Viimeinen ihminen

Nietzsche ei tunnetusti ollut suuri demokratian ystävä. Hänen mielestään kristinusko on orjien ideologia ja demokratia on vain maallistunutta kristillisyyttä. Kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä toteuttaa kristinuskon ihannetta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia taivaan valtakunnassa. Nietzschen mielestä tämä oletus on kuitenkin vain pelkkä ennakkoluulo, jonka on synnyttänyt heikkojen kauna heitä itseään voimakkaampia kohtaan. Nykyisyyteen tultaessa tämä ennakkoluulo on levinnyt laajalle ja saanut vastustamattomasti vallan, ei sen takia, että käsitys olisi osoittautunut paikkansa pitäväksi, vaan sen takia, että heikkoja ihmisiä on yksinkertaisesti enemmän. Tästä syystä liberaalinen valtio ei merkitse herran ja orjan moraalien synteesiä, vaan täydellistä orjan voittoa, viimeisen ihmisen voittoa.

Nietzschen mukaan ihmiset voivat olla todella erinomaisia, suuria ja jaloja ainoastaan aristokraattisessa yhteiskunnassa, sillä todellinen vapaus ja luovuus voivat syntyä vain halusta saada tunnustus omasta paremmuudesta muiden rinnalla. Ihmiset eivät koskaan ponnistelisi mahdollisuuksiensa äärirajoille vain ollakseen samanlaisia kuin muutkin. Halu tulla tunnustetuksi muita paremmaksi on välttämätön edellytys sille, että ihminen voi ylittää itsensä. Sen vuoksi puhtaampiin ja korkeampiin tavoitteisiin pyrkiviä yksilöitä nousee todennäköisemmin esiin yhteiskunnissa, jotka nojautuvat olettamukseen, että kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Päinvastaiseen olettamukseen nojautuvissa yhteiskunnissa demokraattisissa yhteiskunnissa taas kannustetaan yleensä uskoa kaikkien elämäntyylien ja arvojen tasa-arvoisuuteen. Ne eivät kerro kansalaisilleen sitä, millä tavalla heidän tulisi elää, eikä sitä miten heistä tulisi onnellisia, hyviä tai suuria. Sen sijaan ne ylistävät suvaitsevuutta, josta tehdään demokratioiden korkein hyve. Jos ihmiset eivät voi hyväksyä mitään elämäntapaa toista paremmaksi, jäljelle jää vain elämä sinänsä (an sich), eli ruumis, sen tarpeet ja pelot. Ruumiillisten kärsimysten poistaminen nousee politiikan keskiöön. Francis Fukuyaman sanoin:

”ei suinkaan ole sattumaa, että demokraattisten yhteiskuntien ihmisten keskeisenä huolenaiheena on aineellisen hyödyn saaminen ja että he elävät talouden hallitsemassa maailmassa, jossa toimintojen tavoitteena on ruumiin lukemattomien pienten tarpeiden tyydyttäminen.”

Demokraattisissa yhteiskunnissa ihmisten on vaikea suhtautua vakavasti kysymyksiin, joilla on todellista moraalista sisältöä. Moraali nimittäin merkitsee hyvän ja pahan erottamista toisistaan, joka näyttää olevan vastoin demokraattista suvaitsevaisuuden periaatetta. Tästä johtuen viimeinen ihminen on kiinnostunut ennen kaikkea henkilökohtaisesta terveydestään ja turvallisuudestaan, koska ne ovat kiistatta selviä asioita. Fukuyama muistuttaakin, että nykyisin koemme, että meillä on oikeus arvostella toisten tupakointitapoja, mutta ei heidän toimintansa moraalia tai uskonnollisia käsityksiä. Hänen mukaansa ihmisiä askarruttaa nykyisin patologisesti enemmän heidän ruumiillinen terveytensä - mitä he syövät ja juovat, miten paljon he hoitavat kuntoaan etc. – kuin ne moraalikysymykset, joita heidän esi-isänsä pohtivat.

Nietzsche myös tunnisti jo aikanaan kaikkialle tunkeutuvan relativismin ja ironisen etäisyyden asioihin yhdeksi liberaalien demokratioiden pahimmista vitsauksista. Hänen mielestähän ihminen ei voi olla terve, vahva ja tuottelias, ellei hän elä tietyn elämännäkemyksen piirissä, eli jollei hänen maailmassaan ole jonkinlaista ehdoitta ja kritiikittä hyväksyttyjen arvojen ja uskomusten kokonaisuutta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Kukaan taiteilija ei maalaa tauluaan, kukaan sotapäällikkö ei saa voittoaan, mikään kansakunta ei saavuta vapauttaan ilman tuollaista elämännäkemystä, rakastamatta tehtävänään olevaa työtä suunnattoman paljon enemmän kuin se ansaitsee rakkautta.”

Liberaalien demokratioiden viimeinen ihminen ei kuitenkaan tällaiseen rakkauteen pysty. Hän on niin koulutettu ja historian uuvuttama, että hän sanoo vain toisaalta ja toisaalta. Hän on vapautunut harhaluulosta, että arvot voisi kokea todellisiksi. Oppi jonka mukaan ei ole olemassa muita oikeampaa näkökantaa, yhdistyy hänessä demokraattisen ihmisen haluun uskoa, että hänen elämäntapansa on aivan yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällainen relativismi johtaa kuitenkin vain keskinkertaisten vapautumiseen, joille nyt sanotaan, että heillä ei ole mitään syytä hävetä. Tule sellaisena kuin olet!

Lisäksi viimeinen ihminen tietää niin paljon, ettei hän vaaranna henkeään minkään asian takia. Hän tietää, että historia on täynnä turhia taisteluita kansakuntien ja uskontojen välillä, minkä vuoksi hän tyytyy vaan istumaan kotonaan, onnittelee itseään avarakatseisuudesta ja kiihkottomuudesta, ottaa vähän naksuja suuhun ja vaihtaa televisiokanavaa. J. G. Ballard on loistavasti ironisoinut tätä historian lopun tunnelmaa romaanissaan Millenium People. Siinä laiskanpulskeat viimeiset ihmiset ovat niin turtuneita turvallisuushakuiseen lähiöelämäänsä, että suunnilleen ainoat asiat mitkä saavat heidät nousemaan sohviltaan, ovat suunnitellut korotukset pysäköintimaksuihin tai lottorivien hintoihin.

Jo Nietzcheä ennen Aleksis de Tocqueville oli kiinnittänyt huomiota viimeisen ihmisen olemukseen demokraattisissa yhteiskunnissa. Häntä huolestutti ajatus, ettei herrojen ja orjien muodollisen suhteen purkaminen ehkä teekään orjista itsensä herroja, vaan kahlehtii heidät uudenlaiseen orjuuteen. Näin hän raportoi kokemuksistaan Amerikan Yhdysvaltojen demokratiasta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Yritän selvitellä niitä uusia piirteitä, joiden taakse kätkeytyneenä despotismi saattaa esiintyä maailmassa. Ensimmäinen asioita tarkkailtaessa huomiota herättävä seikka on se, että lukematon ihmisten paljous, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja samanlaisia, pyrkii lakkaamatta hankkimaan niitä pieniä ja viheliäisiä iloja, joiden ahmimiseen he käyttävät elämänsä. Jokainen heistä elää omaa elämäänsä piittaamatta mitään kaikkien muiden kohtaloista; omat lapset ja yksityiset ystävät ovat ihmiselle koko ihmiskunta. Mitä tulee muihin kansalaisiin, hän on lähellä heitä, mutta ei näe heitä; hän koskettaa heitä, mutta ei tunne mitään. Hän on olemassa vain omassa minuudessaan ja vain itseään varten; ja jos hänen sukulaisensa vielä ovat hänelle olemassa, voidaan sanoa hänen ainakin menettäneen maansa.”

Tocqueville oli muutenkin hyvin selvillä siitä, mitä menetetään, kun yhteiskunnat muuttuvat aristokraattisista demokraattisiksi. Hän totesi, että demokratioissa tuotetaan vähemmän sellaisia kauniita, mutta hyödyttömiä aikaansaannoksia, jotka olivat tyypillisiä aristokraattisille yhteiskunnille: Fabergen koristemunia, runoja tai metafysiikan teorioita. Sen sijaan tuotetaan valtavasti enemmän sellaista, mikä on hyödyllistä, mutta rumaa: elementtitaloja, teollisuuden koneita, Mazda 626:sia, moottoriteitä. Francis Fukuyama lisää tähän ironisesti, että nykyisin Yhdysvalloissa on onnistuttu järjestämään asiat siten, että maan älykkäimmät ja parhaissa oloissa elävät nuoret ihmiset tuottavat aikaansaannoksia, jotka eivät ole kauniita eivätkä hyödyllisiä. Esimerkkinä tästä hän mainitsee kanteiden ja vastineiden vuoret, joita asianajajat tuottavat vuodessa. Näin hyötyajattelun tunkeutuminen jokaiselle elämän sektorille tappaa monia mahdollisuuksia moraalin ja teoreettisen ajattelun piiristä.

Liberaali demokratia ja sen pohjana oleva rationaalisuus tuottavat siis monessa mielessä epätyydyttäviä lopputuloksia. Silti Nietzschen seuraaminen kovin pitkälle hänen valitsemallaan tiellä on vaikeaa, jos kuitenkin uskoo demokratiaan. Mielestäni meidän ei kuitenkaan tarvitse vihata liberaalia demokratiaa Nietzschen tavoin, voidaksemme hyödyntää hänen teräviä psykologisia havaintoja ajattelumme tukena. Esimerkiksi hänen edellä mainitut huomionsa siitä, että oikeudenmukaisuuden vaatiminen ja vääryyksien rankaisemisen halu ovat sangen usein ankkuroituneet heikkojen kaunaan vahvoja kohtaan, ja että sääliin ja tasa-arvoisuuteen liittyy henkisiä voimia heikentäviä tendenssejä, ovat osuvia kuvauksia ihmisenä olemisen ehdoista. Myös hänen oivalluksensa demokratian ja tunnustuksen tavoittelun välisen suhteen vaikutuksista ihmiseen ovat ajatonta kamaa. Fukuyaman mukaan ne voidaan tiivistää seuraavasti:

”Siinä määrin kuin liberaalinen demokratia onnistuu poistamaan elämästä megalothymian (halun tulla tunnustetuksi muita paremmaksi) ja korvaamaan sen rationaalisella kulutuksella, meistä tulee viimeisiä ihmisiä. Ihmiset kapinoivat kuitenkin tätä ajatusta vastaan. He toisin sanottuna nousevat kapinaan ajatellessaan, että heistä tulee yleismaailmallisen ja yhtenäisen valtion yhdenmukaisia jäseniä, jotka ovat kaikki toistensa kaltaisia, mennäänpä mihin maapallon kolkkaan tahansa. He haluavat tulevaisuudessakin olla kansalaisia mieluummin kuin porvareita ja pitävät elämää herrattomassa orjuudessa – rationaalisen kuluttajan elämää - pitkästyttävänä. He haluavat, että heillä on edelleenkin ihanteita, joiden puolesta he voivat elää ja kuolla, vaikka suurimmat ihanteet onkin jo olennaisilta osiltaan toteutettu maan päällä, ja he haluavat vaarantaa henkensä, vaikka kansainvälinen järjestelmä onkin onnistunut poistamaan sodan mahdollisuuden. Tämä on demokratialta vielä ratkaisematta jäänyt sisäinen ristiriita.”

