Esseistä

Olen jo useamman vuoden ollut kiinnostunut esseistiikasta, mutta tänä vuonna olen hurahtanut esseiden maailmaan oikein huolella. Tästä on syyttäminen ja kiittäminen ennen kaikkea Antti Nyleniä ja Savukeidas kustantamoa. Savukeidas on julkaissut tänä vuonna ainakin kolme minulle erittäin tärkeää kirjaa: Antti Nylenin Halun ja epätoivon esseet, Kari Hukkilan Kerettiläisesseet ja Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten esseekokoelman. Näiden kirjojen lisäksi kyseiseltä kustantamolta on tullut ulos myös Mitä Houellebeqc tarkoittaa? esseekokoelma, jossa Suomalaiset eturivin kirjailijat analysoivat kulttikirjailija Michel Houellebeqc'n kirjallisuuden merkitystä.

Savukeidas on profiloitunut kantaaottavien esseiden julkaisijana. Nylenin ja Melenderin teosten lisäksi ainakin Timo Hännikäisen Ilman on saanut jonkin verran huomiota myös valtamedioissa. Kantaaottavuus on se tekijä, jonka takia minäkin Savukeitaan esseekokoelmista innostuin. Pidän siitä, että uskalletaan ottaa rohkeasti kantaa, kärjistää ja moralisoida. Tyylillä ja älyllä toteutettu kärjistys herättää parhaimmillaan lukijassaan vasta-argumentteja ja vihaa. Toisaalta se voi myös avata uusia näkökulmia ja innostaa ottamaan tarkemmin selvää. Juuri näin Nylenin esseet toimivat kohdallani. Hänen esseensä ovat avanneet silmäni muun muassa lihateollisuuden raadollisuudesta (onko minusta kasvissyöjäksi?) tai korkeakulttuurin ja valtavirtakulttuurin keinotekoisista rajanvedoista.

Esseen ei tietänkään tarvitse olla kärkäs tai kantaaottava, mutta usein hyvissä esseissä kirjoittajalla on joku mielipide, jonka puolesta hän argumentoi. Esimerkiksi Johannes Salmisen ja Leif Salmenin esseissä mielipide on hienovarainen moraliteetti tai opetus. Johannes Salmisen esseet ovat sanonnan "jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, meidän on ymmärrettävä historiaa" ruumiillistumia. Salmisen teosten idea on opettaa, että tuntemalla historiaamme, me todella voimme ymmärtää nykyisyyttämme paremmin ja välttää toistamasta karkeimmat virheemme. Olen oppinut paljon muun muassa Euroopan islamilaisista juurista, venäläisen kulttuurin vaikutuksesta suomalaisuuteen ja uskontojen kohtaamisesta hänen esseistään. Salmisen tapa maalata kuvaa eurooppalaisuudesta reilun 2000 vuoden pensselillä, antaa perspektiiviä oman aikamme arvojen ja suuntausten kriittiseen tarkasteluun.

Vapaus konventioista on yksi esseen tunnusmerkeistä. Ne sijoittuvat jonnekin romaanikirjallisuuden ja tieteellisen tutkimuksen välimaastoon. Niissä voi puhua tosiasioista ja ottaa kantaa huolehtimatta lähdeviitteistä tai metodologisista kysymyksistä. Vapaus kehitellä ajatustaan onkin syy miksi essee on minulle kirjallisuuden lajeista rakkain (ainakin tänään). Esseisti voi ottaa ajatuksen tuolta, lainauksen jostain muualta. Hän voi yhdistellä ja valita niin kuin parhaakseen näkee, koska essee on ennen kaikkea kompositio, ajatussommitelma (Antti Nylenin sanoin). Esseen vapauteen myös kuuluu se, ettei kaiken tarvitsekaan olla hallittua tai suunniteltua. Jo kantasanansa mukaan (essayer) se on yrittämistä tai pyrkimistä johinkin suuntaan. On jopa virkistävää, jos esseistä löytyy kohtia, joissa kirjoittaja unohtaa jotain olennaista, syyllistyy kliseisiin tai paljastaa ajatteluketjunsa avuttomuuden.

Esseistiikan, niin kuin kaiken muunkin taiteen, korkein arvo on totta kai pyrkimys totuuteen ja kauneuteen. Antti Nylen on kiteyttänyt tämän ajatuksen mestarillisesti:

"Kirjoittajan, varsinkin esseistin, asiaprosaistin ja kriitikon, on oltava vääryyden korjaaja, moralisti. Rooli on tietysti naurettava, klovnin rooli, mutta muunlainen kirjoittaminen on tuulessa horjumista. Kirjoittajan pitää huojumatta puolustaa totuutta, omaa totuuttaan.

Ja tietenkin kaikki se, mikä perustuu valheeseen ja versoo valheesta, vääryys, on vääryydenkorjaajan ravintoa.

