Barbarismin 360 astetta

Minun osaltani uusi vuosi alkoi maailman lopun merkeissä – tai no ainakin länsimaiden perikadon merkeissä. Näihin pirteisiin ja lohduttaviin aatoksiin minua eivät johdattaneet tulevaisuutta luotettavasti ennustavat uuden vuoden tinat, vaan Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen esseekirja Länsimaiden tuho. Tässä pari vuotta sitten julkaistussa kirjassa Vihavainen pistää länsimaita ruotuun sen verran kovalla kädellä, että herkimmillä lentävät takuulla tinat kauhasta.

Vihavaisen mukaan länsimaiden tulevaisuus näyttää sysimustalta monestakin syystä, ja nämä syyt ovat vallinneet jo ennen meneillään olevaa suurta lamaa. Ensinnäkin luonnon riisto, joka on kohtalokasta etenkin maapallon lämpenemisen takia, on asia, jota länsimaat eivät pysty hallitsemaan saati lopettamaan. Toiseksi länsi on painumassa taloudellisesti idän nousevien suurvaltojen varjoon. Kolmanneksi länsi on hiipumassa varjojen maille pelkästään demografisen kehityksen valossa. Demografiset prosessit tulevat muuttamaan länsimaat perinjuurin toisenlaiseksi parin sukupolven sisällä. Länsi muuttuu monikulttuuriseksi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei tule olemaan kaikki itseensä sulattava kehityksen korkein aste, vaan pikkuhiljaa väistyvä instituutio, joka on jo nyt puolustuskannalla omissa asemamaissaan.

Ulkoisista uhkatekijöistä huolimatta suurimmat ongelmat ovat sisäsyntyisiä. Vihavainen muistuttaa, että vaikka puhe länsimaiden perikadosta on jatkunut kohta parisataa vuotta, ei uusin pessimismin aalto ole edeltäjiensä kaltainen. Orwellin tai Huxleyn dystopioiden tavoin länsimaiden kohtalona ei enää pidetä niiden oman järjestelmän äärimmilleen viritettyä tehokkuutta ja rationaalisuutta, vaan nimenomaan niiden tehottomuutta ja irrationaalisuutta. Pyrkimys ikuisesti laajenevaan tuotantoon ymmärretään jo pohjimmiltaan järjettömäksi, mutta siitä irtaantuminen on mahdotonta, koska se on ainut mitä meillä on jäljellä ”kulttuuristamme”. Kulttuuristamme heittomerkeissä, koska (kuten Vihavainen toteaa) vielä aivan hiljattain kulttuuri tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä erityisesti korkeimpia saavutuksia, joita tällä saralla voitiin esittää. Nykyisin tämänkaltaisilla määritelmillä ei ole merkitystä, ne kuuluvat historiaan.

Muutaman kymmenen vuoden aikana tapahtunut muutos ei koske vain sanoja, vaan yleisesti hyväksyttyä ja normina pidettyä käsitystä ihmisestä ja ihmisenä olemisesta ehdoista. Menneisyyden ja nykyisyyden kulttuureita vertaillut Oswald Spengler katsoi, että kulttuurin ytimessä on aina uskonto. Länsimaisessakin kulttuurissa sen tuhatvuotisen historian aikana uskonto on aina ollut keskeinen koossa pitävä side. Uskonnon hiipuessa sitä osittain korvasivat nationalismin ja kommunismin kaltaiset massaliikkeet, mutta nyt nekin ovat hiipuneet. Tämän vuoksi Vihavainen kysyy aiheellisesti: minkä ympärille kulttuurimme nykyään rakentuu?

Vastaus on lyhyt, ytimekäs ja moneen kertaan kuultu, mutta jatkuvan toiston kestävä: mammona.

Uskonnon eroosio ei niinkään ollut muutoksen syy kuin sen taustatekijä. Eroosiota oli tapahtunut hitaasti jo parisataa vuotta ja muutos oli levinnyt yhä syvemmälle yhteiskunnan kaikille tasoille. Ratkaisevia vuosikymmeniä olivat kuitenkin 1950- ja 60-luvut, jolloin konsumerismi lähti valtaisaan kasvuun sekä rahassa että asenteissa mitaten. Voimakkaan taloudellisen kasvun myötä yhä useammalle riitti mitä kuluttaa ja uudesta ihmisestä, kuluttavasta narsistista, tuli suvaittu ja sallittu ihanne:

”Konsumeristisessa yhteiskunnassa kunnialla ei ollut enää mitään merkitystä, eikä liioin ylevällä puheenparrella. Narsisti vaati nyt itselleen hyödykkeitä, palveluita, yltäkylläisyyttä, lyhyesti sanoen halujen tyydytystä kaikinpuolisesti. Ja yhteiskunta salli tämän ja jopa tuki sitä. Kysymys on siitä, että kulutuksesta tuli nyt koko yhteiskunnan yleinen ja yhtäläinen raison d’être. Kieltäytyjä, marttyyri, tuli säälittäväksi hahmoksi, johon tuota tunnetta ei tosin käytännössä tuhlattu.”

Konsumerismin kyky korvata uskonto on kieltämättä ollut erittäin merkittävä. Vihaivainen epäilee, että se kykenee jossain määrin soittelemaan juuri samoja kieliä kuin uskonto. Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti, ostoskeskuksissa, saippuasarjojen, tosi-tv:n ja muun roskaviihteen parissa, jotka keräävät television välityksellä miljoonia ihmisiä yhdeksi huutavaksi massaksi. Ihmisen on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi heiltä muuta kuin kaikkein primitiivisimpien vaistojen seuraamista.

Mentäessä yhä pidemmälle 1900-luvun loppua, konsumerismissa tapahtui irtiotto, siirtyminen uuteen aikakauteen. 1960-luvun vaatimattomat supermarketit korvattiin 1980-luvun hypermarketeilla. Hypermarketit edustivat edistyksen kirkkainta kärkeä, ja muistanpa itsekin saaneen joskus 80-luvulla kollaasikuvapostikortin Tampereelta, jossa komeili yhtenä kaupungin kohokohdista K-Citymarket. Sen verran ovat kulutustemppelit noista ajoista kehittyneet (kasvaneet), että harva kaupunki tohtisi enää kehuskella K-Citymarketin sijaitsevan sen alueella. 2000-luvun ostoskeskuksista saa jo kaiken, mitä ihminen voidaan panna tarvitsemaan. Ovatko ne erään kehityskulun päätepiste vai voiko elämämme muuttua vieläkin irvokkaammaksi?

Pari jaksoa Tuuri –tosi-tv-ohjelmaa katsoneena vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on valitettavasti, että kyllä voi. Siinä missä 1980-luvun kulutusjuhla päättyi lamaan, 2000-luvun lama tulee päättymään ihmisten ja ostoskeskusten symbioottiseen yhteiseloon Tuuri –ohjelman tapaan.

Sen lisäksi, että kulutusmentaliteetin yhä röyhkeämpi rooli kulttuurissamme on muuttanut ympäristömme mainospropagandan ja kulutustemppeleiden täyttämäksi moskaksi, on se myös hämärtänyt ajatuksen korkeakulttuurista. Kulttuuri on muuttunut vain yhdeksi kulutushyödykkeeksi muiden joukossa. Korkeakulttuurin, popkulttuurin ja epäkulttuurin välille ei vedetä enää mitään rajoja, eikä niiden välillä nähdä laadullisia eroja. Kulttuurin tarkoitus on viihdyttää ja se mikä viihdyttää enemmän, eli siis tyydyttää narsistista kuluttajaa enemmän, on tietenkin parempaa.

Kysymys on siitä, kuka nauttii eniten. Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa hyve ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Ei asian etu, ei isänmaa tai oma kunnia. Vihavaisen sanoin, ’kysymys on kuin onkin äärellisestä, jonka sijoittaminen äärettömän mittapuuksi ei toimi’. Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaiseksi katsota yksilöiden narsistista pyrkimystä nauttia yhä enemmän.

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato kirjassaan lähes sata vuotta sitten esittämän kuuluisan teesin mukaan historiasta voitiin havaita, että kulttuurien ikä oli tuhatkunta vuotta ja loppuvaiheissaan ne muuttuivat aina sivilisaatioiksi. Sivilisaatiolla hän tarkoitti sitä rappeutumisen ja kuoleman vaihetta, joka seurasi aina varsinaisen kulttuurin ammennettua itsensä tyhjiin. Spenglerin kuvailujen mukaan jokainen suuri kulttuuri ”alkaa valtavalla teemalla, joka kohoaa kaupungittomasta maaseudusta, toteutuu monisointuisena taiteissa ja ajattelutavoissa kaupungeissa sekä päättyy materialismin finaaliin suurkaupungissa”. Materialismi kuului Spenglerin mielestä väistämättä sivilisaatioon ja suurkaupunkiin: ”Se on aina irrationaalisesta lopullisesti luopuneen maailmankaupunkihengen ylemmyyttä, ja se katselee halveksuen kaikkea valveillaoloa, joka vielä tuntee tai tunnustaa salaisuuksia”. Materialismi ei kuitenkaan olisi täydellistä, ellei se joskus tuntisi tarvetta rentoutua nauttimalla ”irrationaalisen, olemuksettoman tai vaikkapa typerän viehätyksestä”. Idän uskontojen harrastaminen lännessä, esimerkiksi erilaisten Western Buddhism –liikkeiden muodossa, ovat osoitus juuri tästä.

Spenglerin mukaan sivilisaation loppuaikoihin kuuluu lainomaisesti rahan politiikka, demokratia, joka on muuttunut plutokratiaksi, mutta sen syrjäyttää lopulta caesarismi, keisarinaika. Kuulostaako tutulta? Plutokratia ainakin on jo todellisuutta ja eikös kansa ole jo jonkin aikaa huudellut gallupeissa ”vahvan johtajan” kaipuuta. Jääkäämme siis innolla odottamaan keisarin saapumista.

Niin tai näin, näytämme joka tapauksessa elävän suuren murroksen aikaa. ”Ratkaisun vuodet”, joista Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten, ovat luultavasti jo takana ja parinsadan vuoden kuluttua puhumme länsimaista enää vain maantieteellisessä ja historiallisessa mielessä. Onko sitten rappiota syytä voivotella, ellei mitään ole enää tehtävissä?