Mitkä sitten voisivat olla nuo korkeammat arvot ja ihanteet, joiden puolesta me keski-ikäistyneissä liberaaleissa demokratioissa elävät viimeiset ihmiset olisimme valmiita kuolemaan? Vaikea sanoa, koska nykypäivän politiikalta tuntuu kokonaan puuttuvan ensisijainen vaikuttava voima. Näissäkin eduskuntavaaleissa jauhettiin vain kerta kerran jälkeen talouskasvun turvaamisen edellytyksistä ja poliitikot kilpailivat siitä, kuka tarjoaa ihmisille parhaat mahdollisuudet elää fyysisesti turvallisissa oloissa aineellisen runsauden keskellä. Kukaan ammatti-imbesilleistä toimittajista (en tarkoita teitä rakkaat kriittiset ja sivistyneet toimittajaystäväni) ei kuitenkaan älynnyt kysyä näiltä talouskasvun profeetoilta sitä, mitäs sitten teemme kun olemme taas kasvaneet tuplasti nykyistä rikkaammiksi, elämme tuplasti isommissa asunnoissa ja ajamme tuplasti isommilla autoilla. Olemmeko silloin saapuneet historian päätepysäkille, jossa voimme olla ikuisesti kolmetoistavuotiaan teinin henkisellä tasolla ja käyttää kaiken vapaa-aikamme shoppailuun ja crazy frogin pelaamiseen? Siinäkö kaikki, mistä ihmisen tarinassa on ollut kysymys muutamien tuhansien viime vuosien aikana?

1900-luku tuhosi uskomme utopioihin ja niihin liittyviin meta-narratiiveihin. Se on täysin luonnollista kaikkien niiden aiheuttamien hirveyksien jälkeen. Utopioiden kuolema ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että emme osaa käyttää yhteiskunnallista mielikuvitustamme merkityksellisemmästä elämästä fantasiointiin. Muuten on vaara, että politiikka muuttuu aporian politiikaksi (filosofisessa päättelyssä tai argumentaatiossa tila, josta ei voida edetä), jossa ainut tie muutokseen on paluu menneeseen. Tässäpä siis mietittävää vihreälle vasemmistolle koko Eurooppaan!


* Olen hyödyntänyt tekstissäni seuraavia lähteitä:

Ballard, J.G.: Millenium People
Fukuyama, Francis: Historian loppu ja viimeinen ihminen
Stavrakakis, Yannis: Lacan & the Political

Populismi, jännä juttu

Olen odottanut kärsivällisesti sitä päivää, jolloin saisin lukea laadukkaan analyysin populismin kasvun syistä jostain suomalaisesta sanomalehdestä. Valitettavasti odotan yhä tuota päivää. Massiivisella koneistolla pyörivä Helsingin Sanomatkin on koko viime syksyn ja kuluneen alkuvuoden vain päivitellyt kovaan ääneen, että mistä tämä populismi johtuu. Luulisi, että toimittaja joka ei tätä ilmiötä ymmärrä, soittaisi viisaammilleen, esimerkiksi Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselle. Toinen lähes tasaveroinen vaihtoehto olisi syventää omaa puutteellista tietämystään lukemalla. Voin tarvittaessa antaa kirjallisuusvinkkejä.

Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että lähes kaikki lehden kirjoitukset aiheesta ovat kuitenkin olleet laatukamaa, jos niitä vertaa Taneli Heikan toissaviikkoiseen kirjoitukseen Vihreässä Langassa. ”Persun syleily” kolumnissaan mediayrittäjä Heikka, joka tunnetaan yhtenä Lumedemokratia (idiotismin perusteos) kirjan kirjoittajana, syyllistyy niin lapsellisiin populismi-ilmiön väärinymmärryksiin, että keskityn tässä blogimerkinnässä vain hänen ajatusvirheidensä korjaamiseen.

Menen suoraan asiaan. Heikan kirjoituksen suurin virhe on kuvitella, että median teot tai tekemättömyys olisi jotenkin ratkaisevalla tavalla ollut vaikuttamassa perussuomalaisten suosion kasvuun. Tämä saa hänet päästämään kynästään seuraavan parkaisun:

”Meidän toimittajien on kysyttävä: mitä me teimme väärin, että kansan äänelle ei ollut muuta purkautumistietä kuin suomidemokraattien hyöty? Ja onko meidän sen virheen hyvittämiseksi todellakin vaieten hyväksyttävä tämä kansannousu?”

Heikan ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata ilkeästi, että teitte kritiikitöntä, vaihtoehdotonta ja munatonta journalismia, ettekä nostaneet demokratian ongelmia tarpeeksi selkeästi esille. Teitte journalismia vallan sylikoirana osaamatta katsoa asioiden syvempiin vaikutussuhteisiin päivänpolitiikan sumuverhon takana. Mutta näin en kuitenkaan vastaa, sillä mielestäni on täysin väärin lähestyä populismin nousua ”kaikkivoipaisen” median näkökulmasta. Jotta populismin erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin.

No mitä sitten ovat nämä ryhmiäkin pienemmät tarkastelun kohteet? Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen. Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tällaisessa tilanteessa, jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan, ei poliittisia rajalinjoja pääse syntymään. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla, kertoo, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference – malliksi. Sen edellytys on se, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella tavalla. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällainen utopistinen toimintalogiikka mielessä (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään systeemi ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavatkin, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostarin palveluihin ja kolmannet ovat kyllästyneitä syljeskeleviin hippeihin. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä meillä saattaakin olla käsissämme laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on populismin nousun yksi tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuden ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä seuraa yleensä se, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisella tavalla, muuttuu yhteiskunnallinen dynamiikka erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen. Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa, minkä takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikalla jakamaan kahteen leiriin, valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa, ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, nuo yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväen ryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…) sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on ainoastaan mahdollinen luomalla sisällöltään Tyhjiä Merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden ’tyhjyys’ on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin. Obaman ”Change” on loistava esimerkki Tyhjästä Merkitsijästä. Se nivoo yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakentaa vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille Merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastuttaa että köyhdyttää alkuperäisiä vaateita. Rikastuttaa, koska se luo erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdyttää, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyy typistää minimiin.

Tyhjien Merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan/altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin. Obamakaan tuskin voittaa seuraavia vaaleja samalla ”Change”-tunnuksella. Tällä hetkellä näyttää pikemminkin siltä, että ”Change” voisi toimia Obaman vastustajien, Tea Partyn ja kumppaneiden, sloganina seuraavissa vaaleissa. Tässä onkin Tyhjien Merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä konteksteistaan ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle, säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen Tyhjät Merkitsijät muuttuvat tällöin Ajelehtiviksi Merkitsijöiksi (floating signifyier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus ”vihreyteen”. Tämä yksinoikeus kuitenkin murentunut pikkuhiljaa, pääasiassa linjattoman pragmatismin ja hallitusvastuiden myötä, ja ”vihreydestä” on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentin vaaleissa taas kokoomus kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään: työväen. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, Tyhjä Merkitsijä ja poliittisen kentän kahtia jakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on ontologinen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko joko poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellance. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina Tyhjistä Merkitsijöistä power/underdog asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference – toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä mahdollistaa populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan. Tästä onkin ollut jo merkkejä ilmassa ja välivaaleissa demokraatit ottivat jo kunnolla turpiin republikaaneilta.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, Persuja, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva anti-establishment profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Persut ovat nettisivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi Tyhjäksi Merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Persujen vääjäämättömän maanvyöryvoiton jälkeen suurin kysymys on se, lähteekö puolue mukaan seuraavaan hallitukseen vai ei. Mikäli puolue lähtee mukaan hallitukseen, sen on joko pystyttävä keksimään uusi antagonistinen rajalinja (toimisiko EU-vastaisuus hallituksessakin?) tai muutettava taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin edeltäjälleen SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa. Lukuisat muutkin esimerkit todistavat sen, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää anti-establishment asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja altavastaaja/valta-akselilla, kun on käytännössä itse osa ”establismenttia”. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia on merkillisellä tavalla onnistunut toteuttamaan populistista politiikkaan vallankahvasta käsin. Pitkäaikaisesta pääministeriydestään huolimatta Berlusconin brändi ”epäpoliitikkona” on säilynyt vakaana, mikä on osittain mahdollistanut ”politiikan” vastaisen politiikan vallasta käsin. Ehkä Soinin kannattaisikin vaalien jälkeen pirauttaa Berlusconille. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen tipsi.

Mutta mutta, palatakseni vielä Heikan itse itselleen asettamaan kysymykseen: onko toimittajien siis vaieten hyväksyttävä perussuomalaisten nousu? Vaikka en ihan täysin ymmärrä mitä Heikka tarkoittaa tällä ”vaieten hyväksymisellä”, en todellakaan ole sitä mieltä, että toimittajien tulisi lopettaa kriittisten juttujen teko perussuomalaisista. Eihän näin toimita muidenkaan puolueiden kohdalla. En silti kannustaisi toimittajia tarkoitushakuiseen ilveilyyn perussuomalaisten kustannuksella. Pahimmillaan se vain alleviivaa heidän puutteellista kykyään ymmärtää demokratian tärkeimpiä ominaispiirteitä. Valitettavasti Heikka tarjoaa tästäkin malliesimerkin:

”Suomalainen media syleilee moniarvoisen demokratian vastaiset suuntaukset osaksi yhteiskuntaa. Näin tehtiin 1930-luvun äärioikeistolle ja 1970-luvun äärivasemmistolle. Näin tehdään persuille. Sieltä he pääsevät mädättämään systeemiä sisältä päin. Demokratian vastaisista tendensseistä ei näin koskaan täydy avoimesti keskustella.”

Kerrattakoon siis vielä. Perussuomalaisten nousussa ei toistaiseksi ole ollut mitään demokratialle vastaista. Päinvastoin perussuomalaisten nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Se on oikea demokratian vastaisku post-demokraattista teknokratiaa vastaan. Se on niiden häviäjien ääni, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin tässä Heikan ”moniarvoisessa demokratiassa”. Totuus on, että eivät perussuomalaiset tai mitkään muutkaan populistiset liikkeet voi mädättää systeemiä sisältäpäin. Niiden nousu on seurausta systeemin mädännäisyydestä. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena” (health check). Tällä mittarilla meidän demokratiamme ei ole kovin hyvässä hapessa. Terveisiä siis Jyrki Kataiselle, Jutta Urpilaiselle, Mari Kiviniemelle, miksei myös Tony Blairille ja kaikille muillekin ”kolmannen tien” poliitikoille: nähtävästi politiikka ei loppunutkaan kommunismin kaatumiseen!