Se ei kirjallisuuden onneksi lopu tästä kauniista maailmasta, joka on Paholaisen oma."

Humoristi-moralisti

Kari Hotakainen on luennehtinut itseään humoristi-moralistiksi. Samaa kuvailua voi huoletta käyttää myös Tuomas Kyröstä. Hänen tyylissään on myös paljon hotakaismaisia piirtäitä. En aio kuitenkaan nyt eritellä näitä piirteitä, totean vaan, että Kyrön Mielensäpahoittajaa lukiessa palautuivat Hotakaisen teokset (lähinnä ihmisen osa ja juoksuhaudantie) mieleen useaan kertaa.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen Mielensäpahoittajasta jäi mieleen hotakaismaisten piirteiden lisäksi kritiikki nykyaikaa ja "edistystä" kohtaan. Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei viihdy nykyajassa. Hän kaipaa vanhoja hyviä aikoja punaisine maitoineen ja pullapitkoineen. Hänelle "edistys" ja jatkuva muutos ovat kirosanoja, jotka tekevät lovia hänen selkeärajaiseen maailmankuvaansa ja aiheuttavat mielipahaa. Mielensäpahoittaja ei halua muutosta vaan kaipaa pysyvyyttä.

Mielensäpahoittaja on kaikkien tuntema ihmistyyppi, vanhanliiton self-made man. Hän rakentaa talon, korjaa auton, kolaa lumet ja hoitaa raha-asiat. Hän ei osaa tehdä ruokaa ja siivoaminenkin tuottaa vaikeuksia. Hän on ukko, joka ei pärjää ilman akkaa. Hän on mies, joka ei osaa small-talkkia, puhu tunteistaan eikä osaa teeskennellä. Hän on tietynlainen postmodernin koulutetun kaupunkilaismiehen antiteesi.

Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole vastenmielinen tyhjästä valittaja. Hän on järjen mies. Hänellä on perspektiiviä asioihin. Hän on nähnyt elämää jo niin pitkään, että osaa erottaa tärkeän tyhjänpäiväisestä. Mielensäpahoittaja ei ole muukalaiskammoinen tai nationalistinen. Hän rakastaa Suomea ja suomalaisuutta, mutta ei muistele kaiholla sotaa. Hänen Suomeensa mahtuvat myös thaimaalaiset marjanpoimijat, jos kerran marjoja riittää poimittavaksi. Mielensäpahoittaja on perus suomalainen, ei perussuomalainen.

Mielensäpahoittaja kuvaa yhden miehen kautta ansiokkaasti Suomen ja suomalaisuuden murrosta. Suomi oli vielä pitkälle 50-luvulle vahvasti maaseutuvaltainen yhteiskunta, jossa maanviljelyksestä eli eurooppalaisessa mittakaavassa huomattavan suuri väestönosa. Teollistuminen ja kaupungistuminen tapahtuivat meillä ennen näkemättömän nopeasti. Ihmiset revittiin irti vanhoista yhteisöistään kaupunkeihin opiskelemaan ja töitä tekemään. Elintavat muuttuivat sen mukana.

Muutos on jatkunut nopeana senkin jälkeen. Kylmänsodan loppuminen aukaisi Suomen portit lopullisesti länteen. Rahamarkkinoiden vapauttaminen toi Suomeen lisää pääomaa ja sijoituksia, mutta samalla se toi mukanaan epävarmuuden. Pääoma ei tunne kotimaata. Sen jälkeen Suomen eurooppalaistuminen ja globalisoituminen on edennyt jättiläisen askelin eteenpäin vuosi vuodelta. Suomi on muuttunut paljon. Se on rikastunut rikastumistaan ja siitä on tullut yhä kansainvälisempi ja dynaamisempi talous. Kommunikaatioteknologisten edistysaskelten takia syrjäinen sijaintimme ei ole enää suuri ongelma, koska sen avulla voimme olla reaaliaikaisesti yhteydessä kaikkialle maailmaan ympäri vuorokauden. Suomea voidaankin pitää jälkimodernin ajan todellisena menestystarinana. Muutos pelloilta it-aikaan onnistui talouden näkökulmasta ennen näkemättömän nopeasti ja menestyksekkäästi. Saimme siis paljon, mutta voimme myös kysyä, mitä sitten menetimme? Ainakin paljon omaleimaisuudestamme, kuuluisi helppo vastaus.