Kulttuurin rappio on valtava historiallinen prosessi, ja on mahdollista, ettei kulttuurin muutosprosesseille voida tehdä yhtään mitään. Vihavaisen mukaan on jopa todennäköistä, ettei länsimaiselle kulttuurille löydy pelastusta eikä ikuista jatkoa maailmanhistoriassa. Ovathan kaikki muutkin sivilisaatiot ajan myötä painuneet historiaan. Tämän toteaminen ei kuitenkin oikeuta fatalismia, jonka puitteissa olisi vain hyväksyttävä se kaikki huono, mitä sivilisaatio tässä kehitysvaiheessaan sattuu tuottamaan:

”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa.”

Ensin on kuitenkin suostuttava näkemään mitä ympärillämme tapahtuu. Tarjoan triviaalin esimerkin rakkaan kotikaupunkini Kuopion kauppatorilta. 360 asteen pyörähdys tuolla historiallisella paikalla todistaa kenelle tahansa, että sadassa vuodessa ainakin kulttuurimme kyky luoda kauniita rakennuksia ja kaupunkiympäristöjä on täysin rappeutunut. Toinen toistaan hirveämmät kulutustemppelit ja laatikkotalot ovat vallanneet tilan, jota joskus ennen hallitsivat Carl Ludvig Engelin suunnittelema Lyseon lukio ja Viktor Strömbergin suunnittelema kauppahalli etelässä ja ties kenen suunnittelema kaunis kaupungintalo pohjoisessa. Yhtä historiallista osaa kauppahallista ollaan jo purkamassa, eikä välttämättä tarvitse odottaa montaakaan vuosikymmentä, kun loputkin arvorakennukset saavat väistyä markkinatalouden käyttöön paremmin soveltuvien betonibunkkereiden alta. Kuinka oikeassa konservatiiviajattelija Edmund Burke olikaan todetessaan, että “all that is necessary for barbarism to triumph is for civilized men to do nothing”.

Minusta tuntuu (Vihavaisen tavoin), että näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla ymmärtää.

Parhaat kirjat 2011

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle rakkaita harrastuksia, joita työnteko sotkee harmittavan usein. Tämänkin blogin piti alun perin käsitellä lähinnä kirjoja ja kirjallisuutta, mutta harhauduin jossain vaiheessa jauhamaan ”painokkaita” teesejä politiikasta. ”Painokkaita”, koska nettihän on tunnetusti täynnä poliittisia blogeja, joissa puolihullut ja mökkihöperöt laittavat maailmaa järjestykseen. Näin vuoden loppua kohti tultaessa, en ole enää ollenkaan varma haluanko jatkossa olla yksi heistä. Ehkä kirjoitan tästä eteenpäin vain kirjallisuudesta tai puutarhatontuista.

Oli miten oli, kirjoittamista en aio jättää. Niiden puolentoista vuoden aikana, joina olen tätä blogia pitänyt, olen syvästi kasvanut kiinni kirjoittamiseen. Kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa elämääni ja identiteettiäni. Se auttaa minua jäsentämään omaa ajatteluani ja tarjoaa hetkellisen paon hektisestä todellisuudesta. Se auttaa minua kanavoimaan turhautumiseni tätä rumaa maailmaa kohtaan johonkin luovaan ja pitää minut järjissäni. Mutta ennen kaikkea se auttaa minua tyydyttämään narsismiani.

Narsismini on pohjaton säkki. Tarvitsen jatkuvia kehuja ja selkään taputteluja. Sen takia perustin tämän bloginkin, koska koin sen erinomaiseksi välineeksi näiden perustarpeiden tyydyttämiseen. Täällä vain minä olen valokeilassa. Täällä vain minä olen estradilla ja pullistelen kirjallisilla lihaksillani. Täällä yksin minä olen avarakatseisin, sivistynein, luovin ja lukenein.

Tässä ovat muuten hauikseni aakkosjärjestyksessä. Eivätkö olekin kauniit?

1. Julian Barnes: The Sense of an Ending. Tämänvuotinen Man Booker -voittaja, eikä syyttä. Hieno kirja ajasta ja muistista. Vetää mukaansa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Laitoin jo tämän innoittamana Barnesin aiempaa tuotantoa tilaukseen.

2. Albert Camus: Putoaminen. Minulla ei ole kovinkaan ruusuista kuvaa ihmisen perimmäisistä motiiveista. Sen vuoksi tämä Camus’n hieno pelkistetty kirja ihmisen tekopyhyydestä puhutteli minua voimakkaasti. Se kuvaa upeasti meitä nykyihmisiä ympäröivää epäaitouden ilmapiiriä.

3. Theodore Dalrymble: Our Culture, What’s Left of It. Konservatiiviajattelija-lääkärin paras kirja. Laaja-alaisia, tyylikkäitä ja ennen kaikkea totuuteen pyrkiviä esseitä kirjallisuudesta, taiteesta, yhteiskunnasta ja politiikasta.

4. Pentti Haanpää: Noitaympyrä.Yksi kaikkien aikojen suomalaisista romaaneista. Kirja rahasta, vapauden etsimisestä ja ihmisenä olemisen ehdoista.

5. Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä. Ihmisen identiteettiin liittyvät kysymykset kiehtovat minua. Tässä kirjassa identiteetin häilyvyyteen liittyvä problematiikka tuodaan nerokkaasti ja luovasti esille. Osui ja upposi.

6. Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Odotin tämän kirjan suomennosta pitkään ja hartaasti, eikä Houellebecq taaskaan tuottanut pettymystä. Uskoisin, että hän on yksi niistä aikamme kirjailijoista, joita luetaan vielä 100 vuoden kuluttua.

7. Milan Kundera: The Encounter. Suuren eurooppalaisen kirjailijan suuria tarinoita kirjallisuudesta. Monien mielestä Kundera on tärkeilevä ja suureellinen, mutta minä rakastan hänen kirjoituksiaan juuri sen takia. Hän on viimeisiä ”suurten kertomusten” miehiä.

8. Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi. Suuri seikkailuromaani miehestä, joka ei halua hävitä, eikä häviä. Jäljelle jää vain kysymys: oliko se kaiken sen vaivannäön arvoista?

9. Fredrik Lång: Minä, sinä, rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä. Upean sivistyneitä kulttuuriesseitä, jotka avaavat uusia polkuja nykyaikaan aatehistorian valossa. Suosittelen erityisesti kulttuurisnobeille ja muille hienopieruille.

10. Slavoj Zizek: Living in the End Times. Kenellekään minua tuntevalle ei liene yllätys, että tämä kirja on tällä listalla. Jos haluaa nähdä läpi aikamme ideologisten sumuverhojen, Zizekiä kannattaa lukea.

Kädet, jotka lankoja vetävät

Eurooppa kuoli eilen. Tai ehkä se oli toissa päivänä. En muista tarkasti. Pankista soitettiin ja sanottiin, että talouskriisin aave leijuu Euroopan yllä. Hautajaiset huomenna. Tai ehkä se oli eilen. Asialla ei ole suurtakaan merkitystä.

Mitä pidempään kuulemme jauhettavan, että talouskriisi on uhkaava ja pelottava, että se lopettaa kysynnän, tyrehdyttää kasvun, sulkee tehtaat, kaataa pankit, pyyhi valtiot kartalta, sitä välinpitämättömiksi tulemme. Tunnustamme jatkuvan poikkeustilan normiksi ja opimme elämään sen kanssa. Oppivathan Oranin asukkaatkin lopulta elämään ruton kanssa Camus’n samannimisessä romaanissa.

Carl Schmittin mukaan suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Schmittin aikaan ei ollut epäselvää kuka tuo suvereeni on. Nyt voimme kuitenkin aiheellisesti esittää kysymyksen, kuka on julistanut poikkeustilan: valtiot vai markkinat?

Schmitt sanoi myös, että ei ole olemassa normia, jota voitaisiin soveltaa kaaokseen. Siksi on ensin tuotettava normaalitila. Viimeisten vuosikymmenien aikana on tuotettu normaalitila, joka on jatkuva poikkeustila. Antti Nylenin sanoin:

”Kun tulin ylioppilaaksi vuonna 1992, suuri ”lama” oli juuri julistettu. Tiedotusvälineissä kuulutettiin, että kaikki lakkautetaan. Nuoret, ette valitettavasti tule koskaan saamaan niitä asioita, joita teidän vanhemmillanne oli. Otin viestin vastaan, enkä ole vieläkään ”siirtynyt työelämään”. {…}

Joskus vuosituhannen vaihteessa istuin bussissa matkalla Lauttasaareen ja kuulin radiossa mainittavan, että ”nyt eletään nousukautta”. Hyvä tietää, ajattelin. Vuosikymmenen alun puheet oli siis pyörretty. Ehkä vuonna 1999 ylioppilaiksi tulleille kerrottiin, että te saatte kaiken, menkää ja saalistakaa.”

Joskus vuonna 2009 surffailin netissä, kun suuri ”lama” julistettiin jälleen. Hyvä tietää, ajattelin minäkin, ja jäin odottamaan myrskyn saapumista.

Mutta mitään ei tapahtunutkaan. Kaikki oli kuin ennen, vain hieman toisin. Internet toimi, sairaalaan pääsi, autot kulkivat, opettajat opettivat, ruokaa riitti, kirjoja sai kirjastosta, musiikki soi ja ihmiset lauloivat. Oliko suuri ”lama” julistettu ennen aikaisesti? Ainakaan omasta lähiympäristöstäni en löytänyt aistihavaintoja julkisen vallan ja median toitottamista talouden synkistä tunnusluvuista. Elin edelleen kädestä suuhun, eikä minulle tullut äitiä ikävä, vaikka median mielestä olisi ehkä pitänyt.