*Tekstini on saanut innoituksensa seuraavista lähteistä:
Laclau, Ernesto: On Populist Reason
Laclau, Ernesto: Populism: What's in a Name

Tiivistettyä viisautta

”Keskittyminen tehtävään vaatii muun sivuuttamista, tyhmentymistä,

tilapäistä joka muuttuu pysyväksi, fakki-idiotiaksi, ellei väliin tule runsauden keitaita,

laitumia joilla ravihevosen silmälaput riisutaan.

Ennen kuin voi mitään keksiä, sille on raivattava tilaa. Virikevyöry sammuttaa sen luovuuden, jonka herättämiseksi se tarjotaan.

Tehtävänsä toteuttaja näkee ympärillään ne tietävämmät, jotka tietävät maailman asiat.

Joka seuraa sivistystä, on sivistyneempi kuin se joka sitä tuottaa.”

Tässä Markku Envallin aforismissa ollaan gradun/väitöskirjan/tutkimuksentekijän työn ytimessä. Minulla on viime viikot gradun kanssa tuskaillessa ollut juuri tällaisia tuntemuksia. Keskittyminen yhteen ainoaan tehtävään on tilapäistä tyhmentymistä, koska ei jää aikaa lukea ja kirjoittaa niin laaja-alaisesti kuin haluaisi. Ellei tutkimuksen teon väliin tule runsauden sarvia, hetkiä jolloin syventyy esimerkiksi romaanitaiteeseen, esseisiin, elokuviin, tyhmentyminen voi muuttua pysyväksi. Minäkin olen jo alkanut nähdä lacanilaista ontologiaa ihan kaikkien asioiden taustalla, myös siellä missä sen soveltamisesta ei ole mitään iloa. Siksi on hyvä, että riisuu silmälaput tasaisin väliajoin ja palaa tähtiperspektiiviin.

Kiireisestä aikataulusta kärsiville haluaisinkin suositella aforismien lukemista. Hyvät aforismit ovat viisauden tiivistemehua, jota tulee annostella kohtuudella, mutta oikealla konsentraatiolla niistä voi imeä itseensä tuhansien kirjojen viisauden. Ja nopeasti. Aforismeja ehtii nautiskella lyhyenkin bussimatkan aikana useita ja saa takuulla voimakkaammat impulssit aivoihin kuin Metro-lehdestä. Envall kuitenkin muistuttaa, että kaikkeen eivät kirjatkaan pysty:

”Tyhmentyä voi, koska ei lue. Ja itsensä voi lukea tyhmäksi. Joten

viisaudella on oltava muu lähde kuin kirjat.

Tietoja voi kartuttaa ja taitoja parantaa. Opiskella voi, ja harjoitella. Mutta

ettei oivalla, sitä ei voi parantaa.”




*Siteerattu teos: Envall, Markku: Ja Job antaa anteeksi

Nauti tänään, maksa huomenna

Sadan vuoden päästä vuosi 2010 tullaan muistamaan kahdesta asiasta: Power Balance – rannekkeista ja Garnierin Pure Active Exfo-Brusher Wash – naamaharjasta. Näissä tuotteissa nimittäin kiteytyy aikamme kaksi kulmakiveä: turhat tarpeet ja idiotismi. Nopea katsaus tuotteisiin riittänee todistamaan väitteeni paikkansa pitävyyden.

Power Balance -ranneke on kumiseoksesta valmistettu ranneke. Ulospäin se näyttää ihan tavalliselle rihkamarannekkeelle, jonka arvo katukaupassa olisi noin euron luokkaa. Tuotetietoihin tutustumalla kuitenkin selviää, ettei kyse ole mistä tahansa kuminpalasta. Power Balance -nettisivujen mukaan ranneke auttaa kaikkia ihmisiä, riippumatta aktiivisuuden tasosta, maksimoimaan heidän potentiaalinsa ja elämään täyttä elämää. Rannekkeessa on hologrammi, johon on ohjelmoitu äänitaajuutta, joka reagoi positiivisesti kehon energian kanssa. 4 Runnersin nettisivujen mukaan Powerbalance on alun perin suunniteltu auttamaan ammattiurheilijoita parhaaseen mahdolliseen suoritukseen (’made by athletes for athletes, Power Balance is a favorite among elite competitors, weekend warriors, and everyday fitness enthusiasts’). Siitä on kuitenkin hyötyä ihan jokaiselle, joka haluaa enemmän voimaa, paremman tasapainon tai lisää liikkuvuutta. ovh 39 euroa.

Garnier Pure Active Exfo-Brusher taas on uuden sukupolven naamaharja, joka on suunniteltu suojelemaan naamaa näppylöiltä ja läikiltä. Käytännössä sillä on tarkoitus tehdä naamalle sama mitä hammasharjalla tehdään hampaille. Harjaammehan hampaitamme, miksi emme siis kasvojamme. Garnierin nettisivut lupaavat pysyviä vaikutuksia naamaan jo ensimmäisestä päivästä alkaen:

“Designed to protect against the appearance of spots and marks and leave skin looking and feeling purified from day 1!

This amazing product revolutionises your daily cleansing routine:

- Intensive deep cleansing helps remove dead skin cells and fade marks.
- Works to unclog impurities from pores and visibly reduces surface sebum levels.”

Se, joka väittää, että ihminen ei voi elää ilman näitä tuotteita, ottakoon todistustaakan. Se, joka väittää, että nämä tuotteet ovat nerokkaita innovaatioita, ottakoon myös todistustaakan. Siitä huolimatta on muistettava, että näidenkin tuotteiden valmistaminen, markkinointi, kuskaaminen ja kuluttaminen kasvattavat BKT:tä, joten talouskasvun näkökulmasta niiden tuottaminen on järkevää. Talouskasvu taas on hyvinvointia, kuten eräs puolituttu diplomi-insinööri joskus sanoi.

En tiedä paljonko Power Balance –rannekkeita ja Garnierin naamaharjoja on myyty, mutta nostan mainosmiehille hattua (täytyy olla mies keksiäkseen jotain näin typerää) jokaisesta myydystä kappaleesta. Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan on sanonut, että ostamme sitä mistä fantasioimme ja se mistä fantasioimme on se, mikä meiltä puuttuu. Näidenkin tuotteiden taustalta on siis löydettävissä mainosdiskurssi, fantasia, joka on ensin luonut puutteen ja sitten tarjoaa ratkaisua puutteen täyttämiseen uuden tuotteen muodossa (object petit a). Näin mainosfantasiat toimivat. Ne luovat puutteen, projisoivat sen markkinoitavaan tuotteeseen ja ehdottavat ratkaisua: tuotteen hankintaa. Mainosmiehille siis täydet krediitit siitä, että ovat onnistuneet luomaan sellaisen puutteen, jonka nämä tuotteet voivat täyttää.

Jokainen kuluttaja tietää omista kokemuksistaan, että täyttymys, joka fantasioidun tuotteen hankkimista seuraa, on vain väliaikainen. Tuote (object petit a) voi toimia himon kohteena vain niin kauan kun se puuttuu. Lumous alkaa haihtua heti tuotteen hankkimisen jälkeen, koska tuote ei tuokaan lopullista tyydytystä. Siten fantasian tehtävä ei olekaan tyydyttää halua, vaan synnyttää se ja tukea sitä sellaisenaan: fantasiat opettavat meitä haluamaan. Vaikka lopullinen tyydytyksen tunne karkaakin yhä kauemmaksi fantasia fantasialta, tuote tuotteelta, halu ei kuole, vaan päinvastoin saa aikaa syklisen etsinnän. Tämä jatkuva halun kohteen paikaltaan siirtyminen muodostaa kulutuskulttuurin kovan ytimen. Yannis Stavrakakis on hienosti tiivistänyt tämän syklisen etsinnän:

”The world we live in, is one which men think they want one thing and then upon getting it, find out to their dismay that they don’t want it as much as they thought or don’t want it at all and that something else, of which they were hardly aware, is what they really want.”

Lacanin mukaan tuotteiden ostamisen lisäksi jo pelkkä haluaminen saa aikaan osittaisnautinnon tunteen. Halu ei siis aina kohdistu pelkästään ulkoisiin objekteihin, vaan myös haluun itseensä. Haluamme haluta ja haluamme sitä mitä muut haluavat. Vai kuinka muuten on selitettävissä ihmisten halu biologisesta näkökulmasta täysin tarpeettomiin objekteihin, kuten Power Balance -rannekkeisiin, mitaleihin tai vihollisen lippuun? Sellainen halu voi olla vain ihmisen halua erotettuna eläimien todellisuudesta.

Fantasiat, halut ja nautinnot sitovat yksittäisten kuluttajien toiminnan yhteen. Näin syntyy erityinen halun ekonomia, josta kapitalismin hegemoninen asema on riippuvainen. Kapitalismi elää halun hallinnasta. Politiikan tutkija Todd McGowanin mukaan nautinnosta onkin tullut myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa niin keskeinen elämäämme määrittävä tekijä, että se on muuttanut yhteisöllisten siteiden ja velvoitteiden rakenteita. McGowanin The End of Dissatisfaction? – teoksen pääteesi on se, että olemme siirtyneet kieltojen yhteiskunnasta käsketyn nautinnon yhteiskuntaan (from a society of prohibition to a society of commanded enjoyment). Vanhemmat yhteiskuntamuodot vielä kahlitsivat yksilöiden nautinnonhalua. Ne perustuivat uhrauksen idealisointiin, jossa nautinnosta pidättäydyttiin korkeampien maallisten tai taivaallisten hyveiden vuoksi. Jopa varhaiskapitalismi hillitsi nautintoa tukeutumalla työetiikan ja lykätyn mielihyvän periaatteisiin. Sen sijaan nykyisissä käsketyn nautinnon yhteiskunnissa nautinnosta on tullut yhteiskuntaa stabilisoiva voima, ja sitä myötä velvollisuus. Enää ei ole olemassa mitään Mestaria, joka saattaisi tasapainoon, säätelisi ylimäärää, asettaisi oikean mitan ja kehottaisi itsehillintään. Päinvastoin inhimilliselle libidinaaliselle taloudelle ominaisen ylettömyyden on annettu räjähtää käsiin. Lacanilaisittain voisikin sanoa, että nykykapitalismia hallitsee hysteerikon diskurssi: hysteriaa määrittää halun noidankehä, jossa halun ilmeinen tyydyttäminen vain pahentaa sen tyydyttymättömyyttä.