Vaikkei vanhaa aikaa tai vanhaa sekatalous-Suomea haluaisikaan takaisin, on tervejärkinen pessimistisyys edistystä kohtaan aina tervetullutta. Minua ainakin risoo se, kuinka nykyaikaamme ylistetään menneisiin aikoihin nähden vailla minkäänlaista historian tajua. Varsinkin teknologiset uutuudet tunnutaan kerta kerran jälkeen nostamaan kullatulle jalustalle, vaikkeivat ne toisikaan mitään merkittävää parannusta elämäämme. Kaikista "digitaalisista vallankumouksista" huolimatta joudumme edelleen tekemään työtä elääksemme. Itseasiassa työskentelemme enemmän ja teemme rasittavampaa työtä kuin koskaan ennen. Teknologia ei siis ole vapauttanut meitä, päinvastoin. Nykyaika ei ole sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan aika. Se ei silti tarkoita, etteikö sitä tulisi alistaa terveen maalaisjärjen puntariin. Tämän Mielensäpahoittaja tekee, ja vielä erittäin onnistuneesti.

Surullinen Sokrates lomalla

"No niin, nyt on sitten lomat lusittu", kuten joku tekopirteä-aivokuollut hr-koordinaattori voisi todeta. "No mites se loma sitten meni?", saattaisi työtoveri kysäistä. "No hyvinhän tuo, kiitos." "Entäs itselläsi?". "No ei hullummin, kiitos vaan. Kävästiin vähän reissussa Euroopassa, mutta muuten oltiin ihan Suomessa. Mökillä ja silleen". "Just just, mekin oltiin vähän reissussa. Käytiin nimittäin Istanbulissa. On muuten hieno kaupunki. Jotenkin sellainen kulttuurien kohtaamispiste. Ja miten paljon historiaa. Ja ne ruuat. Kebabit, mezet ja lihapullat. Tai no ei ne oikeestaan edes ole pullia, mutta anyway."

Lomareissuista on vaikea sanoa mitään järkevää. Jos hehkuttaa liikaa, tekee toisen mitä todennäköisemmin joko kateelliseksi tai vaivaantuneeksi. Jos taas analysoi liikaa, pitkästyttää kuuntelijan alta tunnettujen aikayksiköiden. Jos kertoo turhan hauskoja tarinoita lomalla tapahtuneista sattumuksista, hyväuskoisimmatkin näkevät värikynää jokapuolella. Parasta on kai siis pitäytyä turvallisissa small-talk kommenteissa.

Väärin. Se, että lomista ei ole mitään järkevää sanottavaa johtuu yleensä siitä, että valitaan joko merkityksettömiä lomakohteita, tehdään liian lyhyitä matkoja ja/tai matkustetaan ylipäätään liikaa, tai jakseta tutustua matkustettaviin kohteisiin huolella. Uskon, että varsinkin viimeksi mainittu pätee suurimpaan osaan intohimoisistakin matkustajista.

Minua ei ainakaan tippaakaan kiinnostaisi matkustaa mihinkään, jos en olisi halukas samalla oppimaan jotain uutta. Ryypäta voin Suomessakin ja aurinkokin täällä paistaa mielestäni ihan tarpeeksi. Minulle mielekkyyden matkustamiseen tuo juuri mahdollisuus laajentaa näkemystäni maailmasta. Parhaimmillaan matkustaminen voi auttaa ymmärtämään paremmin toiseutta ja historiaa. Tällaista ymmärrystä tuskin voi ylikorostaa näköalattoman kvartaalipaskan aikakautena.

Kaikki edellä mainuttu kuulostaa hirvittävän tylsältä ja tosikkomaiselta. Sen voi toki nähdä niin, mutta minusta hauskanpito on myös mahdollista yhdistää älylliseen reflektointiin. Ei tarvitse viettää koko lomaansa kirkoissa ja moskeijoissa saadakseen käsityksen historiasta tai vieraista kulttuureista. Pysähtyminen kaljatuopin äärelle voi olla paljon sivistävämpi kokemus. Se vaatii kuitenkin aistien herkistämistä. Yksi hyvä tapa aistien herkistämiselle on lukeminen. Lukeminen voi auttaa näkemään asioita, joihin ei muuten osaisi kiinnittää huomiota. Ilman Orhan Pamukia minulta olisivat jääneet Istanbulissa noteeraamatta vanhat puutalot, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yksi kaupungin dekadentin kauneuden symboleista. Ilman Johannes Koskisen esseitä taas en olisi ymmärtänyt puoliakaan niistä byzantin ja ottamaanien historiaan liittyvistä nähtävyyksistä mitä Istanbul sisällään pitää. Lyhyesti: lukeminen syvensi matkakokemustani.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se joka tietää, tietää että ei tiedä. Mielestäni näihin hokemiin voisi myös lisätä, että tietämättömyyden voi aina korjata, mutta välinpitämättömyyttä ei koskaan. Voimme aina valita, haluammeko olla onnellisia sikoja vai surullisia Sokrateseja. Tämä pätee myös matkakohteita valittaessa. Seuraavaa Aasian rantalomaa suunnitteleville voisin suositella matkaa Istanbuliin. Pääsee Aasiaan ja saattaa jopa samalla oppia jotain historiasta. Lukematta matkaan ei kuitenkaan kannata lähteä. Onnelliset siat menköön edelleen Thaimaahan.