Tämä sai minut pohtimaan nykyajan kapitalismin virtuaalista luonnetta. Slavoj Zizekin mukaan kapitalismissa on aina ollut virtuaalinen puolensa, johtuen rahan perimmäisestä olemuksesta luottamukseen perustuvana objektina (rahan status on riippuvainen siitä, kuinka me ajattelemme siitä), mutta nykyaika tekee tuon virtuaalisuuden vielä entistäkin näkyvämmäksi. Kovan materialistisen puolensa (raha ratkaisee) lisäksi kapitalismin on tukeuduttava laajaan uskomusten verkkoon, koska koko kapitalistinen järjestelmä pysyy pystyssä vain niin kauan kuin ihmiset suostuvat pelaamaan peliä, uskomaan rahaan ja luottamaan toisiin pelin pelaajiin. Zizekin sanoin:

”One can thus imagine, as a counterpoint to this virtual capitalism in which”real things” take place at a purely virtual level of financial transfers, totally disconnected from our own ordinary reality, a purely formal collapse, the collapse of virtual markets as an “end of the world” in which nothing in out material reality would “really change” – it is just that all of a sudden, people would refuse to give their trust, they would refuse to participate in the game. That is to say, the virtual status of money means that it functions like a nation: while the nation is the people’s substance, the cause for which they are (sometimes) ready to sacrifice everything, it has no substantial reality of its own – it exists only insofar as people “believe” that it exists, it is a Cause posited retroactively by its own effects.”

”Ihan hyvä pointti Ikäheimo. Mutta katsopa laajempaa kuvaa. Miten Suomen talouden käy, jos tuotteet eivät mene kaupaksi?”, sanoi kaverini.

Ihan hyvä pointti tuokin. Veikkaisin, että silloin julistetaan ”suuri” lama. Suurempi kuin edellinen, se ”suurin” lama.

Elämme kummallisessa kovan teknologian ja pehmeän tiedon maailmassa. Rationaalisen järkemme avulla olemme luoneet talouden analysointiin ennen näkemättömän tarkan välineistön, jonka tuottamaan tietoon suhtaudumme kuitenkin, paradoksaalisesti, epärationaalisesti. Käppyrän jyrkkä lasku isolla ruudulla on aina väistämättä merkki tuomionpäivästä, vaikka mikään konkreettinen asian maan päällä ei olisikaan muuttunut. Me ristimme kätemme ja rukoilemme tilanteessa, jossa meidän tulisi säilyttää malttimme ja suhteellisuudentajumme.

Yksi tämän paradoksin aiheuttajista on se, että todellisuutemme on yhä enemmän välitteistä. Tarkastelemme maailmaa erilaisten medioiden tuottamien representaatioiden kautta ja näemme ympärillämme asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, jotka ovat todellisia vain kollektiivisen havaitsemisen, eivät kokemisen, kautta. Todellisuuden jäljittelyistä, simulaatioista, tulee todellisempia kuin todellisuudesta itsestään. Valtionhallinnossakin kokoukset päättyvät järjestään viattomalta tuntuvaan ”jatketaan harjoituksia” – heittoon, joka kuitenkin armottomasti paljastaa, kuinka todellisissa tapahtumissa nähdään mahdollisuus harjoitella todellisuuden jäljittelyä. Tämä tuo mieleen kohtauksen Don Delillon romaanista Valkoinen kohina, jossa virkailija yrittää selittää päähenkilölle, miksi todellista tilannetta käytetään mahdollisuutena harjoitella evakuoinnin simulointia:

”Meidän on otettava huomioon se tosiseikka, että kaikki tänä iltana näkemämme on todellista. Meillä on silti vielä paljon parantamisen varaa. Mutta sitä vartenhan tämä harjoitus pidetäänkin.”

Loputtomat simulaatioiden ketjut kertovat todellisuudesta, joka on tyhjentynyt merkityksistä. Ennen tunturipuro edelsi kuvaa tunturipurosta, mutta nykyisin kuva tunturipurosta edeltää oikeaa tunturipuroa. Joskus myyttisessä menneisyydessä meillä oli jotain alkuperäistä ja juurevaa, vakaita referenttejä, mutta nykyisin meillä on vain hyperreaalisuutta, itseensä viittaavia ja itseensä sulkeutuvia merkkijärjestelmiä.

Mediavälitteisessä todellisuudessa myös politiikasta ja taloudesta on tullut spektakulaarisia harhanäkyjä. Elämme spektaakkelin yhteiskunnassa, jossa kaikki oikeasti eletty on etääntynyt esittämiseen. Yhteisöelämämme on kurjistunut pisteeseen, jossa emme enää yritäkään toimia, vaan vain seuraamme spektaakkelin kehittymistä vierestä (tällä hetkellä talousspektaakkelin). Kaikki toiminta ja kommunikaatio, mikä yhteiskunnasta puuttuu, löytyy median välityksellä heijastuvista representaatiosta. Noita representaatioita seuratessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka markkinatalous tuntuu saavuttaneen kaikesta sosiaalisesta elämästä piittaamattoman ja täydellisen suvereenin vaiheensa. Spektaakkeli puhuu ja me eristetyt yksilöt kuuntelemme.

Spektaakkelin yhteiskunta johtaa ihmisen koko kielellisen luonnon vieraantumiseen. Itse kommunikatiivisuus on erotettu kaikesta muusta toiminnasta autonomiseen sfääriinsä. Kieli ei enää paljasta mitään todellisesta maailmasta. Tietäminen ja sana elävät omaa elämäänsä. Giorgio Agambenin sanoin:

”Se mikä estää kommunikaation, on kommunikoitavuus itse, ihmisiä erottaa se, mikä heidät sitoo toisiinsa. Journalistit ja mediakraatit ovat tämän ihmisen kielellisen luonnon vieraantumisen uusi papisto.”

Viime aikojen karppaus-, maahanmuutto-, ilmastonmuutos tai homojen oikeudet – keskusteluja seuratessa on helppo todeta Agambenin analyysin armoton selvänäköisyys. Ongelma ei ole se, ettemmekö tietäisi tarpeeksi, vaan se, että tiedämme niin paljon ja niin nopeasti, ettemme tiedä, mitä meidän pitäisi tuolla kaikella (ristiriitaisella) tiedolla tehdä. Sama pätee, totta kai, myös talouskeskusteluun. Meillä on varmasti käytössämme enemmän tietoa kuin koskaan, mutta samalla olemme pahemmin kuin koskaan eksyksissä tuon kaiken tiedon kanssa. Tiedon määrään radikaali lisääntyminen johtaa myös disinformaation radikaaliin lisääntymiseen. Kaikkialle tunkeutuva tieto ja kommunikaatio peittävät enemmän kuin paljastavat.

Sen takia etäisyyden ottaminen pyörteiseen mediatodellisuuteen on ainut keino päästä lähemmäs totuutta. Sulkemalla silmämme virtaavalta roskalta, näemme tarkemmin. Ja kun opimme näkemään tarkemmin, saatamme jopa ymmärtää sen, että talouden virtuaalinen peli pyörii vain niin kauan kuin me suostumme antamaan sille kannatuksemme. Yhdessä, niin halutessamme, voimme antaa tai olla antamatta kannatuksemme pelille. Voimme muuttaa sen sääntöjä tai keksiä kokonaan toisenlaisen pelin. Tämä on joukkojen demokraattisen potentiaalin ydin. Langat ovat käsissämme. Kysymys on vain siitä, haluammeko olla niitä itse vetämässä vai luovutammeko kunnian markkinavoimien näkymättömille käsille.

Apostolinen eurouskontunnustus

On hyökättävä impivaaralaisuutta vastaan. On puolustettava demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa Euroopassa ja ryhdyttävä toimiin taloudellisen tasapainon palauttamiseksi. On palautettava usko eurooppalaisen yhteistyön tulevaisuuteen.

Tällaisia pompöösejä lauseita löytyi viime perjantaina Hesarin A-osion takakannesta otsikolla ”Vetoomus eurooppalaisen demokratian ja yhteiskuntarauhan puolesta”. Vetoomuksen taustalta on kansakuntamme creme de la creme, joka on nähtävästi hyvin hyvin huolissaan Euroopan tulevaisuudesta. Eikä siinä mitään. Hienoa, että isokenkäiset ovat vihdoin havahtuneet tilanteen vakavuuteen ja päättäneet korjata asian.

Huvittavaa tässä hyvin sisustetuissa huoneissa koko elämänsä viettäneiden viikonloppuritareiden vetoomuksessa on kuitenkin se, että alkuperäisen tarkoituksensa vastaisesti se paljastaa EU:n suurimman ongelman: liian paljon suuria sanoja, ylevyyttä ja abstraktioita, liian vähän konkretiaa, maalaisjärkeä ja todellisuuden tajua. Vetoomuksen tekstin voisi helposti kopioida minkä tahansa EU:n perussopimuksen johdantoon, eikä kukaan huomaisi mitään eroa. Näin vieraantunutta on maanosamme eliitti. Se tarjoaa lääkkeeksi taudin aiheuttajaa.

Älkääkä nyt käsittäkö minua väärin. En ole vaatimassa tankkeja Ateenan kaduille, vaan päinvastoin rakastan yli kaiken vapautta, demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa vetoomuksen kirjoittajien tavoin. Haluan vain muistuttaa, että abstraktioiden tasolla meidän on aina helppo olla yhtä mieltä. Suurin osa meistä haluaa vapautta ja demokratiaa, mutta ongelmat ilmaantuvat silloin, kun näiden termien sisältöä ruvetaan määrittelemään. Onko esimerkiksi EU demokraattinen? Onko kansalaisilla tarpeeksi mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä EU:n tulevaisuudesta? Onko kansalaisten mielipidettä kunnioitettu EU:n perussopimuksia solmittaessa?

Maailmanhistoria on täynnä demokratian ja vapauden nimissä tehtyä riistoa. Nytkin meneillään olevan kriisin pahimmat häviäjät ovat kaikista heikoimmassa asemassa olevat. Silti eliitti ei puhu heidän, vaan pankkien pelastamisesta. Jälleen kerran olemme tilanteessa, jossa voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan. Tällaisessa demokratiassa en näe juurikaan puolustettavaa.

Synkästä kritiikistäni huolimatta uskon EU:hun. Sen saavutukset ovat yhtä kiistattomat kuin sen epäonnistumiset. Jo pelkkä sodan korvaaminen yhteistyöllä, olkoon se kuinka kallista tai byrokraattista tahansa, riittää argumentiksi EU:n puolesta hamaan tulevaisuuteen. Päivälle rauhaa on mahdotonta laittaa hintalappua. Sen vuoksi EU:n ei soisi kaatuvan talouskriisiin.