Se mikä tekee käsketyn nautinnon yhteiskunnasta petollisen, on sen mahdollistava fasadi: se ei estä eikä kiellä, vaan kannustaa ja syleilee nauttivaa yksilöä. Konsumerismin paradoksi on kuitenkin siinä, että vaikka näyttääkin laajentavan valinnan mahdollisuuksiamme yksilöinä, se myös ohjaa käytöksemme ennalta määrätyille poluille ja on siten yhtä rajaava kuin mahdollistava. Tässä mielessä käsketty nautinto (Enjoy Coca-Cola!) on vain nyansoidumpi muoto kiellosta; se ylläpitää symbolista valtaa toisin keinoin. Uusi valta ei kiellä, vaan käskee nauttimaan. Lupaamaansa nautintoa se ei kuitenkaan pysty täyttämään. Siten pakotetun nautinnon yhteiskunta ei koskaan voi olla harmonisen tyytyväisyyden yhteiskunta, vaan sitä leimaa ikuinen puute.

Vallan ja nautinnon välistä suhdetta ei ole helppo havaita, mutta vielä vaikeampaa on saada aikaan muutos käytännössä. Muutoksen aikaan saaminen vaatisi kuluttamisen tyhjentämistä (dis-investment) sen tuottamista osittaisnautinnoista ja uusien eettisempien nautintotapojen pystyttämistä. Ongelma vain on siinä, että liian monet tuntuvat olevan tyytyväisiä elämäänsä tässä Truman Showssa. J.G. Ballardin sanoin (Millenium People – lainaus Yannis Stavrakakis tekstistä):

”Look at the world around you, David. What do you see? An endless theme park, with everything turned into entertainment. Science, politics, education – they’re so many fairground rides. Sadly, people are happy to buy their tickets and climb aboard! {…}

‘We bought its trashy dreams and now we can’t wake up…’

‘Right, but there’s one problem about this trash society. The middle classes like it.’

‘Of course they do’…’They are enslaved by it. They’re the new proletariat, like factory workers a hundred years ago.”

Rahat ja henki

Mandatumin ”rahat ja henki” -mainoskampanja oli viime syksyn parasta antia. Siinä naapurin Markun näköinen mies on syystä tai toisesta päätynyt taivaan portille, jossa häntä odottaa valkeaan pukuun pukeutunut parrakas mies. Parrakas mies pyörittelee kädessään kolikkoa ja esittelee Markulle sen molempia puolia:

”Tässä on elämä: arvo ja ihminen, raha ja henki. Kumman valitset?”

Markku empii ja empii. Lopulta hän sanoo hieman änkyttäen, että eihän tohon voi vastata. Siihen parrakas mies toteaa tyytyväisenä:

”Oikea vastaus. Hyvään elämään tarvitaan molemmat.”

Seuraa hetken hiljaisuus, jonka jälkeen ruudulle ilmestyy teksti:

”Mandatum, rahat ja henki.”

Kovaa peliä Bostonissa. Tulee melkein ikävä vanhanliiton maantierosvoja, jotka ainakin legendan mukaan jättivät mahdollisuuden valita rahojen ja hengen välillä. Nykypankeille tämä kuitenkaan ei riitä. Ne haluavat sekä rahat että hengen, molemmat hyvän elämän edellytykset.

Rahat ja henki lähtivät aika monelta ihmiseltä finanssikuplan puhjettua. Pankit, sijoituspankit, rahoitusyhtiöt, vakuutusyhtiöt ja muut vastaavat finanssisektorin toimijat ovat luonnollisesti tarinan pahimmat konnat. Heillä homma lähti pahiten käsistä, josta omaa tarinaansa kertoo se, että vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana fiktiivisten finanssituotteiden (pörssi)arvo kaksinkertaistui 80 000 miljardista 160 000 miljardiin dollariin ollen lopulta noin kolmannes koko maailman BKT:stä. Esimerkiksi Islannin sijoituspankkien hallussa olleiden finanssituotteiden pörssiarvo oli parhaimmillaan noin kymmenkertainen (100 miljardia dollaria) maan BKT:hen verrattuna. Tällaisia lukuja katsoessa ei tarvitse olla Paul Krugman ymmärtääkseen että jotain oli (on) pahasti pielessä.

Tämän ja monta muuta tuttua tarinaa finanssikriisistä kertoo tuore dokumenttielokuva Inside Job, jonka Suomen ensiesitystä olin seuraamassa reilu viikko sitten Doc Point – festivaaleilla. Itse dokumentin perustarina ahneista ja moraalinsa menettäneistä finanssisektorin toimijoista, laman syistä ja seurauksista, sekä hampaattomista poliitikoista on tuhanteen kertaan kuultu. Sen sijaan se, kuinka syvälle yhteiskunnan rakenteisiin finanssisektori pääsi Yhdysvalloissa vaikuttamaan, oli ainakin minulle uutta tietoa. Dokumentin antaman kuvan mukaan suuret rahoitusyhtiöt, kuten Goldman Sachs ja Lehman Brothers, tekivät käytännössä mitä lystäsivät koko Bushin valtakauden ajan. Ne ajoivat läpi haluamansa talouden sääntelyn purkamiset, leipoivat yliopistojen parhaat professorit julistamaan omaa ilosanomaansa ja istuttivat omat miehensä talouspolitiikan merkityksellisimmille paikoille.

Varsinkin korruption ulottuminen yliopistoihin saakka oli järkyttävää seurattavaa. Dokumentissa vierailtiin muun muassa Harvardin yliopiston talouspäällikön luona, jolta haastattelija tivasi kantaa Harvard Business Schoolin professoreiden bisneskytkyihin. Haastattelija halusi tietää, miten Harvard suhtautuu siihen, että selvitysten perusteella suurin osa Business Schoolin professoreista on saanut miljoonien dollareiden konsultointipalkkioita finanssikriisin superkonnilta (AIG, Lehman Brothers, Goldman Sachs, J.P. Morgan ym.). Ensin talouspäällikkö halusi kuitata asian käden heilautuksella. Hänen mielestään kysymys oli niin irrelevantti, ettei siitä ole tarvetta edes keskustella. Sen jälkeen haastattelija kysyi talouspäälliköltä, että jos asia on kerran niin merkityksetön, niin hyväksyisikö Harvard sitten sen, että kaikki lääketieteen professorit olisivat korviaan myöten sidoksissa suuriin lääkefirmoihin. Hän jatkoi vielä, että eikö tämä saattaisi vaikuttaa heidän opetuksensa puolueettomuuteen. Tähän talouspäällikkö vastasi, että kyse ei ole aivan samasta asiasta, mutta ei keksinyt yhtään argumenttia väitteensä tueksi. Otos päättyi talouspäällikön vaivaannuttavaan muminaan ja alas painettuun katseeseen.

Korruption laajuuden lisäksi Inside Jobin pääsanoma oli se, että oikeastaan mikään finanssikriisin aiheuttaneista syistä ei ole poistunut. Toki muutamat isot firmat ovat kaatuneet, mutta suurimmat pelurit avainhenkilöitä myöten ovat yhä mukana pelissä. Vanhan meiningin jatkumisesta saatiinkin jo esimakua tällä viikolla, kun useat Wall Streetin toimijat ilmoittivat suurimmista bonuksista pariin vuoteen. Sen lisäksi sekä Yhdysvaltojen keskuspankki että Obaman hallinto ovat yhä samojen vanhojen finanssikriisissä ryvettyneiden konnien käsissä. Niminä esiin nostettiin muun muassa nykyinen valtiovarainministeri Timothy Geitner, Harvardin rehtori Larry Summers ja FED:n puheenjohtaja Ben Bernanke. Dokumentin mukaan mikään ei muutu Yhdysvalloissa ennen kuin edellä mainittujen herrojen kaltaiset korruptoituneet suuret pelurit saadaan kitkettyä pois järjestelmästä.

Dokumentin tekijöiden kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Yhdysvaltojen ja monen muunkin maan taloudelliset ja poliittiset järjestelmät kaipaisivat suuren luokan valkopesua. Mitä nopeammin kaikki likaiset ja korruptoituneet henkilöt saadaan pois merkkipaikoilta, sen parempi ilman muuta. Mutta ”likaisten” henkilöiden vaihtaminen ”puhtaisiin” on vain osaratkaisu, joka ei tarjoa vastausta suuriin rakenteellisiin ongelmiin. Henkilöiden vaihtamisen sijaan tulisikin keskittyä siihen, kuinka kapitalismi voitaisiin kokonaan jättää historiaan mahdollisimman nopealla aikataululla. Nykymuodossaan kapitalismi ei tarjoa mitään tulevaisuuden perspektiiviä - lukuun ottamatta elämän jatkuvaa kurjistumista ja alati pahenevaa kriisiä, joka kulkee yhä pitempien taantumien ja lyhyiden elpymisien kautta. Viimeiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kapitalismi elää kriiseistä. Se tekee poikkeustilasta normin.

Lisäksi jokaisen 1+1=2 tyyppisiin laskutoimituksiin pystyvän ihmisen luulisi ymmärtävän sen, että loputtomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä on utopia par excellence. Talouskasvu tarkoittaa aina luonnonresurssien intensiivisempää ja laajempaa hyväksikäyttöä, joten on itsestään selvää, että kasvun rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Maapallo ei voi kantaa päällään yhdeksää miljardia autolla ajavaa lihaa syövää ihmistä. Se on fakta. Kysykää vaikka häkkikanalta, joka ei tyytyväisenä siemeniä nokkiessaan ymmärtänyt, että vielä on koittava päivä, jolloin kirves heilahtaa ja kaula katkeaa.

Monista ansioistaan huolimatta minua jäi siis harmittamaan Inside Jobin kritiikin pinnallisuus. Sen ohella dokumentin selvänä puutteena voi pitää michaelmooremaista mustavalkoisuutta. Ihmiset jaetaan dokumentissa tarkkarajaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Hyvikset ovat pyhimyksiä, jotka näkivät armageddonin saapumisen jo kauan aikaa sitten. Pahikset ovat paholaisia, lucifereita, joiden jokainen toimi oli valjastettu pimeyden valtakunnan asialle. Tällainen demonisointi on hieman vanhanaikaista. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus lukeneet Hannah Arendtin tekstejä pahan banaalisuudesta. Arendtin mukaanhan paha harvoin näyttäytyy sarvipäisen Beelzebubin hahmossa, vaan pikemminkin viiksekkään opistoninsinöörin arkipäiväisessä muodossa. Paha pesii meissä kaikissa ja sen taltuttamiseen tarvitsemme poliittista arviointikykyä, empatian tajua ja esteettisen arvioinnin taitoa.