Vihaa ja rakkautta Nylenin tapaan

Antti Nylen on sukupolvensa paras esseisti Suomessa. Olen onnellinen, että hänen esikoisensa Vihan ja katkeruuden esseet Akateemisesta tarttui matkaani aivan sattumalta viime keväänä. Olen saanut hänen kirjoituksistaan paljon vaikutteita. Yksi Nylenin ja minun idoleistani on Morrissey. Nylenin loisteliaat esseet ovat avanneet minulle uusia perspektiiveja Morrissey taiteeseen ja persoonaan. Nylenin kautta löysin myös tieni Orion-elokuvateatteriin ja Robert Bressonin elokuvataiteeseen.

Nylen on ehdottomasti sukupolvensa kärkkäin kiistakirjoittaja (P. Linkolaan vielä matkaa). Hän vihaa lihansyöntiä ja lihansyöjiä, uskontoa vastaan hyökkääviä "uskonnottomia", miehiseen kulttuuriin liittyvää agressiivisuutta, typeryyttä ja puolitotuuksia. Hän hakkaa älyn miekallaan osiin löperön ajattelun ja tunkeutuu kritiikissään ytimiin saakka. Osansa saavat niin snobistiset levykritiikit kuin pompöösit kirjallisuusesseet. Hänen sanojen merkityksistä ja ajattelun argeologiasta ammentavassa kritiikissään on jotain erittäin foucaultilaista, mutta tätä hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esiin. Joka tapauksessa esseiden fundamentalistinen jyrkkyys tekee niistä erittäin kiehtovaa luettavaa, koska lukijankin on valittava puolensa.

Nylenin esseet eivät kuitenkaan ole pelkkää vihalla mässäilyä. Kolikon toisella puolella on syvä rakkaus. Nylen rakastaa muun muassa Morrisseytä, Pentti Linkolaa, Anna Abreuta, paavi Johannes Ratzingeria, ranskalaista kirjallisuutta ja tietysti Robert Bressonia. Hänen rakkauden kohteitaan ei liitä yhteen oikeastaan mikään yksittäinen seikka, muu kuin epämuodikkuus (lukuun ottamatta Abreuta). Toisinajattelijalla sopivalla tavalla Nylen tarttuu henkilöihin ja ajatuksiin, jotka yleinen mielipide on tuominnut hulluiksi, sairaiksi tai ties miksi. Rakkauden kohteisiinsa Nylen suhtautuu ihtohimoisesti, vailla kritiikkiä tai ironiaa. Siinä on jotain aseista riisuvaa aikakautenamme jota leimaa kaikkialle tunkeutuva ironia ja relativismi.

Nylenin esseet ovat täynnä herkullisia kielellisiä täysosumia ja niitä voi, ja haluaakin, lainata niin usein kuin mahdollista. Tämän ihailevan blogimerkinnän voisin päättää Vihan ja katkeruuden esseiden johdannosta löytyvään kappaleeseen kirjallisuuden vaarallisuudesta:

Kirjat ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet tai suojaamaton seksi, jotka pahimmassakin tapauksessa tekevät ihmisestä vain kuolleen. Kirjat, varsinkin kovat, voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän. Pahimmassa tapauksessa ne iskostavat tämän mieleen epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Nuori joutuu ikänsä sietämään vammaa, johon ei ole mitään parannusta, paitsi kirjoittaminen.

Vantaalainen ystävä

Harvoin löytää kirjailijoita, jotka tuntuvat puhuvan juuri sinulle. Minä olen tänä vuonna löytänyt yhden sellaisen: Tommi Melenderin. Hänen proosastaan, blogiteksteistään ja esseistään on tullut suuria innostuksen lähteitäni. Hänen tekstiensä kautta olen myös ajautunut poluille, joilla vastaan ovat tulleet Michel Houellebecqin ja Gustave Flaubertin kaltaiset ranskalaissuuruudet.

Tommi Melenderin teksteissä minua miellyttää erityisesti hänen terve vitutuksensa maailmaa ja typeryyttä kohtaan. Melender ei pyri viihdyttämään vaan hän tähtää kohti totuutta ja kauneutta. Totuuden ja kauneuden olen joskus itsekin kännissä nimennyt elämäni tärkeimmiksi päämääriksi. Jaan myös hänen kanssaan pessimistisen elämänasenteen. Siitä saa lohtua tällaisina henkilökohtaisten mikrokriisien sävyttämä aikana:

"Jos optimismi on luontaista, pessimismi on usein opittua, kokemuksen kautta syntyvää viisautta tai tarkkanäköisyyttä. Se edellyttää taustakseen tietoisuuden siitä, että maailmaa ei luotu meitä varten, meidän toiveitamme täyttämään, vaan että se on tahdostamme riippumaton ja tuottaa usein pettymyksiä. Lapsellisimmatkin osaavat olla toiveikkaita ja kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin, mutta vakavahenkinen, tietoon ja ymmärrykseen pyrkivä ajattelu lähtee liikkeelle epäilystä, kyseenalaistamisesta, valmiiden totuuksien kiistämisestä. Siinä mielessä ajattelu - erotuksena toivomisesta tai itsesuggestiosta - on perusviritykseltään pikemminkin negatiivista kuin positiivista"

Pessimistinen elämänasenne ei varmasti auta, jos elämän päätavoitteina ovat maineen, ystävien, kuuluisuuden, vaikutusvallan ja varallisuuden hankkiminen. Sen sijaan sen avulla voi parhaimmillaan päästä edes hieman lähemmäksi jotain paljon arvokkaampaa: totuutta, tietoa ja kauneutta.

Riku Korhonen sanoi jossain haastattelussa, että aiemmin hän luki sivistyäkseen, mutta nykyisin hän lukee saadakseen lohtua. Minusta tuntuu, että minun motiivini ovat yhä jossain noiden kahden ulottuvuuden välimaastossa. Silti en kiellä sitä, etteivätkö Melenderin kirjat toisi minulle lohtua. Nytkin keskellä suurta pettymystä, jonka useiden työpaikkojen käsistä karkaaminen aiheutti oli helpottavaa lukea Melenderin viisaan pessimistisiä sanoa:

"Meillä on elämässämme monenlaisia pyrintöjä ja tavoitteita, ja teemme parhaamme niihin päästäksemme, mutta useimmiten se ei vain riitä. Emme voi saavuttaa kaikkea, koska sellainen olisi vain kohtuutonta. Ansaitsemme vain sen, minkä saamme."

Niinpä juuri. Kirjallisuus ei tee meistä parempia ihmisiä tai auta elämään onnellisempaa elämää, vaan opettaa meitä kuolemaan.

Kiireestä ja kirjallisuudesta

Yhdysvaltalainen aikakausilehti Time yllättää minut aina aika ajoin. Useimmiten sen aihevalinnat ja jutut ovat turhan "amerikkalaisia", mutta silloin tällöin törmää aivan mahtaviin artikkeleihin. Näin kävi esimerkiksi tuoreimman painoksen kohdalla. Jo lehden kansikuvajutun otsikko herätti mielenkiintoni: "Great American Novelist". En tunnistanut kuvan henkilöä, joten ostin lehden ja päätin ottaa selvää.

Kyseinen henkilö paljastui Jonathan Franzeniksi, kirjailijaksi joka on kirjoittanut muun muassa suurmenestystä niittäneet romaanit "The Correction" ja "Freedom". Luonnollisesti en ole lukenut kyseisiä teoksia, mutta jutun perusteella varmaan kannattaisi. Franzen nimittäin osoittautuu mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Erityisesti mieleeni jäi hänen perustelunsa kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä nykypäivänä. Franzenin mielestä kirjat voivat parhaimmillaan auttaa meitä pysähtymään ajatteluun ja hiljaisuuteen kiireen sävyttämässä ajassa. Siinä mielessä kirjat täyttävät tehtävää, jota muut mediat eivät pysty korvaamaan. Hän lainaa Kierkegaardin ajatusta kiireestä:

"Busyness: the state of constant distraction that allows people to avoid difficult realities and maintain self-deceptions. With the help of cell phones, e-mail and handheld games, it easier to stay busy, in the Kierkegaardian sense, than it's ever been."

Lukeminen ja kirjoittaminen edellyttää keskittymistä ja hiljaisuutta, ja se jos mikä voi tarjota vastakohdan kiireelle. Franzen itse työskentelee huoneessa, jossa ei ole pääsyä internettiin eikä muihinkaan medioihin:

" The place of stillness that you have to go to write, but also read seriously, is the point where you can actually make responsible decisions, where you can actually engage productively with an otherwise scary and unmanageable world."

Franzen ei toki ole ensimmäinen kirjailija, tai ihminen ylipäätään, joka on puhunut kiireen ja teknologian turruttamasta ajastamme. Suomessa erityisesti Merete Mazzarella on useissa kirjoissaan nostanut esiin ajatuksen niin sanotusta hitauden kulttuurista. Sen perusajatus on sama kuin Franzenilla: Tekemällä vähemmän, elämme enemmän. Ehkä tähän liittyy myös se, että jos vain mennä viiletämme suorituksesta toiseen läpi elämämme, pysähtymättä koskaan miettimään valitsemamme polun mielekkyyttä, saatamme päätyä tuhlaamaan elämämme täysin toisisijaisten askareiden parissa. Kirjallisuus voi auttaa pysähtymään ja miettimään elämän tarkoitusta. Tässä mielessä kirjat ovat (Antti Nyleniä lainaten) vaarallisempia kuin huumeet, koska niiden aikaansaamat vaikutukset voivat olla elinikäiset.