Lopuksi haluan tunnustaa eurouskoni koko seurakunnalle. Tällä uskontunnustuksella pyrin ilmaisemaan uskoni EU:n tulevaisuuteen ja sen tärkeimpiin opinkappaleisiin. Tämä uskontunnustus on apostolisessa hengessä syntynyt tarpeesta puolustaa EU:ta valheellisia syytöksiä ja epäluuloja vastaan, mutta myös tarpeesta kannustaa rakentavaan kritiikkiin ja uusiin avauksiin. Meillä kansalaisilla on valta ja voima muuttaa EU haluamaksemme, iankaikkisesti.


Minä uskon eurooppalaisen yhteistyön tulevaisuuteen,
neljään vapauteen, Maastrichtin sopimukseen,
EU:n ja euron luojaan,
ja EU-konventtiin,
EU:n perustuslailliseen sopimukseen,
joka sikisi lehmänkaupoista,
syntyi Valéry Giscard d’Estaingin kynästä,
kärsi Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestysten aikana,
hylättiin,
kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi toisena vuonna kuolleista,
astui ylös hallitusten väliseen konferenssiin Lissabonissa,
allekirjoitettiin,
hylättiin,
otsikoitiin uudelleen,
allekirjoitettiin,
hyväksyttiin,
ja viimein ratifioitiin,
istuu markkinavoimien, kansainvälisen pääoman, Kaikkivaltiaan,
teräsnyrkin alla
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan
velkojia ja velallisia.

Ja pyhään talousliiton henkeen,
pyhän yhteisen kilpailukyvyn,
pyhäin keskinäisriippuvuuden,
velkojen anteeksiantamisen,
tähtilipun ylösnousemisen
ja iankaikkisen unionin.

"Kirjasyksyn" sanapilvi

Nykyisin ihmisillä on ainakin kaksi vaihtoehtoista tapaa analysoida laajoja tekstimassoja, kuten tutkimuksia, romaaneja tai asiakirjoja: Perinteinen tyyli ja Wordle-tyyli.

Perinteisen tyylin tuntevat kaikki. Se tarkoittaa tekstien läpi lukemista, muistiinpanojen tai muiden luokittelujen tekemistä (miellekartat etc.) ja lopulta kokonaiskäsityksen muodostamista aineistosta.

Wordle-tyyli taas tarkoittaa tekstimassan syöttämistä tekniseen sovellukseen nimeltä Wordle, joka muodostaa tekstissä esiintyvistä sanoista ’kauniita sanapilviä’ (beautiful word clouds). Tekstissä useimmin toistuvat sanat pomppaavat esiin muusta pilvestä suurennettuina ja lihavoituina. Siten jos Wordleen syöttää esimerkiksi maailman eniten myyneen romaanin ja pilvestä esiin pomppaavat sanat ovat uskonto, Graalin malja, temppeliherrat ja Maria Magdalena, kannattaa tarkkaan harkita näiden sanojen upottamista omaankin kirjoitukseensa.

Wordle-tyylin etuja Perinteiseen tyyliin verrattuna on helppo luetella. Ensinnäkin Wordle-tyyli säästää tajuttomasti aikaa. Pitkäveteisen lukemisen ja muistiinpanojen tekemisen voi unohtaa. Toiseksi Worldle-tyyli vähentää stressiä. Analyysin teko sujuu helposti kuin kanavan vaihto. Kolmanneksi Worldle-tyyli säästää luontoa. Tuhannet ja taas tuhannet pdf:t jäävät tulostamatta, koska lukemisen voi jättää väliin ja tehdä kaiken tarvittavan leikkaamalla ja liimaamalla. Wordle-tyyli siis edesauttaa paperittomaan toimistoon siirtymistä. Neljänneksi Wordle-tyyli tuottaa visuaalista lisäarvoa. Sanoista muodostuvat pilvet ovat kauniita ja niitä on mahdollisuus muokata aina vaan kauniimmaksi. Käytännössä rajana on vain taivas. Huolella tuunatut sanapilvet tekevät Power Point-esityksistä asioiden korostamisen todellisia voimannäytteitä.

Puhtaan instrumentaalisesti ajatellen ainoa asia missä Perinteinen tyyli peittoaa Wordle-tyylin, on analyysin laatu. Aineiston manuaalisen läpikäynnin ja luokittelun avulla on eittämättä mahdollisuus esittää syvällisempiä näkökulmia kuin Wordle-tyylillä, mutta onko mitään puuduttavampaa kuin syvälliset näkökulmat. Nehän vain pilaavat tunnelman kuin kananmunapieru kokoushuoneen ilman. Ei tämä maailma pyöri syvällisellä ajattelulla vaan toiminnalla, äksönillä, ja äksönin apuvälineeksi Wordle on mitä mahtavin työkalu. Kysykää vaikka Helsingin Sanomien toimitukselta.

Minä kuuluin pitkään niiden inhottavien saivartelijoiden ja tunnelman pilaajien joukkoon, jotka nauttivat vanhasta kunnon laadukkaasta analyysistä. Pidin Tolstoista raakana nautittuna, enkä kavahtanut pierun hajua neukkarissa. Ajattelin, että vanha pieru puhdistaa ilman. Sen vuoksi päätin hypätä ”kirjasyksyynkin” Perinteisellä tyylillä, kirjoja lukien ja analysoiden.

Varsin pian kuitenkin huomasin, että vaikka kirjojen lukeminen maistui edelleen, analyysin tekeminen tuotti suurta tuskaa. Siirtymä teesistä synteesiin ei onnistunut vanhaan tapaan. Sen sijaan huomasin tekeväni kerta toisensa jälkeen tyylitellympiä miellekarttoja, jotka vielä syntyivät päivä päivältä nopeammin. Joissakin korostin sanoja isommilla kirjaimilla, toisissa värein ja paksunnuksin. Yhden kehystin vessan seinälle, toisen liimasin kirjan kanteen.

”Mistä näitä miellekarttoja oikein tulee”, mietin, kun jo kahdeskymmenes kirja peräkkäin päätyi ryhdikkäänä avainsanojen kokoelmana paperille herättämättä sen kummempaa aivovärinää. Päätin kerätä kaikki koostamani miellekartat makuuhuoneen lattialle ja muodostaa siten kokonaiskäsityksen tilanteesta. Pikkuhiljaa totuus rupesi piirtymään tajuntaani. Olin antanut pikkusormeni pirulle tunnetuin seurauksin.

Tuosta hetkestä asti olen ollut pilvessä, sanapilvessä. Maalaan maailmaani isoilla värikkäillä pensseleillä ja vien analyysini vain niin pitkälle kuin on esteettisessä mielessä järkevää. Esimerkiksi ”kirjasyksyn” kirjoista olen kirjannut ylös sanat maahanmuutto, kerjäläiset, talous, media ja perussuomalaiset - kaikki jättimäisillä kirjaimilla mustalle paperille. Sanojen perusteella voisi arvella ”kirjasyksyn” olevan pullollaan painavaa yhteiskunnallista asiaa, mutta se jääköön muiden huoleksi. Täällä sanapilvessä asiat ja oleminen ovat kevyitä, ajoittain jopa sietämättömän kevyitä.

Pöhinästä

Vanhan sanonnan mukaan kirjoja lukevat ne, joilla on liikaa vapaa-aikaa. Se varmasti pitää paikkansa. Toinen totuus on myös se, että töitä tekevillä ei ole nykyisin tarpeeksi aikaa lukea ja ajatella. Edistyksen ja kasvun nimissä kalenteri on pidettävä täynnä ja annettava puhelinlankojen laulaa. Määrä on laatua tärkeämpää. On tehtävä tulosta, verkostoiduttava ja näyttävä oikeilla foorumeilla. On saatava aikaan liikettä riippumatta liikkeen suunnasta. Paremman termin puutteessa kutsun tätä aikamme kulkutautia pöhinäksi.

Pöhinä on syvällisen ajattelun vastakohta. Syvällinen ajattelu on pysähtymistä ongelman ääreen, sen moninaisuuden tarkkailua ja tarvittaessa sen uudelleen muotoilua. Se on tähtäämistä ennen ampumista, jopa koko ampumisen mielekkyyden pohtimista, kysymysten esittämistä ennen vastauksien etsintää. Pöhinä taas on suoraan ongelmasta, joka otetaan annettuna, toimintaan siirtymistä. Se on ampumista joka ilmansuuntaan vailla premissien pohdintaa. Se on nopeiden vaikutusten arvostamista todellisen muutoksen sijaan, toimintaa toiminnan vuoksi.

Pöhinällä on taannuttava vaikutus sekä yksilöihin että kulttuuriin. Pöhisevä ihminen on toimissaan lyhytjänteinen ja levoton. Hän innostuu nopeasti uusista asioista, mutta ei jaksa paneutua mihinkään syvällisemmin. Hän liikuttaa sormiaan sulavaliikkeisesti älypuhelimensa näytöllä, selailee tauotta uutisia ja likettää sähäkästi tykkäämiään facebook-päivityksiä. Hänen keskittymiskykynsä kestää yhden liketyksen kerrallaan. Jo pidempi uutisanalyysi saa hänet haukkomaan henkeään ja palamaan naksukulhon ääreen. Sen vuoksi hän pitää myös dekkareista, sillä niissä ajatus korvataan teolla, kompleksisuus yksinkertaistuksella ja harkittu analyysi nopeilla päätelmillä. Katso kuvat!

Pöhisevä ihminen on kaikkialla, mutta se joka on kaikkialla, ei ole missään. Hän tulee kokoukseen, esittää pari lennokasta ajatusta, jotka on lukenut matkalla kokoukseen twitteristä, mutta pian kontribuutionsa jälkeen hän selailee jo levottomasti älypuhelintaan. Hän ei jaksa kuunnella muiden pitkäpiimäisiä selostuksia siitä ja tästä. Kokoukset ovat hänelle liian hidastempoisia, niistä puuttuu dynamiikka. Sen vuoksi hän viihtyy paremmin erilaisissa brain stormeissa, work shopeissa ja mingleissä. Niissä on sentään aito mahdollisuus verkostoitua eri alojen pöhisijöihin, eikä käyntikortteja tarvitse erikseen pyytää.

