Minne menet EU?

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin kynästä on lähtenyt 2000-luvun aikana lukuisia korkeatasoisia hengen tuotteita. Hymyile, olet EU:ssa!, Minne menet EU?, EU 2005: hikinen vuosi ja Alaston totuus ja muita kirjoituksia suomalaisista ja eurooppalaisista (kolumneista koottu kokoelma) ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden moderneja klassikkoja. Ne tulevat eittämättä saamaan arvoisensa paikan suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa, eivätkä vähiten raflaavien otsikoidensa takia. Sen vuoksi tämän kirjoituksen otsikko on varastettu Stubbilta. Jos varastaa, kannattaa varastaa parhailta.

Harva jaksaa näinä päivinä hymyillä Stubbin tavoin pelkästään sen takia, että on EU:ssa. Tästä Euroopan poliittinen eliitti saa syyttää vain itseään. Toki Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt finanssikriisi ja sitä seuranneet euromaiden ongelmat ovat eksponentiaalisesti nostaneet esiin pinnan alla kytenyttä EU-kriittisyyttä (vastaisuutta), mutta on hyvä muistaa, että euroskeptisismi oli nousussa jo ennen nykyistä kriisiä. Yhä useammassa maassa kansalaiset ovat kyllästyneet siihen, ettei heillä ole annettu todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin. Vuonna 2005 kansalaiset sanoivat Hollannissa ja Ranskassa ”ei” EU:n perustuslaille, mutta lähes sama paperi tuotiin takaisin neuvotteluihin parin vuoden päästä nimellä Lissabonin sopimus. Vuonna 2008 irlantilaiset saivat sanoa mielipiteensä kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksesta (ainoina Euroopassa) ja vastaus oli yksiselitteinen ”ei”. Tämäkään ei saanut liikkuvaa junaa raiteiltaan vaan vuonna 2010 irlantilaiset painostettiin äänestämään samasta sopimuksesta uudelleen ja vihdoin vastaus tyydytti euroeliittiä. Koko prosessi oli kaikessa irvokkuudessaan niin törkeää kansanvallan väheksymistä, ettei kenelläkään pitäisi tulla yllätyksenä se että, puheet EU:n demokratiavajeesta ovat pikkuhiljaa siirtyneet akateemisista seminaareista myös kulmabaarien pöytiin.

On totta kai päivänselvää, että kaikissa edellä mainituissa tapauksissa rivikansalaisten äänestyspäätöksiin vaikuttivat monet asiaan kuulumattomat tekijät. Voi jopa olla, että suurin osa kansanäänestykseen osallistuneista ei tiennyt tarvittavia perusfaktoja rationaalisen päätöksen tekemiseksi. Se ei silti oikeuta mediaa ja poliittista eliittiä väheksymään näiden äänestysten tulosta, sillä juuri heidän epäonnistumisensa kommunikoida riittävän yksiselitteisellä tavalla näiden sopimusten sisältö ja tarkoitus, johti niiden hylkäämiseen. ”Tietämätön” kansa ei ollutkaan valmis purematta nielemään ”valistuneen” eliitin sille tarjoamaa diiliä. Sen lisäksi koko lähtökohta oli alusta alkaen vääristynyt. Kansalaisille ei missään vaiheessa annettu kahta symmetristä vaihtoehtoa, joiden sisällön valmisteluun heillä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa. Heidän eteensä tuotiin suljettujen ovien takana valmisteltu asiakirja ja sanottiin, että on tullut aika hyväksyä vääjäämätön. Ei-vaihtoehdolle ei ollut edes valmisteltu minkäänlaista vaihtoehtoista poliittista ohjelmaa. Ei siis ihme, että ainoat poliittiset puolueet, joiden virallinen linja oli ”ei”, edustivat poliittisen kentän äärilaitoja, kuten Le Penin Front National oikealla ja kommunistit vasemmalla.

’Yhden totuuden politiikallaan’ Euroopan poliittinen eliitti onkin onnistuneesti raivannut pelitilaa populistisille puolueille, joille nykyiset rahaliiton vaikeudet antavat vain lisää vettä myllyyn. Populistisilla puolueilla ei tietystikään ole esittää varsinaisia ratkaisuja olemassa oleviin ongelmiin, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei esitä todellisia vaihtoehtoja Brysselissä luodulle post-poliittiselle visiolle, pelkkä vastustaminen riittää saamaan puolelleen nykymenoon turhautuneet ihmiset. Slavoj Zizek on oikeassa todetessaan, että fundamentalistinen populismi täyttää vasemmistolaisen vaihtoehdon jättämän aukon.

Symppaan populistisia puolueita siinä mielessä, että ne ovat onnistuneet nostamaan esiin EU-päätösten poliittisuuden. Neutraaleja päätöksiä ei ole olemassakaan, sillä jokainen päätös on jonkin asian voitto toisen sijasta. Brysselin päätöksentekokoneistossa tätä politiikkaan sisäsyntyisesti kuuluvaa ominaisuutta ei ole kunnioitettu tarpeeksi, vaan suuretkin poliittiset päätökset, kuten talous- ja rahaliiton luominen aikanaan (joka muuten Suomessakin esitettiin vain hallinnollisena integraation syventymisenä, vaikka kysymys oli merkittävästä vallansiirrosta kansallisvaltiolta ylikansallisille toimielimille), on pyritty pukemaan pelkkään rationaalisen hallinnon kaapuun. Sen vuoksi kansanäänestysten ”eit” perustuslakisopimuksille tai ”ei” pelastuspaketeille herättää toivon siitä, että politiikka elää yhä ja päätökset ovat avoimia molempiin suuntiin.