Todellisesta ja näennäisestä

Arthur Schopenhauerin mukaan kaikkina aikoina on ollut kahta lajia kirjallisuutta: todellista ja näennäistä. Edellinen on jotain, mikä ajan myötä muodostuu pysyväksi kirjallisuudeksi:

"Tiedettä ja runoutta varten elävien ihmisten harjoittamana se kulkee tietää vakaasti ja tyynesti, mutta äärimmäisen hitaasti ja tuottaa tuskin tusinan teosta vuosisadassa, mutta nämä ovatkin pysyviä".

Näennäinen, tai virtaava kirjallisuus, taas on jotain jota tuotetaan markkinoille vuodesta toiseen tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: missä ne ovat? ketä oikeastaan kiinnostaakaan?

Nämä Scopenhauerin ikuiset ajatukset tulivat monesti mieleen lukiessa Johannes Salmisen päiväkirjaa "Varjo Kiasman seinällä". Hän ammentaa ajattelussaan vahvasti antiikin klassikoista ja hyödyntää niiden viisautta analysoidessaan nykypäivän tapahtumia. Hänen kirjoituksiaan lukiassa tulee jopa kateelliseksi siitä klassisesta sivistyksestä, joka hän mukanaan kantaa. Se on Suomessa katoavaa kansanperinnettä.

Salmisessa puhuu vankkumaton humanisti, totuuden ja kauneuden ystävä. Hän ei saarnaa, opeta tai politikoi. Hän katsoo maailmaa ja ihmistä ymmärtäen. Hän tietää ja tunnustaa omat puutteensa ja heikkoutensa. Se on mielestäni todellista viisautta.

Matka jonka hänen päiväkirjojensa mukana tein, ympäri Eurooppaa ja Lauttasaarta, ei varmasti jää viimeiseksi. Oli onneni, että löysin tällaisen helmen Mereten Mazzarellan kirjojen kautta. Salminen on muuten Mazzarellan hyvä ystävä. Eikö tämä ole hieman epäilyttävää suomenruotsalaisten selkääntaputtelua?

Mazzarellasta

Minulla ja Merete Mazzarellalla ei ole paljon yhteistä. Hän on tanskalaisen äidin ja suomalaisen suurlähettilään tytär. Hän on asunut lapsuudessaan Kiinassa, Sveitsissa, Englannissa. Hänen sukunsa juuret ovat Helsingin hienostokaupunginosassa, Ullanlinnan huvilakadulla. Hän on kosmopoliitti professori joka on ollut naimisissa italialaisen miehen kanssa ja tuskin edes osaa puhua suomea. Hänellä on aikuinen lapsi. Hän on yli 60-vuotias.

Minä olen keskiluokkaisen savolais-pohjalaisen perheen lapsi. Vanhempani erosivat minun ollessa parin vuoden ikäinen ja äitini kasvatti minut yksin siitä asti. En tunne isääni. Äitini puolen sukujuuret ovat Pohjois-Pohjanmaalla. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Perheemme lomamatkat suuntautuivat joko Välimeren lämpöön tai Lappiin. Minulla ei ole lapsia. Olen 26-vuotias.

Kuinka moni alle kolmekymppinen mies voi rehellisesti väittää, että jaksaisi kuunnella yli kuusikymppisten "mummojen" tarinoita, saati lukea heidän kirjoittamiaan kirjoja. Myönteisesti vastaavien joukko pienenee entisestään, jos kyseessä on yli 60-vuotias suomenruotsalainen hienostorouva. Merete Mazzarella selvästikin on sellainen, mutta olen jo vuoden päivät ollut innostunut hänen kirjoistaan. Hän on mummo joka todella osaa kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita.

Mazzarellan kirjoista huokuu laaja lukeisuus ja syvälle sieluun asti ulottuva humanismi. Tätä tietysti ruotisinkielisen kirjallisuuden professorilta sopii odottaakin. Mikä on kuitenkin yllättävää hänen kirjoissaan on tarinan kerronnan taito ja huumori, jota ei ollenkaan odottaisi suomenruotsalaiselta hienostorouvalta. Hän kytkee taidokkaasti yhteen kirjalliset sitaatit, ystäviltä kuullut tarinat, keskustelut ja itse koetut tapahtumat hienoksi anekdoottien mosaiikiksi. Hän hauska ja viihdyttävä, sivistävä ja opettavainen samaan aikaan. Tunnen hänen itseironiansa erittäin läheiseksi. Haluaisin itsekin pystyä tarkkailemaan ympäristöäni yhtä tarkasti, ironisesti ja hauskasti vielä ollessani hänen iässään.