Monet dokumentissa esitetyt ”hyvät” tyypitkään eivät tarkemmin tarkasteltuna pysy lestissään. Mielestäni pahin huti oli antaa George Sorosille mahdollisuus esiintyä jonkinlaisena finanssimaailman moralisoijana. Soroshan edustaa kaikkein räikeintä taloudellis-spekulatiivista riistoa yhdistettynä sen vastavoimaan, humanitaariseen huoleen kapitalismin katastrofaalisista yhteiskunnallisista seurauksista. Olen täysin samaa mieltä Slavoj Zizekin kanssa siitä, että tämä tekee hänen hahmostaan eettisesti erittäin vastenmielisen. Zizekin sanoin:

”Sorosin jokapäiväinen rutiini on valheen ruumiillistuma: puolet hänen työajastaan on omistettu taloudelliselle spekulaatiolle ja toinen puoli ”humanitaarisille” toimille, jotka viime kädessä taistelevat hänen oman taloudellisen spekulaationsa seurauksia vastaan.”

Sorosin kaltaiset hahmot ovat ideologisesti paljon vaarallisempia kuin markkinoilla toimivat suorat ja häikäilemättömät voitonkerääjät, koska häikäilemättömät voitonkerääjät saavat ihmiset paremmin tietoisiksi siitä, millaisia voitonkerääjät todella ovat, kun taas ”hyvät” voitonkerääjät saavat ihmiset vain hämmennyksiin.

Itse asiassa Sorosin voisi helposti kuvitella Mandatumin mainokseen parrakkaan miehen tilalle vippailemaan kolikkoa, hymyilemään ystävällisesti, rupattelemaan tuttavallisesti ja esittämään kryptisiä kysymyksiä. Hän saattaisi jopa tarjota kupin kahvia ja aloittaa keskustelut Markun Decroissance in Finland teoksen kustantamisesta. Markku olisi tästä ystävällisestä vastaanotosta luonnollisesti aivan innoissaan, mutta vain hetkeä myöhemmin kolikko lennähtäisi ilmaan. Siinä pyörisivät Markun elämän edellytykset: raha ja henki, arvo ja ihminen. Kohta ne kuuluisivat Sorosille.

Parantavista ja haavoittavista keskusteluista

Erimielisyydet, kamppailut ja vastakkainasettelut ovat olennainen osa politiikkaa ja ihmiselämää. Meistä jokainen pyrkii toteuttamaan omia intressejään tavailla tai toisella, ja usein törmäykset toisten ihmisten intressien kanssa ovat väistämättömiä. Mikäli nämä yhteentörmäykset ovat luonteeltaan sellaisia, että yhden mahdollisuus toteuttaa intressejään estää toista saavuttamasta omiaan, on joko aloitettava neuvottelut (keskustelemalla) tai ryhdyttävä tappelemaan. Demokratia perustuu pääsääntöisesti ensimmäiseen tapaan ratkoa konfliktit. Siinä pyritään rajoittamaan konfliktia keskusteluin ja neuvotteluin.

Demokratia ei voi toimia kunnolla, mikäli keskusteluyhteys eriävien intressien välillä ei onnistu. Tällöin konfliktit eskaloituvat helposti tappeluiksi, pahimmillaan sodiksi. Suomessa emme sentään ole vielä sodan partaalla, mutta poliittinen keskustelukulttuurimme on kuitenkin voimakkaasti polarisoitunut viime aikoina. Näkyvimpänä osoituksena tästä trendistä ovat olleet keskustelut homojen oikeuksista ja maahanmuutosta. Molemmissa tapauksissa aito keskusteluyhteys eri leirien välillä on katkennut ja jäljelle on jäänyt vain ”poteroista ampuminen”, jossa kumpikaan osapuoli ei yritä ymmärtää toisen näkökulmia, saati tulla vastaan omissa vaatimuksissaan.

Poliittisten keskustelujen polarisoituminen siihen pisteeseen, jossa keskusteluyhteys vastapooliin katkeaa, on tyypillistä Yhdysvaltojen politiikalle. Tälläkin hetkellä USA on niin jyrkästi jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin, että molemmilla leireillä on jopa omat televisiokanavansa, jotka syöltävät uutisia myöten vain oman ideologiansa mukaista informaatiota. Tämän seurauksena molempien leirien todellisuuskäsitykset ovat suppistuneet, koska pahimmillaan he eivät edes tunne toistensa argumentteja, tai tuntevat niistä vain ideologisesti värittyneet versiot. Tällöin konfliktien eskaloituminen on aina vaarana, sillä jos vastustajan (adversary) kanssa ei pystytä keskustelemaan, on seurauksena usein vastustajan demonisointi ja asteittainen muuttuminen viholliseksi (enemy).

Tusconissa Arizonan ampumavälikohtauksen uhreille pitämässään muistopuheessa Barack Obama nosti esiin tämän vaikean ongelman. Kauniissa ja viisaassa puheessaan hän toivoi muutosta keskustelukulttuuriin, joka on jo repinyt kansakunnan kahtia:

“But at a time when our discourse has become so sharply polarized - at a time when we are far too eager to lay the blame for all that ails the world at the feet of those who think differently than we do - it's important for us to pause for a moment and make sure that we are talking with each other in a way that heals, not a way that wounds.”

Näin puhuu todellinen valtiomies. Vaikeana hetkenä hän ei syyllisty halpahintaiseen pisteiden keruuseen tai etsimään vikoja vastustajasta, vaan pyrkii yhdistämään kansakunnan. On erittäin vaikea kuvitella ketään suomalaista poliitikkoa, joka kriisin hetkellä pystyisi tällaiseen moraaliseen johtajuuteen. Onko kukaan poliitikoistamme noussut näyttävästi esiin puolustamaan maahanmuuttajien, romaanikerjäläisten tai homojen (ihmis)oikeuksia tai edes vaatinut vastapuolen ihmisarvon kunnioittamista? Ainakin minä muistan vain paperilta haisevia virkamiespuheita pykälistä, direktiiveistä, sopimuksista ja perustettavista työryhmistä.

Toinen tärkeä Obaman puheessa korostunut näkökulma oli se, että hyvässä keskustelussa molemmat osapuolet ovat valmiita oppimaan toisiltaan ja laajentamaan moraalista mielikuvistustaan. Nämä tekijät ovat myös niin kutsutun deliberatiivisen demokratian kulmakiviä. Yksinkertaistettuna deliberaatio viittaa mahdollisuuteen synnyttää keskusteluissa jotain uutta, kuten uusia tulkintoja ja käsityksiä. Sen tarkoituksena on tuottaa järkeviä, hyvin asioihin perehtyneitä mielipiteitä, jossa osallistujat ovat valmiita arvioimaan uudelleen tärkeinä pitämiään asioita keskustelussa syntyneen uuden informaation valossa. Onnistuneen deliberaation seurauksena yksilöt voivat laajentaa näkemyksiään henkilökohtaisia ja lähipiiriin rajoittuvia kokemuksia ja intressejä laajemmalle, koska toisenlaisiin ääniin, kokemuksiin ja näkemyksiin törmääminen auttaa arvioimaan laajemmin niin omia kuin toistenkin käsityksiä ja mielipiteitä. Se mahdollistaa monipuolisen todellisuuskäsityksen syntymisen keskusteluun osallistujille, jonka myötä myös sen pohtiminen, miten asiat voisivat olla, tai miten niiden pitäisi olla, helpottuu. Obaman sanoin:

“As we discuss these issues, let each of us do so with a good dose of humility. Rather than pointing fingers or assigning blame, let us use this occasion to expand our moral imaginations, to listen to each other more carefully, to sharpen our instincts for empathy, and remind ourselves of all the ways our hopes and dreams are bound together.”

Niin liikuttunut kuin Obaman puheesta olinkin, en voinut olla kysymättä itseltäni, uskonko todella tällaisen keskustelukulttuurin syntymisen mahdollisuuteen. Siis sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ihmiset ovat valmiita keskustelemaan ja väittelemään asioista sivistyneesti, oppimaan toisiltaan ja siten laajentamaan näkemyksiään todellisuudesta. Enpä tiedä. Ainakin minun on vaikea yrittää ymmärtää tai ottaa oppia ihmisiltä, jotka ajattelevat suppeasti, ajavat vain omaa etuaan tai esittävät varmoja mielipiteitä heikoin perustiedoin (monestihan juuri kaikista tietämättömimmillä on kaikista varmimmat mielipiteet). Sen vuoksi pyrin jättämään keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kokonaan väliin. Paljon mieluummin istun koneen ääreen ja kirjoitan blogia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö näkisi pyrkimistä kohti ideaalia tärkeänä. Ehkä joskus, ehkä vuonna 3011 se onkin todellisuutta?

Miljonääriäidit ja ajan henki

”Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, törkeän pelkistetyn materialismin, rahan valtakautta – sen materialismin, jonka liejusta ihminen aikaisempina aikakausina on yrittänyt ponnistella ylös, ja osaksi onnistunutkin.”

Näin on kuvannut ajanhenkeä Pentti Linkola esseessään Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä. Karuun tuomioon on helppo yhtyä, sillä elämmehän aikaa, jossa ihmiselämän arvo on typistetty rahan keräämiseen ja kuluttamiseen. Totuus ja kauneus eivät ole muodissa, vaan päivän sanoja ovat lisäarvo, tekniikka, talouskasvu, raha, raha, raha. Kuningas on autokauppias, joka lahjoittaa yliopistolle miljoonan ja vaatii filosofian opetusta lakkautettavaksi. Rehtorit ja professorit nyökyttelevät avuttomina vieressä. Tämä kertoo kaiken ajastamme. Jos tästä historian lopun ilmapiiristä voi löytää jotakin myönteistä, niin se on rehellisyys. Ollaan avoimesti ahneita.

Romaanitaiteen puolella Michel Houellebecq on kuvannut zeitgeistiamme ehkä tarkemmin kuin kukaan toinen. Etenkin hänen teoksensa Oikeus nautintoon on yksi aikamme älykkäimmistä kulutusyhteiskunnan kaunokirjallisista tutkielmista. Tommi Melenderin sanoin:

”Se tekee globalisaatiolle saman, minkä George Orwell teki totalitarismille Vuonna 1984:ssa. Tämän päivän Isoveli ei nimittäin ole keskitetty puoluelähtöinen valtakoneisto, vaan yli rajojen toimiva kasvoton markkinatalousjärjestelmä.”

Houellebecqin vahvuus on hänen uskalluksensa katsoa ihmistä alhaisimmillaan ja alastomimmillaan: katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Hän ei ironisoi tai poseeraa. Hän lyö lukijoitaan todellisuudella päin kasvoja.