Kulttuurin tasolla pöhinän lisääntyminen johtaa viihteellistymiseen ja pinnallistumiseen. Parhaiten viihteellistymisen huomaa joukkotiedotusvälineiden toiminnassa, erityisesti sanomalehtien sisällöissä. Aikoinaan sanomalehdistä saattoi jopa löytää runoja. Nykyisin ei ole poikkeuksellista, että lehtien kulttuurisivuilla uutisoidaan näyttävästi Big Brotherin voittajasta. Näin kulttuuritoimituksen kokoushuoneet muuttuvat kulttuurihuoneista hupihuoneiksi, hupihuoneista kahvihuoneiksi, ja siten todellisiksi kuviksi toimituksista jotka ovat pikemminkin viihde- kuin kulttuuritoimituksia, vailla minkäänlaista näköalaa minnekään. Lehtien kulttuuripäälliköt, siis nykyiset viihdepäälliköt, puolustavat valittua linjaa toteamalla, että ”onhan meillä vastuu myös lukijoitamme kohtaan”.

Juuri tällaista opportunistista kulttuurivihamielisyyttä ja viihdettä vastaan hyökkää Dick Soderstrom, suuren lehden kirjallisuuskriitikko Fredrik Långin romaanissa Minä, dosentti ja Jane. Hänen mielestään kulttuurisivuilta tulisi jättää pois kaikki kuvat, ellei kyse ole taidearvostelusta, jotta todella voitaisiin korostaa kirjallisten arviointien älyllistä ja asiallista analyysiä. Kirjalistojen, kilpailuspekulaatioiden ynnä muun hulabaloon sijaan tulisi keskittyä kritiikkiin ja analyysiin:

” Ja kaikki nämä listat sitten, kaikki nämä niin kutsutut listat, joita ryöhää kaikkialla, listoja milloin siitä, milloin tästä. Mitä älyllistä kulttuuria se on, se on niin kaukana älyllisestä kulttuurista kuin ikinä, ei se ole älyllistä kulttuuria, se on korkeintaan tilastoja, epätieteellisiä tilastoja, onko meistä tullut tilastokeskus? Onko? {…}

Puhumattakaan kaikesta tuosta kilpailumölinästä, etten sanoisi palkintokilpailumölinästä, joka vaikuttaa raaistavasti oikeaan kirjallisuuteen ja oikeaan kulttuuriin, ja kaikki tuo tarpeeton mölinä siitä, kuka on intellektuelli ja kuka ylipäätään on intellektuellein; onhan täysin epä-älyllinen ajatus valita joku intellektuelleimmaksi, ja on täysin luotaantyöntävä ajatus puhua intellektuelleimmasta, kun kukaan suurista kulttuurihenkilöistä ei halua olla missään tekemisissä niin luotaantyöntävän ajatuksen kanssa kuin että kuka on intellektuellein.”

Kuten olettaa saattaa Dickin esittämä humanismin joutsenlaulu törmää toimituksessa täydelliseen ymmärtämättömyyteen ja epäuskoiseen mykkyyteen. Kollegat kääntävät selkänsä ja poistuvat täyttämään kahvikuppejaan hänen puheensa aikana, vaikka hän kuvitteli esittävänsä aivan ratkaisevia näkökohtia. Hänet vaietaan kuoliaaksi totaalisella, musertavalla hiljaisuudella. Samaan aikaan toisaalla pöhinä kahvikuppien ääressä jatkuu.

Toinen hyvä tarkastelupinta pöhinän aiheuttamaan yhteiskunnan pinnallistumiseen on julkinen keskustelu, jota käydään edellä mainittujen sanomalehtien lisäksi yhä enemmän niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. Kun asioiden ääreen ei ole aikaa tai halua pysähtyä, ja kiivastempoisesta informaatiotulvasta omaksutaan vain pintavirtaukset, jää syvällinen analyysi tekemättä ja keskustelut polarisoituvat näennäisiksi vastakkainasetteluiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat ”keskustelut” maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä, jossa vastapuolet ovat täysin kuuroja toistensa järkeville vasta-argumenteille. ”Missä EU, siellä ongelma” –porukan yhtä mustavalkoisena vastapoolina ovat monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden kritiikittömät puolustajat, jotka muuten kutsuvat edellä mainitun porukan jäseniä impivaaralaisiksi, ymmärtämättä itsekään koko termin monivivahteisuutta. Minusta ainakin sekä impivaaralaisuudessa että monikulttuurisuudessa on paljon puolustettavaa, mutta myös paljon kritisoitavaa. Kumpikin projekti ideologisesti puhtaana versiona johtaisi varmasti huonoon lopputulokseen. Onhan kulttuurin kehittyminen on aina vuoropuhelua vanhan säilyttämisen ja uuden luomisen välillä. Sen takia toistensa ohi puhuvat ”impivaaralaiset” ja kansainvälisyyden ylistäjät ovat mielestäni tasaveroisen tyhmää sakkia.

Mutta ehkä pöhinän lisääntymisen vaikutuksista huolestuttavin on sittenkin se, että kaiken touhotuksen keskellä ihmisenä olemisen ehtojen kannalta perustavaa laatua olevia klassisia kysymyksiä ei enää esitetä. Kysymyksiä, kuten mikä todella on tärkeää tai mitä on hyvä elämä - niillä on korkeintaan paikkansa vakuutusyhtiöiden pateettisissa televisiomainoksissa. Niiden sijaan pohditaan innovaatioita, kärkiklustereita, peliteollisuutta, kilpailukykyä, elämystuotantoa, uusia kännykkäsovelluksia, brändejä, ynnä muita dynaamisia 2000-luvun taikasanoja. Luulen, etten ole ainut jonka on mahdotonta löytää tällaisista pohdinnoista mitään kaunista tai ylevää.

Tämä saarna lienee parasta päättää pakolliseen Zizek sitaattiin:

”When the farthest corner of the globe has been conquered technically and can be exploited economically; when any incident you like, in any place you like, at any time you like, becomes accessible as fast as you like; when through TV “live coverage, ” you can simultaneously ”experience” a battle in the Iraqi desert and an opera performance in Beijing; when in global digital network, time is nothing but speed, instantaneity, and simultaneity; when a winner in a reality TV show counts as the great man of the people; then, yes, still looming like a spectre over all this uproar are the questions, What is it for? Where are we going? What is to be done?”

Amen.

Lukulistoista

Pidin pitkään listojen laatimista typeränä puuhana. Ajattelin, että varsinkin ostos- ja tehtävälistat ovat tehdyt minua huomattavasti kiireisemmille ihmisille, joiden täytyy päästä ulos kaupasta salaman nopeasti ja saada paljon aikaan elämässään. Sittemmin olen maltillistunut kannoissani tämänkin asian suhteen. Olen huomannut, että listojen laatiminen on itse asiassa aika rauhoittavaa puuhaa. Listat luovat järjestystä kaaokseen, rajaavat mahdollisuuksia ja tekevät äärettömästä maailmasta äärellisen. Ne auttavat keskittymään olennaiseen.

Kaltaiselleni intohimoiselle lukijalle olennaiseen keskittyminen on erittäin tärkeää. Maailma on pullollaan kirjoja ja uusia kirjoitetaan koko ajan. Vaikka suurin osa kirjoista on täyttä roskaa, on hyviä kirjojakin niin paljon, ettei ihmisikä riitä kaikkien kiinnostavien lukemiseen. Kiinnostavista tulisikin pyrkiä valitsemaan ne kaikista kiinnostavimmat, itselle tärkeimmät, mutta siinä juuri on se haaste. Kuinka löytää ne ja kuinka erottaa todellinen näennäisestä?

Listat voivat auttaa näkemään metsän puilta. Niitä tehdessä on kuitenkin hyvä pitää mielessä Arthur Schopenhauerin toteamus, että yhdessä vuosisadassa syntyy vain kymmenkunta lukemisen arvoista teosta. Ehkä luku on hieman kasvanut Schopenhauerin elinpäivistä, mutta nyrkkisääntönä tuo toteamus pätenee edelleen. Ei tule laatia liian pitkiä listoja vaan tehdä valinnat huolella.

Joka tapauksessa tässä on minun listani tulevalle syksylle, ja ehkä myös osittain ensi keväälle. Pidätän itselläni oikeuden muutoksiin.

Hotakainen, Kari: Jumalan Sana
- Äskettäin julkaistu uutuus. Hotakainen harvoin pettää.

Melender, Tommi: Lohtu
- Melenderin kolmas romaani Julkaistaan 16.9.

Kundera, Milan: The encounter, The Curtain (Une rencontre, Le Rideau)
- Kumpaakaan näistä Kunderan esseekokoelmista ei ole valitettavasti suomennettu, joten joudun tyytymään englanninkielisiin versioihin. Toivottavasti toimivat yhtä hyvin kuin esseekirjat Romaanin taide ja Petetyt testamentit suomeksi.

Camus, Albert: Kapinoiva ihminen
- Luin keväällä läpi Camusin suomennetut romaanit, joten tämä esseekirja ehkä avaa uusia näkökulmia niihin.

Kafka, Franz: Linna, Amerikka
- Pari klassikkoa täytyy mahduttaa syksyn pimeisiin iltoihin.

Kyrö, Tuomas: Liitto
- Maannut yöpöydällä jo tovin. Toivottavasti yhtä hyvä kuin Benjamin Kivi tai 700 grammaa.

Zizek, Slavoj: In Defence of Lost Causes
- Aloitettu, mutta vielä pahasti kesken. Zizekin esseemäinen tyyli tekee raskaastakin luettavasta höyhenen kevyttä.

Dalrymple, Theodore: Our Culture, What's Left of It
- Melender ja Hännikäinen ovat tätä kovasti hehkuttaneet. Täytyy itsekin testata.

Thoreau, Henry: Elämää metsässä, Kävelemisen taito
- Myös klassikko-osastoa. Saa nähdä jaksanko lukea alkuperäiskielellä vai tyydynkö suomennoksiin.

Maalouf, Amin: Maailma järkkyy
- Vuoden 1993 Goncourt-voittajan kolmas suomennettu teos.

Mäkelä, Matti: Ohitusleikkaus, Synnynnäinen lähestymiskielto
- Olen tykännyt Mäkelän kritiikeistä Helsingin Sanomissa, joten täytyy testata pari hänen esseekirjaansa. Näitä ovat monet hehkuttaneet.