Aina välillä törmää kirjailijoihin joita kohtaa tuntee voimakasta sielujen sympatiaa. Merete Mazzarella on yksi heistä. Minun tekisi mieli tavata hänet tai ainakin kirjoittaa hänelle kirje. Ehkä teenkin sen joskus. Sitä ennen tätä kirjoittamista täytyy vielä harjoitella. Hänen vaivattomasta ja sulavasti rönsyilevästä tyylistää voi oppia paljon (tästä myös luonnollisesti kiitos kääntäjille).

Asioista niiden oikeilla nimillä

Michel Houellebecqistä ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu jo niin paljon analyysiä, että minulla ei ole siihen paljon lisättävää. Varsinkin kun asialla ovat olleet maamme kirjallisuuden valiot Riku Korhosesta Tommi Melenderiin (ks. "Mitä Houellebecq tarkoittaa?"). Jotain Houllebecqistä on kuitenkin kirjoitettava, niin vaikuttavia lukuelämyksiä hänen romaaninsa ovat minulle olleet.

En aio käydä läpi hänen tuotantoaan romaani romaanilta, vaan keskittyä niihin tekijöihin, jotka tekevät hänestä tärkeän kirjailijan juuri minulle. Ensinnäkin Houllebecqissä kiehtoo hänen tapansa katsoa ympäröivää maailmaa ikään kuin ulkopuolisena. Houellebecq on moralisti ja yhteiskuntakriitikko. Hän levittää meille luomamme todellisuuden eteemme alastomimmillaan ja kysyy: pidättekö näkemästänne?

Houellebecqin kirjoissa ihmiset ovat eksyksissä. He eivät tiedä mitä tavoitella. Heillä ei ole kunnianhimoa ja vallan tarvetta. Heidän ainut jäljellä oleva inhimonsa on seksi, sen kaikissa ilmentymismuodoissa. Se on ainut nautinnon lähde ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ongelma on vain, ettei sitäkään ole tarjolla kaikille tarpeensa mukaan, vaan seksin saamistakin määrittävät kapitalismin lait. Toisilla on enemmän resursseja kuin toisilla.

Houellebecqin henkilöhahmot lipuvat päivästä toiseen merkityksettömyyden avaruudessa. Vain rakkaus (mitä se onkaan?) voi tarjota hetkellisen eskapismin ja antaa merkityksen. Senkin kohtalona on kuitenkin päättyä väkivaltaisesti. Ihminen on luonut maailman, jossa se ei ansaitse edes rakkautta. Houellebecqin sanoin: "Tiedän vain, että me löyhkäämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta. Olemme luoneet järjestelmän, jossa eläminen on tullut kerta kaikkiaan mahdottomaksi, ja kaiken kukkuraksi tyrkytämme sitä muillekin."

Näkökulma maailmaan on pessimistinen, mutta mielestäni tarkkanäköinen. Länsimainen elämäntapa perustuu kärjistetysti rahan keräämiseen ja sen kuluttamiseen. Olemassa olon merkitys on supistunut kuluttamiseen, jonka kautta ilmaisemme yksilöllisyyttämme. Elämme aineellisesti yltäkylläisessä, mutta henkisesti tyhjässä maailmassa. Onnellisuus on aineellista onnellisuutta ja parhaiten selviää, kun ei koskaa kyseenalaista olemassa olon merkitystä. Tämä herättää kuitenkin klassisen kysymyksen: onko parempi olla onnellinen sika kuin onneton Sokrates.

Toinen tekijä, joka minua Houellebecqissa kiehtoo, on hänen sievistelemätön tyylinsä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä voisi kai kutsua myös totuudellisuudeksi, ellei postmoderni filosofia olisi täysin raiskannut kyseistä termiä. Kirjoittaessaan islamin uskosta niin kuin hän kirjoittaa, hän varmasti tietää ärsyttävänsä lukuisia ihmisiä, mutta hän ei siltä jätä sitä tekemättä. Vaatii rohkeutta sanoa asiat sellaisina kuin ne näkee ja kokee. Hyvät kirjailijat ovat usein vittumaisia totuuden torvia, kuten Sofi Oksasenkin tapauksessa olemme saaneet huomata. Näin poliittisen korrektiuden dominoimana aikakautena on sitäpaitsi erittäin piristävää, kun joku uskaltaa esittää epäkorrekteja poliittisia ajatuksia suoraan, päin naamaa ja kiemurtelematta.

Tämä tällä kertaa Houellebecqistä. Palaan varmaa häneen vielä useaan otteeseen.

Eno opettaa: tartu hetkeen

Kari Enqvistin "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" kannattaa lukea, jos ei muuten, niin ainakin viimeisten sivujen koskettavien päätöskaneettien takia. Ne ovat kauneinta proosallista elämän kaudeuden ja ohikiitävyyden kuvausta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Parhaimmillaan jälki on tällaista, kun elämänkokemus yhdistyy näkemyksellisyyteen, lukeneisuuteen ja tyylitajuun.