Televisiotaiteen puolella viime syksyn suosikkisarjani, Miljonääriäidit, tarjosi lähes yhtä osuvan kuvauksen ajastamme. Ohjelmassa seurattiin miljonääriäitien, Marian ja Niinan, arkea ja juhlaa, joka koostui pääasiassa erilaisista kulutussuoritteista. Shoppailu muodosti niin suuren osan heidän elämästään, että heitä saattaa hyvin luonnehtia termillä kulutususkovainen. Uskovaisuudelle ominaiseen tyyliin he luottivat täysin kritiikittömästi kalliiden brändien autuaaksi tekevään voimaan. He keskustelivat brändeistä koko ajan ja kävivät tasaisin väliajoin palvomassa niitä eri merkkiliikkeissä. Aina heidän ei tarvinnut edes ostaa mitään, sillä eihän kristitynkään odoteta jättävän almua joka messussa. Heidän uskoaan ei horjuttanut edes se, että yhdessä jaksossa he olivat juoneet jotain keskihintaista cavaa kalliin suosikkishampanjansa sijaan, huomaamatta mitään eroa. Seuraavana päivänä tapahtumalle hieman naureskeltiin, mutta lopulta hiipivä epäily (onko jumalaa olemassa sittenkään?) hukutettiin lukuisiin uusiin palvontamenoihin ja hartaushetkiin merkkiliikkeissä, joiden vieraskielisiä nimiä Maria ja Nina eivät osanneet edes ääntää.

Miljonääriäidit oli pyritty tekemään ironisessa sävyssä, jota alleviivattiin Mikael Hytösen sarkastisilla välihuomioilla. Sen kuvaama maailma oli kuitenkin niin alaston totuus aikamme tyhjyydestä, että ironia menetti täysin tehonsa. Mikael Hytösenkin välikommentit kuulostivat lähinnä kateellisen panettelulta, etenkin kun muisteli hänen taustaansa yhtenä pääosan esittäjistä shoppailupornografisessa Sillä silmällä -ohjelmassa. Varmasti myös moni kotikatsomoissa tunsi tarvetta kritisoida Marian ja Ninan kulutuspalvontaa. Harva vain huomasi tuijottavansa oman elämänsä peilikuvaa, vain sillä erotuksella, että Hullujen Päivien –katalogit olivat Marialla ja Ninalla vaihtuneet Gucciin ja Dolce & Gabbanaan. Ero keskiluokkaisen rahvaan ja rikkaan rahvaan välillä on vain rahan määrässä, sillä intressit ovat samat (Linkola):

”- - oma napa, omat kakarat, puoliso ja pari kaveria, viikonlopun kevyet huvit, siinä maailma. Ja tavaraa korviin saakka. Muu ei kuulu meille. Herrat hoitaa. Ja palkaksi herroja vihataan.”

Marian ja Ninan halu kuluttaa osoittautui sarjassa kyltymättömäksi. Tässä mielessä he ovat kapitalistisen aikamme mallioppilaita, sillä kaikki tarpeet tyydytettyäänkin he jatkoivat kuluttamista. Tähänhän loputtomaan talouskasvuun uskovien yhteiskuntiemme toiminta juuri perustuu. Jotta kilpailu voisi jatkua, on halun kasvettava, laajennuttava ja ahmaistava ihmisten elämä lopulta kokonaan. Marian ja Ninan elämän halu oli jo ahmaissut. Isoveli luonnollisesti kiittää.

Mariaa ja Ninaa seuratessa ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi vanhan rahan edustajat pitävät uusrikkaita (nouveau riche) alempiarvoisena sakkina. Ratkaiseva tekijä on suhtautuminen sivistykseen. Vanhan rahan piirissä sivistystä on perinteisesti pidetty kunniassa, kun taas Marian ja Ninan kaltaiset uusrikkaat ovat sitä lähinnä halveksuneet (näin väittäessäni turvaudun totta kai kärjistykseen, mutta uskon jokaisen vähänkään sivistyneen ihmisen tietävän mistä puhun). Tästä erosta tekee ratkaisevan se, että siinä missä rahvas tuijottaa vain omaa napaansa, on sivistyneen ihmisen näköpiiri aina suunnattuna omaa itseä ja omaa perhekuntaa laajempiin ympyröihin.

Uskokaan tai älkää, meilläkin Suomessa oli aikanaan tällainen ”sivistysporvaristo”, joka suuntasi energiansa korkeakulttuurin luomiseen ja ylläpitoon sekä aatteelliseen toimintaan, jonka toimintakenttänä toimi kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta. Tämä porukka oli sisäistänyt elämänsä arvoiksi henkisen kulttuurin, kauneuden ja tyylin, sosiaalisen vastuuntunnon ja lähimmäisen rakkauden. Joka käänteessä se pyrki eettisesti ympäristöä paremmaksi, jotta ympäristö seuraisi perässä. Ehdottomia arvoja olivat myös hienotunteisuus ja hyvät tavat, joihin kuului, että rahasta ei ikinä sopinut puhua. Ylimääräinen raha, jos sitä oli, oli käytettävä kulttuurin tukemiseen ja hyväntekeväisyyteen. Resursseihin nähden sivistyneistöperheiden kulutustaso oli alhainen, jopa askeettinen. (Linkola 2004, 238.)

Sivistyneistö arvoineen on jo ajat sitten potkittu maan rakoon. Tilalle on nostettu uudet idolit à la Maria ja Nina, Nokian rihkamakauppiaat, Sarasvuo, Nalle, autokauppias Kyösti Laakkonen, Kyösti Kakkonen ja Toivo ”Topi” Sukari. Voi luoja! Tätä pumppernikkeleiden, huiskujen ja ilmapallojen kaupustelijoiden listaa katsoessa, ajatus maailmanlopusta ei sittenkään tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.


PS. Maailmantuskaan lohtua saattavat tuoda seuraavat tässä tekstissä siteeratut teokset:

Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa (erityisesti esseet Alennuksen aika ja Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä ovat täyttä dynamiittia)

Michel Houellebecq: koko tuotanto (erityisesti Oikeus nautintoon, Mahdollinen saari ja Alkeishiukkaset)

Tommi Melender: koko tuotanto (tässä siteerattu esseekokoelmaa Kuka nauttii eniten)

Suomalaiset tyyli-ikoneina ja ongelmanratkaisijoina

En koskaan uskonut kirjoittavani seuraavaa lausetta: ennen Teneriffan lomaa en tiennyt mitään tyylistä ja tyylikkyydestä. Tähän saakka olin kuvitellut, että ihmiset matkustavat Kanarian saarille lähinnä aurinkoa ottamaan, alkoholia juomaan ja pasianssia pelaamaan. Mutta ei, ei ja vielä kerran ei. Kanarialle tullaan näyttäytymään. Vain paras ja kaunein on kyllin hyvää Kanarian matkaajalle.

Tunne, että on todistamassa jotain itseään suurempaa, alkoi osaltani välittömästi koneeseen astumisen jälkeen Helsinki-Vantaalla. Finnairin lomalento Teneriffalle oli viimeistä penkkiä myöten täyteen buukattu ja ihmiset rynnivät väkivaltaista kyynärpäätaktiikkaa käyttäen kohti istumapaikkojaan. Siinä ei vielä ollut mitään yllättävää. Olin kuullut, että näillä lomilla nopeat syövät hitaat. Kuitenkin vilkaisu kanssamatkustajiin loksautti suuni auki. En ollut koskaan eläissäni nähnyt sellaista väriloistoa, sellaista kimallusta, sellaista glamouria. Miehet ja naiset, siskot ja veljet, äidit ja isät, rakastavaiset, kaikki, olivat pukeutuneet kuin huominen ei koskaan tulisi. Heidän punaisista poskistaan ja säteilevistä hymyistään pystyi aistimaan tietoisuuden siitä, että tämän lähemmäksi kauneutta, sen syvintä ydintä, sen eksistenssiä, tuskin kukaan heistä tulisi koskaan pääsemään.

Tämän näkymän nähtyäni pääni oli hetken aikaa täysin pyörällä. Oli kuin olisin astunut tähtiportin kautta Sally Spectran ja Forrestereiden perheen yhteismuotinäytökseen, jossa vuosien salailun ja kähminnän jälkeen oli vihdoin tarkoitus lanseerata Brooke Loganin kehittelemästä rypistymättömästä silkistä valmistettu alusvaatemallisto miehille. Varmistaakseni, että se kaikki oli todella totta, löin itseäni avokämmenellä lujaa poskeen. Tunsin voimakasta kipua, mutta onnekseni en herännyt unesta. Värit, tuoksut ja äänet olivat yhä kaikki siinä, aistieni välittömässä läheisyydessä. Ristin käteni pääni taakse, laskin istuimeni selkänojaa, nojasin rennosti taaksepäin ja nautin. Joskus harvoin todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää.

Se mitä tuossa lentokoneessa ja sillä saarella koin, on jotain, mitä tulen aina kantamaan muistoissani. Jotain, mitä kukaan ei voi koskaan kiistää. On kuitenkin traagista, etten millään pysty kertomaan kaikkea kokemaani. Sanat eivät riitä, aika loppuu kesken. Kuvattavaksi jäävät vain todellisuuden palaset, fragmentit. Niistä muutaman haluan teidän kanssanne jakaa.

1. fragmentti: kalastusliivi yhdistettynä turkoosiin fleecetakkiin

Ensireaktioni oli torjuva, kun näin tämän jumalaisen kombinaation lipuvan ohitseni lentokoneessa ensimmäistä kertaa. Useinhan näin käy, kun kohtaa jotain totaalisen uutta. Muutamaa tuntia myöhemmin kokonaisuus avautui kuitenkin täysin toisessa valossa. Ymmärsin, että käytännöllisyydessään ja mukavuudessaan kalastusliivi + turkoosi fleecetakki – kombinaatio on ylivertainen kaikkiin muihin asukokonaisuuksiin verrattuna. Tämän asusteen valitsija voi huoletta jättää vyölaukun kotiin, sillä pienet ja vähän suuremmatkin tilpehöörit mahtuvat sujuvasti lukuisiin kalastusliivistä löytyviin taskuihin. Fleecetakki taas suojaa uv-säteilyltä ja lämmittää mukavasti Teneriffan viileässä vuoristoilmassa. Fleecetakin turkoosi väri istuu oivallisesti Kanarian saarten faunaan ja floraan, jonka kirkkaat ja räikeät värit suorastaan velvoittavat jättämään hillityt norjalaisneuleet kotiin. Ja mikä tärkeintä, kokonaisuus on alleviivaavan tyylikäs.

2. fragmentti: hihaton Tereriffa t-paita (eli ns. ”Riffa-paita”)

Halusin tehdä heräteostoksen välittömästi, kun näin tämän modernin klassikon roikkumassa erään laadukkaan matkamuistomyymälän rekissä Playa de las Americasissa. Hihaton Teneriffa t-paita, eli tuttavallisemmin ”Riffa-paita”, on paradoksaalinen kokonaisuus. Se ei jätä ketään kylmäksi. Hihattomuudellaan se viestiin kantajansa maskuliinisuutta traditionaalisempien vaimonhakkaaja-mallien tapaan, mutta logonsa kolmella delfiinillä se myös viestii pehmeämpiä arvoja. Delfiinien rakastaja ei voi olla läpeensä paha! Lisäksi ”Riffa-paita” korostaa miesvartalon seksikkäimpiä kohtia: vyön alle tungettuna mahaa, muussa tapauksessa enimmäkseen käsivarsia. Se tarjoaa kantajalleen mahdollisuuden esitellä olkavarren rusketusraitoja. Parasta ”Riffa-paidassa” on kuitenkin sen informatiivisuus. Se nimittäin osoittaa suoraan sen, missä se kantaja on viettänyt laatuaikansa. Suomen sydäntalven kylmyydestä ja pimeydestä hetkellistä eskapismia hakeville naisille teksti "Teneriffa" on lupaus lämmöstä ja säännöllisistä kuukausituloista. Yhdistettynä kultaiseen leijonariipukseen, sillä voi myös kertoa vastakkaiselle sukupuolelle isänmaallisista tuntemuksistaan.