Lång, Fredrik: Minä, Dosentti ja Jane, Ajatuksen ja tunteen matka
- Lång kirjoittaa tyylikkään oppineita kulttuuriesseitä. Romaaneissaan on kuulemma vaihtanut tyylilajia kirja kirjalta. Aloitin juuri lukemaan Minä, Dosentti ja Janea. Vaikuttaa erittäin lupaavalta.

Bernhard, Thomas: Hakkuu, Betoni, Haaskio
- Omaelämänkerrallinen Syy oli mieleenpainuva lukukokemus yli sivun mittaisine lauseineen. Suomennettuun romaanituotantoon on ehdottomasti tutustuttava.

Ratkaisuja ilman kysymyksiä

Kun taivas kaatuu niskaan, pankit ja valtiot käyvät kuolinkamppailujaan, talousjärjestelmä irtaantuu kaikesta reaalisesta virtuaaliseksi hybrikseksi, nuoret menettävät tulevaisuuden toivonsa Euroopassa, on aika palata tämän maailman tärkeimpien asioiden pariin, käpertyä viltin alle, ottaa käteen hyvä kirja ja paeta tätä kylmää maailmaa, joka on paholaisen oma.

Kaikille niille, joille kestävyysurheilu ja kirjallisuus kuuluvat tämän maailman tärkeimpien asioiden joukkoon, voin lämpimästi suositella Miikka Nousiaisen tuoreinta romaania Maaninkavaaraa. Se ei ole mikään kaunokirjallisuuden mestariteos, mutta erittäin hyvä lukuromaani, joka tarjoaa miellyttävän paon todellisuudesta pariksi illaksi.

Maaninkavaaran ehdottomasti herkullisinta antia ovat päähenkilö Martti Huttusen avautumiset milloin mistäkin aiheesta. Huttunen on pahasti fiksoitunut kestävyysjuoksuun ja koko maailma peilautuu hänelle kestävyysurheilun kautta. Henkilöhahmona hänessä on samanlaista monomaanisuutta kuin Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtasessa, mutta yhteiskunnan kehityskritiikissään hän lähenee myös Tuomas Kyrön romaanien mieshahmoja, etenkin Mielensäpahoittajaa. Niin Mielensäpahoittajan kuin Huttusenkin mielestä ennen oli paremmin. Silloin suomalaisten juoksu kulki, keksit olivat yksinkertaisia ja asiat pysyivät käsityskyvyn rajoissa:

”Marie-keksi on hieno tuote. Ei hemmottele, mutta on lupaus paremmasta. Sulaa suuhun nopeasti, mutta pitkittää nautintoa tarttumalla kitalakeen. Marie on maukas, muttei makea. Maistuu nälkäiselle, mutta jää kulhoon kylläiseltä. Se ei kosiskele täytteillä niin kuin Domino-keksi, se on rehellisesti oma itsensä. Marie-keksi on jälleenrakennuksen lapsi.

Suomi meni pilalle viimeistään sinä päivänä, kun Jaffa-keksit ilmestyivät kauppojen hyllyille. Silloin oli annettu periksi. En minä Carneval-keksejä tai Dominoita vastusta. Carneval kuuluu lastenjuhliin ja Domino on aikuisten juhlapäivän keksi, sopiva vastapaino Marielle. Jaffa-keksi on kuohkea, pehmeä ja valheellinen.

Yhteiskunnan vinoutumisen näkee keksihyllyllä. Nykyinen valikoima ylittää pienen ihmisen käsityskyvyn, Amerikan keksejä ovat hyllyt täynnä. Ennen siltä mantereelta tulivat valmennusopit tahkon mukana, nyt sieltä tuodaan lautasen kokoisia keksejä lihottamaan ihmisiä ja mitätöimään Tahkon oppien tulokset.”

En ole Huttusen kanssa yhtä mieltä Marie-kekseistä, mutta yhteiskuntien vinoutumisen voin todella allekirjoittaa. Maailmasta on tullut vaikea käsittää. Me ihmiset olemme tehneet maailmasta vaikean käsittää. Minäkin luulin vielä aivan viime päiviin asti tietäväni jotain maailman menosta. Sitten luottoluokittajat ja pankkiirit pistivät maailman mahtavimmat valtiot polvilleen ja huomasin, etten tiedäkään.

Varmaan moni muukin tuntee olevansa hieman eksyksissä nykyään. Vanhoin opein ei pärjää vaan muutosvastarintaisimpienkin on opeteltava tanssimaan uusien kuninkaiden tansseja. Joka suunnasta puskee uusia teknisiä vimpaimia, makuja, värejä ja vaikutteita. Miehistä tehdään naisia, naisista miehiä. Elinikäinen oppiminen on päivän sana. Sen vuoksi ei ole ihme, että ”edistysvastaiset” jäärät valtaavat alaa niin kirjojen sivuilla kuin äänestysluukuillakin. Sotatantereilla oli kysymyksiä joihin vastata. Kotirintamilla on vain ratkaisuja ilman kysymyksiä. Martti Huttusen sanoin:

”Miehet etsivät täältä pikemminkin kysymyksiä kuin vastauksia. Ennen miehillä oli kysymyksiä, joihin vastata. Vastaamaan pystyi porakoneella, sahalla tai voimalla.

Nyt miehille tarjotaan ratkaisuja asettamatta kysymyksiä, varsinkin naistenlehdissä. Vaimot ohjaavat miehisyyttä naistenlehden tarjoamaan suuntaan. Ostavat miehille suunnatun ihonhoitosarjan ja tarjoavat Paasilinnan tilalle Paulo Coelhoa. Sellaisen Sirkkakin minulle itseni kehittämiseen osti. En kehittynyt.”

Minne menet EU?

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin kynästä on lähtenyt 2000-luvun aikana lukuisia korkeatasoisia hengen tuotteita. Hymyile, olet EU:ssa!, Minne menet EU?, EU 2005: hikinen vuosi ja Alaston totuus ja muita kirjoituksia suomalaisista ja eurooppalaisista (kolumneista koottu kokoelma) ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden moderneja klassikkoja. Ne tulevat eittämättä saamaan arvoisensa paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, eivätkä vähiten raflaavien otsikoidensa takia. Sen vuoksi tämän kirjoituksen otsikko on varastettu Stubbilta. Jos varastaa, kannattaa varastaa parhailta.

Harva jaksaa näinä päivinä hymyillä Stubbin tavoin pelkästään sen takia, että on EU:ssa. Tästä Euroopan poliittinen eliitti saa syyttää vain itseään. Toki Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt finanssikriisi ja sitä seuranneet euromaiden ongelmat ovat eksponentiaalisesti nostaneet esiin pinnan alla kytenyttä EU-kriittisyyttä (vastaisuutta), mutta on hyvä muistaa, että euroskeptisismi oli nousussa jo ennen nykyistä kriisiä. Yhä useammassa maassa kansalaiset ovat kyllästyneet siihen, ettei heillä ole annettu todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin. Vuonna 2005 kansalaiset sanoivat Hollannissa ja Ranskassa ”ei” EU:n perustuslaille, mutta lähes sama paperi tuotiin takaisin neuvotteluihin parin vuoden päästä nimellä Lissabonin sopimus. Vuonna 2008 irlantilaiset saivat sanoa mielipiteensä kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksesta (ainoina Euroopassa) ja vastaus oli yksiselitteinen ”ei”. Tämäkään ei saanut liikkuvaa junaa raiteiltaan vaan vuonna 2010 irlantilaiset painostettiin äänestämään samasta sopimuksesta uudelleen ja vihdoin vastaus tyydytti euroeliittiä. Koko prosessi oli kaikessa irvokkuudessaan niin törkeää kansanvallan väheksymistä, ettei kenelläkään pitäisi tulla yllätyksenä se että, puheet EU:n demokratiavajeesta ovat pikkuhiljaa siirtyneet akateemisista seminaareista myös kulmabaarien pöytiin.

On totta kai päivänselvää, että kaikissa edellä mainituissa tapauksissa rivikansalaisten äänestyspäätöksiin vaikuttivat monet asiaan kuulumattomat tekijät. Voi jopa olla, että suurin osa kansanäänestykseen osallistuneista ei tiennyt tarvittavia perusfaktoja rationaalisen päätöksen tekemiseksi. Se ei silti oikeuta mediaa ja poliittista eliittiä väheksymään näiden äänestysten tulosta, sillä juuri heidän epäonnistumisensa kommunikoida riittävän yksiselitteisellä tavalla näiden sopimusten sisältö ja tarkoitus, johti niiden hylkäämiseen. ”Tietämätön” kansa ei ollutkaan valmis purematta nielemään ”valistuneen” eliitin sille tarjoamaa diiliä. Sen lisäksi koko lähtökohta oli alusta alkaen vääristynyt. Kansalaisille ei missään vaiheessa annettu kahta symmetristä vaihtoehtoa, joiden sisällön valmisteluun heillä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa. Heidän eteensä tuotiin suljettujen ovien takana valmisteltu asiakirja ja sanottiin, että on tullut aika hyväksyä vääjäämätön. Ei-vaihtoehdolle ei ollut edes valmisteltu minkäänlaista vaihtoehtoista poliittista ohjelmaa. Ei siis ihme, että ainoat poliittiset puolueet, joiden virallinen linja oli ”ei”, edustivat poliittisen kentän äärilaitoja, kuten Le Penin Front National oikealla ja kommunistit vasemmalla.

’Yhden totuuden politiikallaan’ Euroopan poliittinen eliitti onkin onnistuneesti raivannut pelitilaa populistisille puolueille, joille nykyiset rahaliiton vaikeudet antavat vain lisää vettä myllyyn. Populistisilla puolueilla ei tietystikään ole esittää varsinaisia ratkaisuja olemassa oleviin ongelmiin, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei esitä todellisia vaihtoehtoja Brysselissä luodulle post-poliittiselle visiolle, pelkkä vastustaminen riittää saamaan puolelleen nykymenoon turhautuneet ihmiset. Slavoj Zizek on oikeassa todetessaan, että fundamentalistinen populismi täyttää vasemmistolaisen vaihtoehdon jättämän aukon.