Enqvistin uutuus kannattaa lukea myös mikäli on kiinnostunut pohtimaan uskonnon ja tieteen välistä suhdetta nykyaikana. Enqvist on yksi tieteellisen maailmankuvan tunnetuimmista edustajista Suomessa. Omien sanojensa mukaan hän on uskonnoton, joka on kiinnostunut ymmärtämään uskovaisten ihmisten uskontokokemuksia. Kirjassaan hän korostaa useaan otteeseen, ettei hän ole sotajalalla uskontoja vastaan vaan pyrkimyksenä on vain analysoida uskontoja ja niiden kulttuurisia ilmentymistapoja tieteen menetelmin. Siitä huolimatta Enqvistin sanavalinnoissa, painotuksissa ja tyylissä kirjoittaa on selvää rienauksen makua.

Se ei toki haittaa vaan tekee kirjasta sitä mielenkiintoisemman lukea. Harvoin saa lukea niin piristäviä vertauksia uskonnosta, kuin mitä Enqvist esittää. Hän vertaa uskontoa virukseen ja skitsofreniaan. Viruksen tavoin usko pesiytyy ihmisiin ja tarttuu hillittömällä tavalla. Joillakin on kuitenkin toisia kovempi vastustuskyky ja he säilyvät tartunnalta. Enqvist epäileekin, että toisilla ihmisillä on geneettisesti vahvemmat reseptorit uskonnollisen sanoman vastaanottoon aivoissaan.

Enqvistin mukaan uskonnolla ei ydintä, joten sen sanomaa ei voi kuoria kuin sipulia. Uskonto näyttäytyy jokaiselle ihmiselle erilaisena ja sillä on myös kulttuurinen puolensa. Tämän vuoksi vapaamielinen uskovainen voi aina sanoa, että fundamentalismi ei ole "oikeaa uskontoa" tai että "oikeasti siitä ei ole mitään mainintaa koraanissa". Fundamentalisti on luonnollisesti oikeutettu samaan, joten voi kai luontevasti väittää, että uskonto juuri sitä, mitä sen nimissä tehdään. Jos uskonto on jotain muuta kuin oikeaoppista kirjauskovaisuutta, ei sillä ole ydintä, johon palauttaa oppi. Tässä uskonto juuri eroaakin filosofiasta. Uskonto on loppujen lopuksi pelkästään uskon asia.

Enqvistin mielestä uskontojen opit eivät kestä älyllistä analyysiä ja ainut keino miten ihmiset (järkevätkin) saadaan oppeihin uskomaan on se, että niitä ärsykevahvistetaan ihmisten mieliin pienestä saakka palkintoja tai rangaistuksia luvaten. Hänelle uskontojen opit ovat "onks viljoo näkynyt" tyylisiä meemejä, jotka jäävät jumittamaan ihmisten mieliin, kun niitä tarpeeksi kauan hoetaan. Tälläisilla hokemilla on kuitenkin tietty elinkaari, koska mitään niitä ylläpitäviä valtarakenteita ei ole olemassa (jos ei nyt uusintoja lasketa). Toisin on uskontojen meemeillä. Niitä hakataan ihmisten mieliin niin kauan, että ne opitaan, jonka jälkeen niiden "totuutta" vahvistetaan säännöllisesti koko instituution voimalla. Siksi se kestävät aikaa, vaikka aika olisikin ajanut niiden ohi.

Olen Enqvistin kanssa samaa mieltä siinä, että uskontoja voi ja tulee kritisoida niin kauan, kun ne käyttävät todellista valtaa maailmassa. Niiden nimissä tapetaan, nöyryytetään, alistetaan ja vainotaan ihmisiä edelleen. Monet uskonnot operoivat suurilla budjeteillaan vaikuttavat ihmisten arkeen monella tapaa. Ne ovat voimakkaita lobbareita ja lähetystyön avulla ne vievät oppejaan kehitysmaihin humaaneilla periaatteilla ratsastaen. Uskonnot ovat yhteiskunnallisia vaikuttajia siinä missä muutkin instituutiot, miksi niiden siis tulisi olla kritiikin tuolla puolen?

Usko ja uskonnot ovat niitä harvoja tabuja, joista sananvapauteen tukeutuvissakin länsimaissa tulee puhua hyssytellen. Samaan aikaan uskonnottomien kritisointia pidetään hyväksyttävänä. Niin kauan kuin tämä epäsuhta vallitsee, koen velvollisuudekseni rienata ja kritisoida, haastaa ja ärsyttää, ja olla kaikin älyllisin tavoin kirkkoja ja uskontoja vastaan. Teen sen Gandhilaisen väkivallattoman protestin hengessä vain järjen miekkaa heiluttaen, mutta varmana asiastani. Ei ole elämää tuolla puolen, joten kuunnellaan järkeämme ja tartutaan hetkeen. Niin se Enokin opettaa!