3. fragmentti: musta nahkaliivi

Suomessa harvemmin tavattava musta nahkaliivi on peruspätevä yleisasuste. Tämä arkinen totuus selvisi minulle seuratessani lomahuvilamme saksalaisen talonmiehen (Jogi) tyylivalintoja kahtena peräkkäisenä päivänä. Huolellisilla aluspaita valinnoillaan Jogi teki selväksi, että musta nahkaliivi sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, sekä arkeen että juhlaan. Fiinimmän paidan kanssa nahkaliivillä voi kävellä vaikka parhaan ystävän häihin, kun taas räikeän t-paidan kanssa se osoittaa kantajansa kapinallista asennetta sovinnaisuussääntöjä kohtaan. Kuumana päivänä mustaa nahkaliiviä voi pitää myös ilman aluspaitaa. Silloin täytyy kuitenkin pitää mielessä, että riippumatta muista asustevalinnoista kokonaisuudesta voi tulla hieman homohko.

4. fragmentti: dekadentit punaviinitahrat vaaleilla kangashousuilla

Tätä neljättä fragmenttia voisi luonnehtia vaatetusta täydentäväksi osaksi tai somisteeksi (englanniksi accessory). Taito on saada punaviinitahrat näyttämään vahingossa läikytetyiltä, koska muutoin dekadenttia vaikutelmaa on vaikea saavuttaa. Turmeltuneet punaviinitahrat esimerkiksi vaaleilla kangashousuilla tuovat särmää persoonaan. Tällaiselle henkilölle ei tee mieli mennä ryppyilemään. Tukeva humalatila tekee luonnollisesti kokonaisuudesta katu-uskottavamman.

Paluulennolla arviolta 50-vuotias suomalaismies tarjosi seurueellemme tämän tyylin oppikirjamaisen sovelluksen. Vielä koneeseen tullessa miehen vaaleat kangashousut olivat täysin tahrattomat ja hän vaikutti vesiselvältä. Itse asiassa hän oli avulias ja auttoi kanssamatkustajia käsimatkatavaroiden asettamisessa säilytyslokeroihin. Jo tässä vaiheessa hän kuitenkin tiesi tavoitteensa, koska vihjasi hienovaraisesti vanhemmalle herrasmiehelle, että hän myös auttaa tämän laukut alas, ellei sammu matkan aikana. Hänen sammumisensa oli kuitenkin viimeinen asia, jota kanssamatkustajien tarvitsi pelätä. Noin neljän tunnin lennon jälkeen mies oli jo niin tukevassa humalatilassa, että hän aggressiivisesti tivasi vieressä istuvaltaan mieheltä Suomen pituutta kilometreinä.

Tässä vaiheessa en ollut vielä täysin vakuuttunut miehen trend-setter-potentiaalista, mutta kun katseeni kiinnittyi hänen housuihinsa, hänen ollessa palaamassa yhdeltä lukuisista viinanostoreissuiltaan koneen etuosasta, pystyin vain kunnioituksesta jäykkänä nyökyttelemään päätäni. Miehen valkoisten kangashousujen polvenseutu oli oikean jalan osalta täysin punaviinitahrojen peitossa. Hajapisaroita oli lentänyt myös vasemmalle lahkeelle. Oli täysin selvää, että näissä tahroissa ei ollut senttiäkään suunnitelmallisuutta; ne olivat sataprosenttisen dekadentit. Kokonaisuuden autenttisuuden kruunasivat vielä lasittunut katse, kaljatölkit käsissä ja konjakkipullo housun taskussa. Tämä mies todella tiesi mitä oli tekemässä. Hän ratsasti aallonharjalla. Hän loi muotia!

***
Myöhemmin paluulennolla luin Finnairin Blue Wings – lehdestä Alexander Stubbin kolumnia, joka käsitteli Suomen brändityöryhmän loppuraporttia. Kolumnissa, joka oli otsikoitu raflaavasti ”Consider it Solved”, Stubb ylisti suomalaisten lahjakkuutta erilaisten ongelmien ratkaisemisessa. Hänen mielestään kyky erilaisten ongelmien ratkaisuun on niin luontaista suomalaisille, että yllättävien sairastapausten kohdalla lentokoneissa esitettävä kysymys ”Is there a doctor onboard?” tulisikin muuttaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaan ”Is there a Finn onboard?” -muotoon. Finnairin lennoilla matkustajat voivat olla huoleti, sillä:

”if you begin to feel ill, don’t worry. On Finnair flights there will always be a Finn onboard. Consider that problem solved.”

Pureskellessani näitä Stubbin viisaita sanoja, nostin katseeni hetkeksi ylös ja tarkkailin hetken aikaa lähiympäristöäni. Mies, joka oli tyylikkäästi somistanut valkoiset kangashousunsa punaviinitahroilla, oli taas kerran noussut ylös penkiltään. Tällä kertaa kuitenkin muussa kuin viinanhakutarkoituksessa, nimittäin auttamaan mustat saappaat naisystävänsä jalkaan. Mikäli mahdollista, tämä kyseinen nainen oli vielä miestäänkin kovemmassa humalassa. Kenkien jalkaan survomisesta kehkeytyikin varsinainen näytelmä, jota puoli lentokoneellista seurasi huvittuneena. Siinä sitten tätä miehen survomista ja naisen hervotonta kikatusta seuratessa toistelin mielessäni Stubbin sanoja: a Finn onboard = problem solved. Toden totta, näinhän se menee. Tämäkin episodi oli vain jälleen yksi osoitus suomalaisten kyvystä ratkoa ongelmia luovasti. Mutta ei pelkästään luovasti, vaan myös tyylikkäästi: tukevassa humalassa, dekadentit punaviinitahrat housuilla. Toivottavasti myös tämä suomalaisille luonteenomainen piirre saa ansaitsemansa huomion seuraavan brändityöryhmän loppuraportissa.

Ummetus ja politiikka

Jo useiden vuosien ajan olen kärsinyt pahasta ummetuksesta, jonka syynä ovat valtionhallinnon asettamat työryhmät ja niiden loppuraportit. Yleensä ummetus alkaa paria päivää ennen loppuraportin julkistamistilaisuutta ja jatkuu akuuttina koko raportista julkisuudessa käydyn keskustelun ajan. Tämän (onneksi) suhteellisen harvinaisen, joskin kivuliaan, prosessin kestäisi vielä jotenkuten, ellei oire aktivoituisi myös muista typeryyksistä. Viime aikoina suolistoni toimintaa ovat häirinneet erityisesti semi-seniilien vuorineuvosten vieraskynäkirjoitukset.

Tänään, jälleen kerran, ummetus suorastaa räjähti vasten kasvojani avattuani Helsingin Sanomat. Normaalin näköalattomat pääkirjoitukset luettuani, silmäilin lehteä hetken puolihuolimattomasti, kunnes katseeni harhautui otsikkoon jonka tiesin aiheuttavan ongelmia: ”Valtaosan julkisista palveluista voisi ulkoistaa”. Kirjoittajana vuorineuvos X. Yritin kääntää sivua mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin, että peli oli jo menetetty. Palasin tekstiin. Luin sen läpi kaksi kertaa – huolellisesti – ja jäin odottamaan. Jo muutaman minuutin kuluttua turvotus saapui ja tunsin ulostuksen pelon leijuvan Helsingin yllä.

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt diagnosoida tätä ongelmaa ja tänään luulen vihdoin löytäneeni vastauksen. Oireeni alkavat heti, kun aistin, että joku yrittää poistaa politiikan politiikasta. Erilaisten loppuraporttien kohdalla oireitani helpottaa tieto siitä, että yleensä näiden raporttien tekijöillä on vakaa tietämys tekstiensä poliittisuudesta. He vain eivät halua paljastaa sitä yleisölle. Vuorineuvosten kirjoitusten kohdalla tätä oireita lievittävää vaikutusta ei valitettavasti ole. He yrittävät poistaa politiikan politiikasta täysin tietämättöminä teoistaan.

Tänäänkin Helsingin Sanomissa vuorineuvos X vaati kansakuntamme kokonaisedun nimissä seuraavaan hallitusohjelmaan kohtaa, joka avaisi yksiselitteisesti kaikki hallinnonalat ulkoistamiselle. Hänen mielestään jäykät asenteet estävät tehokkaan liiketoiminnan harjoittamisen monella sektorilla:

”Julkisen vallan pitäisi luoda kilpailuympäristö, joka korostaa tehokkuutta ja laatua. Ratkaisun etsintä vaatii poliittisista paineista vapaata analyysia. Suomi voisi olla tässä edelläkävijä.”

Paras, tehokkain ja tuottavin ratkaisu on mahdollinen, vain inhottava politiikka laittaa kapuloita rattaisiin. Jarrutusta ilmenee erityisesti kahdella tasolla. Yhtäällä ovat ammattiliitot, jotka ovat nurkkakuntaisia ja vastustavat maltillisimpiakin uudistuksia. Toisaalla taas on piilevä poliittinen konsensus, kansa ja sen edustajat, jotka eivät ole kypsyneet pitämään veronmaksajien kustantamia palveluja tavanomaisena liiketoimintana.

Ironista, mutta totta, kyseiset ajatukset vieraskynään kirjoittanut vuorineuvos X on kirjoittanut kirjan demokratiasta otsikolla ”Demokratian haasteet”. Vieraskynä kirjoituksen perusteella voisi ilkeästi todeta, että hänelle suurin demokratian haaste näyttää olevan demokratia itse. Ainakin minun mielestäni hänen parjaamansa kitkat ja jarrut ovat juuri demokratiaa itseään. Siihen kuuluvat myös typeryydet ja epäjohdonmukaisuudet, mutta se nyt vain sattuu olemaan demokratian hinta. Ei demokratia voi koskaan toimia sulavasti kuin osakeyhtiö, jos voisi, se tuskin olisi enää demokratia. Sen lisäksi täytyy muistaa, että demokratian arvoa ei voi typistää vain vapaan markkinatalouden toiminnan turvaamisen välineeksi. Jos tämä todella olisi demokratian korkein arvo, Suomenkin kannattaisi vaihtaa niin sanottuun Kiinan malliin. Pääsisi hetkessä eroon jarruista ja kitkoista, eikä poliittisista paineista vapaata analyysiä estäisi mikään.