Symppaan populistisia puolueita siinä mielessä, että ne ovat onnistuneet nostamaan esiin EU-päätösten poliittisuuden. Neutraaleja päätöksiä ei ole olemassakaan, sillä jokainen päätös on jonkin asian voitto toisen sijasta. Brysselin päätöksentekokoneistossa tätä politiikkaan sisäsyntyisesti kuuluvaa ominaisuutta ei ole kunnioitettu tarpeeksi, vaan suuretkin poliittiset päätökset, kuten talous- ja rahaliiton luominen aikanaan (joka muuten Suomessakin esitettiin vain hallinnollisena integraation syventymisenä, vaikka kysymys oli merkittävästä vallansiirrosta kansallisvaltiolta ylikansallisille toimielimille), on pyritty pukemaan pelkkään rationaalisen hallinnon kaapuun. Sen vuoksi kansanäänestysten ”eit” perustuslakisopimuksille tai ”ei” pelastuspaketeille herättää toivon siitä, että politiikka elää yhä ja päätökset ovat avoimia molempiin suuntiin.

Toisaalta sisällöllisesti en näe mitään hyvää populismin nousussa. Populistinen diskurssi on valheellista, koska se pyrkii supistamaan päätöksentekotilanteiden kompleksisuuden selkeäviivaiseksi taisteluksi pseudo-konkreettista ”vihollista” vastaan (oli tuo vihollinen sitten Brysselin byrokraatit, vanhat puolueet tai laittomat maahanmuuttajat) ja antaa ymmärtää, että vihollisen hävittäminen palauttaa oikeuden ja balanssin systeemiin. Lisäksi populismi on asioiden torjumiseen perustuva ilmiö, eikä siitä useinkaan ole todellisen muutoksen edelläkävijäksi. Populisti ei pyri haastamaan tai muuttamaan koko järjestelmää sinänsä. Sille riittää, että järjestelmä puhdistetaan korruptoituneista toimijoista (keinottelijoista, ei kapitalisteista sinänsä)(Zizek 279.):

”Its dominant leitmotiv is to situate the evils of society not in something that is inherent in the economic system, but quite the opposite: in the abuse of power by parasitic and speculative groups which have control of political power –”old corruption”, in Cobbet’s words […]It was for this reason that the feature most strongly picked out in the ruling class was its idleness and parasitism.”

Marxilaiselle taas järjestelmän yhden osan toimimattomuus on merkki järjestelmässä itsessään olevista oireista (Ibid. 279):

”for Marx, economic crises are the key to understanding the ”normal” functioning of capitalism; for Freud, pathological phenomena such as hysterical outbursts provide the key to the constitution (and hidden antagonisms that sustain the functioning) of a “normal” subject.”

Marxilaisilla, ja miksei vihreilläkin (oikeilla vihreillä), on kuitenkin paljon opittavaa nykypäivän populistisilta liikkeiltä. Niiden tulisi pyrkiä saamaan politiikkaansa sama kriittinen liikevoima suhteessa institutionaaliseen politiikkaan, jonka populistiset puolueet ovat onnistuneet mobilisoimaan, mutta samalla välttää populistinen houkutus valheellisten yksinkertaistusten ja keinotekoisten viholliskuvien luomiseen. Nyt, kun Euroopan talous- ja rahaliitto on ajautunut historiansa syvimpään kriisiin, olisi aika toimia. Jokaisessa kriisissä kytee uuden alun mahdollisuus, tilaisuus uudelleen ajatella olemassa olevan toiminnan perusteita. Nyt olisi hyvä mahdollisuus herättää kriittistä keskustelua siitä, minkälaista Eurooppaa haluamme. Meidän eurooppalaisten tulisi kriittisesti kohdata koko eurooppalainen traditio ja kysyä itseltämme, mikä on Eurooppa tai mitä meille merkitsee olla eurooppalaisia 2000-luvulla, ja formuloida uusi alku. Valinnat ovat poliittisia ja ne ovat meidän omissa käsissämme.

Historian ja nykyisyyden kriittinen uudelleen arviointi ei ole helppo tehtävä. Se on aina hyppy tuntemattomaan. Silti se on ainut mahdollisuutemme, ellemme halua maanosamme ajautuvan Kreikan tavoin pelkäksi nostalgisen turismin kohteeksi (ibid. 276.):

”This is our only chance today: only by means of a ”sectarian split” from the standard European legacy, by cutting ourselves off from the decaying corpse of old Europe, can we keep renewed European legacy alive. Such a slip should render problematic the very premises that we tend to accept as our own destiny, as non-negotiable facts of our predicament – the phenomenon usually designated as the global New World Order and the need, through “modernization,” to accommodate ourselves to it. To put it bluntly, if the emerging New World Order is the irrefragable framework for all of us, then Europe is lost, so the only solution for Europe is to take the risk and break this spell of destiny. Nothing should be accepted as inviolable in this new refoundation, neither the need for economic “modernization” nor the most sacred liberal and democratic fetishes.”



***
Lähde: Zizek, Slavoj: In Defence of Lost Causes

Kasvun purkaminen, utopia

Ei ole montaa helpompaa keinoa mustamaalata toisen harjoittamaan politiikkaa, kuin haukkua sitä populistiseksi ja jättää tarkentamatta, mitä populismilla tarkoittaa. Silti vielä tätäkin helpompaa on leimata uudet yhteiskunnalliset ajatukset ja ideat utopistisiksi. Vetäisemällä utopiakortin taskustaan välttyy kivasti hankalalta asia-argumentoinnilta, jossa saattaisikin tulla lunta tupaan niin ovista kuin ikkunoista. Utopiakortin heiluttelu on taloudellista myös siltä kannalta, että se ei leimaa vaan itse ajatusta vaan myös ajatuksen esittäjän, joka ei selvästikään ole perillä kylmän maailman realiteeteista.

Silläkin uhalla, että joudun taas väistelemään kohti lentäviä utopiakortteja, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kasvun purkamisesta. Kasvuttoman yhteiskunnan projekti on eittämättä utopia. Riippuu silti määrittelijästä, mitä utopialla tarkoittaa. Degrowth-ajattelun kantaisälle Serge Latouchelle kasvuttoman yhteiskunnan projekti on toivon ja unelmien lähde, joka ei kuitenkaan merkitse haavekuviin pakenemista vaan objektiivista toteuttamismahdollisuuksien ennakointia. Minulle taas kasvun purkaminen on utopia, joka ei ole tulevaisuuden ihannetilanne vaan välttämättömyys, koska rajaton jatkuva kasvu ja rajallinen planeetta eivät ole yhteensovitettavissa. Tuotanto ja kulutus eivät voi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Sen vuoksi meidän on pystyttävä irtaantumaan kapeista nykypäivän koordinaateista ja luotava täysin uusia ajattelumalleja, utopioita.

Jo tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maapallon uusiutumiskyky ei enää riitä vastaamaan kysyntään. Toisin sanoen ihminen muuntaa luonnonvaroja jätteeksi nopeammin kuin luonto pystyy muuntamaan nämä jätteet uusiksi luonnonvaroiksi. Elämäntapamme ympäristökuormitusta voi mitata niin sanotulla ekologisella jalanjäljellä, joka kertoo, kuinka paljon maapallon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen. Nykypäivän tilanteesta kertovat luvut ovat masentavia. Kun maapallon tuottava pinta-ala, eli ihmisasutukselle sovelias alue, noin 12 miljardia hehtaaria, jaetaan maailman nykyisellä väkiluvulla, saadaan noin 1,8 hehtaaria henkeä kohti. WWF:n laskelmien mukaan keskimääräinen maapallon asukas kuluttaa tuottavaa maa-alaa noin 2,2 hehtaaria. Luvussa huomioidaan raaka-aineiden ja energian tarve, tuotannon ja kulutuksen sivutuotteiden ja jätteiden käsittelyyn tarvittava pinta-ala sekä asumiseen ja infrastruktuuriin käytetty maa. Luonnollisena johtopäätöksenä tästä on se, että olemme jo poikenneet kestävän elämäntavan polulta (kulutus tulisi pitää 1,8 hehtaarissa olettaen, ettei väestö kasva). Elämme siis velaksi tulevien sukupolvien piikkiin.

Lisäksi keskimääräisen ekologisen jalanjäljen taakse kätkeytyy räikeää eriarvoisuutta. Yhdysvaltalain kansalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 9,6 hehtaaria, ranskalaisen 5,3 hehtaaria, kun taas useimmissa Afrikan maissa ekologinen jalanjälki henkeä kohden on alle 0,2 hehtaaria. Täten Pohjoisen maat saavat Etelän mailta mittavia avustuksia tarpeidensa tyydyttämiseen. Jos kaikki maapallolla eläisivät kuin ranskalaiset, tarvittaisiin kolme maapalloa, yhdysvaltalaisen mallin tapauksessa kuusi. Nykymenolla poltamme muutamassa vuosikymmenessä sen, minkä tuottaminen maapallolla on kestänyt miljoonia vuosia. Resurssien ehtyminen näkyy jo nyt alati kasvavina kamppailuina nykypäivän niukkuushyödykkeistä, kuten ruoasta, vedestä, energiasta ja mineraaleista.

Miksi sitten emme ala toimia toisin? Uskoisin, että kyse on osittain perspektiiviharhasta. Ihmisten on vaikeaa ymmärtää eksponentiaalisen kasvun seurauksia. Serge Latouche havainnollistaa tätä hyvin tarinalla viherlevän leviämisestä järvessä (Jäähyväiset kasvulle s. 28):

”Oletetaan, että hyvin suureen järveen ilmestyy pieni leväkukinto, joka saa ravinteensa kemiallisia lannoitteita tuhlailevilta maatiloilta järven rannalla. Levä lisääntyy nopeasti (sen pinta-ala kasvaa geometrisesti kahden potensseina), mutta se ei huoleta ketään. Jos levän valtaama pinta-ala kaksinkertaistuu vuosittain, 24 vuoden kuluttua järven pinnasta vasta kolme prosenttia on levän peitossa, mutta 30 vuoden kuluttua koko järvi on kasvanut umpeen!”

Latouche huomauttaa, että järven rannan ihmiset alkavat varmasti huolestua, kun puolet järvestä on levän vallassa. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä: vaikka leviäminen puolelle järven pinta-alasta onkin kestänyt liki kolme vuosikymmentä, yksi ainut lisävuosi johtaa koko ekosysteemin peruuttamattomaan tuhoon. Jos sovellamme viherlevän oppia talouskasvuun, huomaamme, että varsin maltillisella kolmen prosentin vuosikasvulla BKT kasvaa vuosisadassa 20-kertaiseksi, kahdessa vuosisadassa 20-kertaiseksi ja kolmessa vuosisadassa 8000-kertaiseksi. Latouchen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että jos kasvu automaattisesti lisäisi hyvinvointia, maapallon olisi jo aikaa sitten pitänyt muuttua paratiisiksi. Tällä menolla tulevaisuus näyttää pikemminkin helvetilliseltä.