Mutta jotta tämäkin kirjoitus ei menisi liian vakavaksi, ajattelin palata vielä hetkeksi ummetukseeni. Suhteellisen luotettavan diagnoosin löytymisen jälkeen olen kovasti yrittänyt miettiä sopivaa hoitokeinoa oireeseeni. Vakavien pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että parasta palsamia haavoilleni olisi kunnon kamppailun ja vastakkainasettelujen paluu politiikkaan. Minä ja suolistoni tarvitsemme tunteiden paluuta politiikkaan. Me tarvitsemme vaihtoehtojen paluuta politiikkaan. Me emme enää halua kuulla enää ehdotuksia ”kolmannesta tiestä”, ”kansakunnan edusta” tai ”poliittisista paineista vapaasta analyysistä”. Mikään valittu linja ei koskaan ole neutraali. Politiikassa jonkun voitto on toisen tappio.

Lisäksi jo lapsikin sen tietää, että jos paineita ei päästetä ulos, tai niitä yritetään tarkoituksellisesti tukahduttaa, saattaa turvotus etsiä säädyttömiä teitä purkautuakseen. Demokratiassa tukahduttaminen saattaa johtaa paineiden purkautumiseen populismin kautta. Ihmisen kaltaisessa organismissa taas…no jätän mainitsematta.

Wikileaks ja kielletyn tiedon lumo

Wikileaks on ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista ilmiöistä. Varsinkin journalistit ovat olleet suorastaan polvillaan näiden vuotojen edessä ja nostaneet niiden arvon korkeimpaan potenssiin. Jostain syystä kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja historioitsijat ovat olleet vähemmän innostuneita. Olen kuullut monesta suusta kommentteja, että oikeastaan mitään merkittävää uutta ei ole paljastunut. Ainakaan siis sellaista, mikä millään tavalla vaikuttaisi jo olemassa olevaan tutkimustietoon kansainvälisestä politiikasta. Samaa tietoa eri aikajänteellä käyttävien ammattikuntien välillä näyttäisi siis olevan selkeä katsantokantojen ero. En aio kuitenkaan pureutua tähän kiinnostavaan aiheeseen sen syvemmin vaan pohtia Wikileaksia ja kielletyn tiedon lumovoimaa yleisemmällä tasolla.

Voidakseni lähestyä wikileaksin kaltaista ”superteemaa” tuoreesta näkökulmasta, joudun jälleen tukeutumaan rakkaaseen hyllyjumalaani Slajov Zizekiin. Ennen Zizekiä kuitenkin pari sanaa Leo Straussista ja hänen kuuluisasta käsiteparistaan: esoteerisesta ja eksoteerisesta tiedosta.

Leo Strauss oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia nimiä klassisen poliittisen filosofian saralla. Hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus erityisesti Yhdysvaltojen neokonservatiiviseen ajatteluun ja Bushin presidenttikausi nosti hänet uudelleen valokeilaan (Irakin sodan pääarkkitehdeista ainakin Paul Wolfowitz ja Abram Shulsky olivat hänen oppilaitaan ja hänen ajatustensa kannattajia).Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa neokonservatiivien keskuudessa on hänen elitistinen näkemyksensä demokratiasta. Straussin mukaan asioiden todellisesta tilasta tietoisen eliitin tulee hallinnassaan turvautua niin sanottuihin ”yleviin valheisiin” ja syöttää kansalle tarinoita, jotka pitävät sen tyytyväisenä siunatussa tietämättömyydessään. Straussin mielestä filosofia (totuus) on uhka yhteiskunnalle, koska kyseenalaistamalla jumalat ja yhteiskunnan eetoksen, filosofia kaivaa maata kansalaisten uskollisuuden alta ja tuhoaa sosiaalisen elämän perustan. Silti filosofia on myös korkein ja arvokkain kaikista ihmisen pyrkimyksistä.

Ratkaisu dilemmaan on seuraava: koska rahvaat eivät kestä kuulla totuutta, on filosofien, jotka tietävät totuuden, turvauduttava ”yleviin valheisiin”, eli myytteihin ja tarinoihin, jotka pitävät yllä yhteisön koheesiota. Filosofien tehtävänä on siis pitää opetuksensa salaisena ja välittää se eteenpäin eräänlaisena ”rivien väliin” kirjoitettuna esoteerisena taitona. Esoteerisena siksi, että filosofian suuren perinteen todellinen ”salainen viesti” on aina Platonista Lockeen ollut, ettei jumalia ole, moraali on perusteeton ennakkoluulo ja on vain maanpäällinen elämä ilman sen syvempää tarkoitusta. Samalla tavalla eliitin tulisi pitää kansalaiset tietämättöminä vallan brutaalin materialistisesta logiikasta.

Puhuessaan ”ylevistä valheista” Strauss ei Zizekin mielestä tuo esille kaikkia niitä johtopäätöksiä, jotka seuraavat hänen näkemyksestään. Yhtäältä filosofit tietävät totuuden, jota rahvas ei kestä kuulla. Toisaalta taas koko totuuden ydin itsessään on käsitteellisen tiedon saavuttamattomissa, minkä vuoksi itse filosofienkin on turvauduttava myytteihin ja tarinointiin täyttääkseen tietonsa rakenteelliset aukot. Salaisuus on salaisuus myös opettajalle itselleen, koska vertaukset ja arvoitukset ovat ainoa tapa kuvata korkeinta filosofista sisältöä: ’muinaisten egyptiläisten salaisuudet olivat salaisuuksia myös muinaisille egyptiläisille eivätkä vain meille’.

Straussin ongelma on hänen omien tekstiensä status. Pitäisikö nekin tulkita esoteerisesti? Sisältyykö hänenkin julkisiin kirjoituksiinsa joku esoteerinen, tulkintaa vaativa salainen viesti? Zizekin mukaan on vain yksi johdonmukainen vastaus:

”esoteerinen opetus voi tässä olla vain itse esoteerisen ja eksoteerisen välisen erottelun riittämättömyys, nimittäin se skandaalimainen tosiasia, että ”julkisessa” opetuksessa on enemmän totuutta kuin esoteerisessa salaisuudessa, että juuri ne kirjoittajat, jotka yrittävät huijata tietämättömiä salaamalla todellisen viestinsä, ovat vuorostaan niitä, jotka tulevat itse huijatuiksi.”

Esimodernina aikana esoteerisen ja eksoteerisen välinen yksinkertainen vastakkaisuus oli pidettävissä yllä, Suomessa tosin vielä Kekkosen aikana (ainakin ulkopolitiikassa). Mutta nykyään tärkeä kysymys kuuluu: onko vielä jossain olemassa eliitti, joka selkeästi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat?

Ongelma tuntuisi olevan se, että nykyään erottelu suurelle yleisölle tarkoitetun ”ylevän valheen” ja esoteerisen katkeran totuuden välillä tuntuu kauhistuttavan naiivilta. Itse tämä erottelu on jo osa julkista puhetta; esoteerinen ja eksoteerinen ovat koko ajan läsnä. Täten liberaalien vainoharha esimerkiksi Bushin hallintoa kontrolloivan uusstraussilaisen ideologisen ryhmän salaliitosta erehtyy. Jos siis Paul Wolfowitzin kaltaiset uuskonservatiivit paljastavat jotain, niin juuri Straussin opetukseen sisältyvän paradoksin: he tuovat julkisesti esille julkisen valheen ja salaisen totuuden välisen eron. Zizek muistuttaa Paul Wolfowitz sitaatista, jossa hän avoimesti myönsi, että sodan todellinen motiivi on öljy:

”Katsotaan asiaa yksinkertaisesti. Tärkein ero Pohjois-Korean ja Irakin välillä on se, että taloudellisesti meillä ei ollut mitään vaihtoehtoa Irakissa. Maa ui öljyssä.”

Jos kerran tiedämme jo julkisen puheen kautta sekä ylevät valheet että katkerat totuudet, miksi sitten olemme niin hanakoita uskomaan, että saattaisimme esimerkiksi Wikileaksin avulla päästä käsiksi ”oikeaan totuuteen”?

Zizekin mukaan kysymys on kielletyn tiedon positiivisesta ja perustavasta asemasta. Ensinnäkin kielletty kiehtoo. Se, että tarkkailun kohde on nähtävissä ja saavutettavissa vain kieltojen ja esteiden vääristävien linssien lävitse, synnyttää sen ympärille kiehtovaksi tekevän taianomaisen auran, kun suora näkymä kohteeseen saisi meidät pitämään sitä vain tavanomaisena ja arkipäiväisenä asiana. Halua siis ylläpitää se, mikä estää sen. Kielto itsessään kohottaa tavallisen arkipäiväisen objektin halun kohteeksi. Kuitenkaan halun kohteessa ei ole tärkeää sen sisäiset ominaisuudet vaan se rakenteellinen paikka, johon se on asettunut. Wikileaksienkään kohdalla ei ole oikeastaan tärkeää itse tiedon sisältö vaan se, että kyseessä on muuten saavuttamaton, kielletty tieto. Juuri objektin saavuttamattomuus, se, että havaintomme siitä ovat epätäydellisiä, täynnä aukkoja ja tyhjiä kohtia, saa nämä aukot täyttävän mielikuvituksen lentoon.

Mutta kielletyn tiedon paradoksaalinen asema ei tyhjene vielä tähän selitykseen. Olennaista nimittäin on myös se, että toimiakseen kunnolla, kiellon täytyy kahdentua refleksiivisesti. Itse kielto täytyy vielä kieltää, se ei saa näkyä sellaisenaan, positiivisessa muodossaan, vaan ulkoisena esteenä, joka estää meiltä pääsyn haluttuun objektiin. Kyse ei siis oikeastaan ole vuodetusta tiedosta, se on ihan tavanomaista bulkkia – sen tekee kiinnostavaksi vain transgression aura, tunkeutuminen kielletylle alueelle. Kyse on mielikuvituksen voimasta, joka ylittää tiedon todellisen olemuksen. Todellinen kielletty tieto ei siis ole täyttä tietoisuutta tiedon todellisesta luonteesta vaan juuri se tieto, että objektin todellisuudesta ei ole mitään oppimista. Sillä se mikä tekee objektista halun syyn, on se kielletty paikka, johon objekti on asettunut.

Edellä sanotun perusteella voisi siis todeta, että todennäköisesti Wikileaks ei auta meitä ymmärtämään todellisuutta yhtään nykyistä paremmin. Havaintomme todellisuudesta tulevat yhä olemaan epätäydellisiä. Se ei silti himmennä hetkeksikään kielletyn tiedon kiehtovaa ja taianomaista auraa. Kyse on mielikuvitustemme voimasta, joka haluaa löytää Da Vincin –koodin huolimatta siitä, että Graalin maljasta ei olisikaan mitään opittavaa.