Mitä kauemmin väistämättömän radikaalin suunnanmuutoksen kanssa vitkutellaan, sitä rajumpia ovat pelastumiseen vaadittavat toimet. Tämä käy hyvin ilmi vertailtaessa Rooman Klubin raportteja vuosilta 1972 ja 1992 (Syntymättömien sukupolvien Eurooppa; Eero Paloheimo, s. 20-23). Vuoden 1972 raportin tekijät esittivät, että säilymisen ehdoiksi, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi lasta perhettä kohden vuodesta 1975 alkaen ja käytössä olisi täydellinen syntyvyyden säännöstelymenetelmä, 2) teollisuuden keskituotanto säilyisi vuoden 1975 tasolla ja ylikapasiteetti ohjattaisiin kulutustavaroihin eikä uuteen pääomaan, 3) uusia tekniikoita, jotka vähentävät päästöjä, eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satojen, otettaisiin käyttöön vuonna 1975, 4) ravintoa tuotetaan riittävästi kaikille, 5) resursseja suunnataan koulutukseen ja terveyteen eikä tavaraan.

Vuonna 1992 esitetyt pelastusskenaariot ovat huomattavasti ankarampia kuin vuonna 1972 esitetyt. Vuoden 1992 raportin mukaan on välttämätöntä, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi vuodesta 1995 alkaen ja syntyvyyttä säännösteltäisiin täydellisesti, 2) teollisuustuotanto jää tasolle, joka on kolmannes korkeampi kuin vuonna 1990, 3) ruoantuotanto jää vuoden 1990 tasolle ja 4) uusia tekniikoita, jotka vähentävät eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satoja, otetaan käyttöön vuonna 1995.

Ongelmana vain on, että poliittisista syistä vain harvoin ryhdytään kovin mullistaviin toimiin, vaikka ne tiedettäisiin oikeiksi ja väistämättömiksi. Siten vuonna 1972 esitetty ratkaisu olisi johtanut selvästi parempaa tulokseen kuin vuoden 1992 ratkaisu. Parhaimmillaankin nyt suositellaan mallia, joka on kaikissa olennaisissa suhteissa huonompi ja kovempi kuin aiemmin esitetty. Nyt vuonna 2011, kun välttämättömien muutosten kanssa edelleen aristellaan, ollaan vielä entistäkin ankarampien ja julmempien tosiasioiden kanssa silmätysten.

Me saatamme jo nyt elää hetkeä, jossa puolet järvestä on peittynyt levään. Ellemme ala toimia nopeasti ja tehokkaasti, meilläkin on edessä tukehtuminen. Länsimaissa kuitenkin yhä uskotaan sokeasti talouskasvuun ja annetaan asioiden olla, vaikka kaikki merkit puhuvat sen puolesta, että lähestymme ihmiskunnan ”nollapistettä”. Kriisiä ei haluta nähdä kriisinä vaan tukeudutaan lapsenomaiseen optimismiin, käsittämättömiin epäloogisiin ajatushyppyihin ja itsepetokseen. Slavoj Zizekin sanoin (s.327, Living in the End Times):

”{…} ecological breakdown, the biogenetic reduction of humans to manipulable machines, total digital control over our lives. At all these levels, things are approaching a zero-point, the end time is near. {…} We are being confronted by something so completely outside our collective experience that we don’t really see it, even when the evidence is overwhelming. For us, that something is a blitz of enormous biological and physical alterations in the world that has been sustaining us. At the geological and biological level four “spikes” (or accelerated developments) asymptotically approaching a zero point at which the quantitative expansion will reach its point of exhaustion and will bring about a qualitative change. These four spikes are: population growth, consumption of resources, carbon gas emissions, and the extinction of species. In order to cope with this threat, our collective ideology is mobilizing mechanisms of dissimulation and self-deception which include the direct will to ignorance: a general pattern of behaviour among threatened human societies is to become more blinkered, rather than more focused on the crisis, as they fail.”

Zizekin mukaan itsepetokseen syyllistyminen kriisin edessä näkyy muun muassa siinä, kuinka globaali ilmaston lämpeneminen pyritään esittämään ”balansoidummassa” kontekstissa. Pessimististen diagnoosien rinnalle pyritään tuomaan ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomia etuja, kuten piilossa olleiden resurssien hyödyntämisen mahdollisuus (Pohjoisnapa) tai ihmisasutukseen kelpaavan maa-alan lisääntyminen lämpenevillä alueilla. Esimerkkinä jälkimmäisestä itsepetoksesta Zizek nostaa esiin CNN:llä vuonna 2008 esitetyn ”The Greening of Greenland” – uutisreportaasin, jossa ylistettiin lämpenemisen mukanaan tuomia hyötyjä grönlantilaisille (mahdollisuus kasvattaa vihanneksia sulaneilla alueilla jne.). Kaikessa älyttömyydessään reportaasi ei siis vain nosta minimaalisia etuja samalle viivalle suuren katastrofin kanssa vaan myös leikittelee ”vihreyden” kaksoismerkityksellä (”green” for vegetation; ”green” for ecological concern), liittäen yhteen ilmaston lämpenemisen ja kasvaneen ympäristötietoisuuden syiksi, jonka vuoksi Grönlannissa voidaan tulevaisuudessa kasvattaa enemmän vihanneksia. Zizek jatkaa (ibid. 329.):

”Are not such phenomena yet another example of how right Naomi Klein was when, in her book The Shock Doctrine, she described the way global capitalism exploits catastrophes (wars, political crises, natural disasters) to get rid of ”old” social constraints and impose its agenda on the ”clean slate” created by the disaster? Perhaps the forthcoming ecological crises, far from undermining capitalism, will serve as its greatest boost.”

Kapitalismi on epäilemättä erittäin taipuisa ideologia, joka näyttää sopeutuvan vaivatta niin erilaisiin kulttuureihin kuin kriisitilanteisiinkin. Se pystyy nopeasti imemään sitä uhkaavan kritiikin itseensä ja muuttamaan todelliset ongelmat epätodellisiksi mahdollisuuksiksi. Termi ”kestävä kehitys” on hyvä esimerkki tästä. Se on jo aikaa sitten muuttunut pelkäksi yritysjargonin fraasiksi, ”kaikki kelpaa” ilmaukseksi, joka voidaan nykyisin painaa vaikka pulloveden etikettiin. Esimerkiksi vuonna 2003 Davosin World Economic Forumissa Nestlen pääjohtaja määritteli kestävän kehityksen seuraavalla tavalla (Latouche, s.15):

”Kestävä kehitys on helppoa määritellä: jos isoisoisänne, isoisänne ja lapsenne ovat kaikki uskollisia Nestlen tuotteiden ostajia, silloin me olemme tehneet kestävää työtä. Ja näitä uskollisia ostajia on maapallolla yli viisi miljardia.”

Näin termi ’kestävä kehitys’ on laajentunut ja irtaantunut alkuperäisistä yhteyksistään niin kauas, että kaikki ovat alkaneet käyttää sitä kuin porvari aatelismiehen titteliä. Tällaiset sekaannukset ilmiöiden ja käsitteiden välillä eivät ole sattumaa, vaan vallitsevassa kapitalistisessa ideologiassa niitä ylläpidetään ja tuotetaan lisää tietoisesti. Yhteiskunnallisen keskustelun uudet tuulet repäistään nopeasti osaksi yritysstrategioita (kuinka moni yritys muuten ei ole vihreä nykyään?) ja matkan varrella menetämme kokonaiskuvan siitä, mitä oikeasti on tapahtumassa.

Sen vuoksi jokaisen on hyvä muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, mikä on nykyisen ekologisen kriisin alkulähde: kestämätön talousjärjestelmämme, joka kasvun ihanteineen on pitänyt meitä tiukassa kuristusotteessaan teollistumisen alusta saakka. Ekologiseen kriisiin ei löydy ratkaisua ennen, kun kapitalistisen tuotantotavan umpikuja on purettu. Yritykset positiivisine sloganeineen ja/ tai uusi teknologia eivät tule meitä pelastamaan, vaan koko elämän jatkuminen maapallolla riippuu nyt yhden sen päällä elävän lajin valinnoista sosio-ekonomisen tuotantotavan suhteen. Zizekin sanoin:

”This way we have to accept the paradox that, in the relation between the universal antagonism (the threatened parameters of the conditions for life) and the particular antagonism (the deadlock of capitalism), the key struggle is the particular one: one can solve the universal problem (of the survival of the human species) only by first resolving the particular deadlock of the capitalist mode of production.”

Johtopäätös on siten selvä: Euroopan (ja myöhemmin tietysti koko mailman) talouselämälle on luotava uusi suunta. Nykyinen strategia pyrkii lehtivihreällä kuorrutetuista sanoistaan huolimatta ensisijaisesti rajoittamattomaan määrälliseen ja aineelliseen kasvuun. Eero Paloheimon hengessä tulisi siis virittää laaja keskustelu siitä, millaiseen tuotantorakenteeseen Eurooppa pitkällä tähtäyksellä pyrkii ja mikä on tasapainoinen ja kestävä tila. Sen jälkeen tulisi pohtia tarkasti vaihtoehdot tuon kestävän tilan saavuttamiseksi. Ne, jotka puolustavat nykyistä, rajoittamatonta tuotantoa, kulutusta ja kasvua, ottakoon todistustaakan kantaakseen. Jos terveeseen järkeen perustuva kasvun kritiikki on heistä perusteeton, osoittakoon sen vääräksi. Vastakkain ovat laajan ja suppean näkemyksen omaavat henkilöt, toisin sanoen konkreettiset utopistit (kasvun purkajat) vastaan uskovaiset utopistit (talouskasvu-uskovaiset, kasvua kasvun vuoksi – kultin jäsenet).



*Lähteet:

Latouche, Serge: Jäähyväiset kasvulle

Paloheimo, Eero: Syntymättömien sukupolvien Eurooppa

Zizek, Slavoj: Living in the End Times