Toisaalta sisällöllisesti en näe mitään hyvää populismin nousussa. Populistinen diskurssi on valheellista, koska se pyrkii supistamaan päätöksentekotilanteiden kompleksisuuden selkeäviivaiseksi taisteluksi pseudo-konkreettista ”vihollista” vastaan (oli tuo vihollinen sitten Brysselin byrokraatit, vanhat puolueet tai laittomat maahanmuuttajat) ja antaa ymmärtää, että vihollisen hävittäminen palauttaa oikeuden ja balanssin systeemiin. Lisäksi populismi on asioiden torjumiseen perustuva ilmiö, eikä siitä useinkaan ole todellisen muutoksen edelläkävijäksi. Populisti ei pyri haastamaan tai muuttamaan koko järjestelmää sinänsä. Sille riittää, että järjestelmä puhdistetaan korruptoituneista toimijoista (keinottelijoista, ei kapitalisteista sinänsä)(Zizek 279.):

”Its dominant leitmotiv is to situate the evils of society not in something that is inherent in the economic system, but quite the opposite: in the abuse of power by parasitic and speculative groups which have control of political power –”old corruption”, in Cobbet’s words […]It was for this reason that the feature most strongly picked out in the ruling class was its idleness and parasitism.”

Marxilaiselle taas järjestelmän yhden osan toimimattomuus on merkki järjestelmässä itsessään olevista oireista (Ibid. 279):

”for Marx, economic crises are the key to understanding the ”normal” functioning of capitalism; for Freud, pathological phenomena such as hysterical outbursts provide the key to the constitution (and hidden antagonisms that sustain the functioning) of a “normal” subject.”

Marxilaisilla, ja miksei vihreilläkin (oikeilla vihreillä), on kuitenkin paljon opittavaa nykypäivän populistisilta liikkeiltä. Niiden tulisi pyrkiä saamaan politiikkaansa sama kriittinen liikevoima suhteessa institutionaaliseen politiikkaan, jonka populistiset puolueet ovat onnistuneet mobilisoimaan, mutta samalla välttää populistinen houkutus valheellisten yksinkertaistusten ja keinotekoisten viholliskuvien luomiseen. Nyt, kun Euroopan talous- ja rahaliitto on ajautunut historiansa syvimpään kriisiin, olisi aika toimia. Jokaisessa kriisissä kytee uuden alun mahdollisuus, tilaisuus uudelleen ajatella olemassa olevan toiminnan perusteita. Nyt olisi hyvä mahdollisuus herättää kriittistä keskustelua siitä, minkälaista Eurooppaa haluamme. Meidän eurooppalaisten tulisi kriittisesti kohdata koko eurooppalainen traditio ja kysyä itseltämme, mikä on Eurooppa tai mitä meille merkitsee olla eurooppalaisia 2000-luvulla, ja formuloida uusi alku. Valinnat ovat poliittisia ja ne ovat meidän omissa käsissämme.

Historian ja nykyisyyden kriittinen uudelleen arviointi ei ole helppo tehtävä. Se on aina hyppy tuntemattomaan. Silti se on ainut mahdollisuutemme, ellemme halua maanosamme ajautuvan Kreikan tavoin pelkäksi nostalgisen turismin kohteeksi (ibid. 276.):

”This is our only chance today: only by means of a ”sectarian split” from the standard European legacy, by cutting ourselves off from the decaying corpse of old Europe, can we keep renewed European legacy alive. Such a slip should render problematic the very premises that we tend to accept as our own destiny, as non-negotiable facts of our predicament – the phenomenon usually designated as the global New World Order and the need, through “modernization,” to accommodate ourselves to it. To put it bluntly, if the emerging New World Order is the irrefragable framework for all of us, then Europe is lost, so the only solution for Europe is to take the risk and break this spell of destiny. Nothing should be accepted as inviolable in this new refoundation, neither the need for economic “modernization” nor the most sacred liberal and democratic fetishes.”



***
Lähde: Zizek, Slavoj: In Defence of Lost Causes

Kasvun purkaminen, utopia

Ei ole montaa helpompaa keinoa mustamaalata toisen harjoittamaan politiikkaa, kuin haukkua sitä populistiseksi ja jättää tarkentamatta, mitä populismilla tarkoittaa. Silti vielä tätäkin helpompaa on leimata uudet yhteiskunnalliset ajatukset ja ideat utopistisiksi. Vetäisemällä utopiakortin taskustaan välttyy kivasti hankalalta asia-argumentoinnilta, jossa saattaisikin tulla lunta tupaan niin ovista kuin ikkunoista. Utopiakortin heiluttelu on taloudellista myös siltä kannalta, että se ei leimaa vaan itse ajatusta vaan myös ajatuksen esittäjän, joka ei selvästikään ole perillä kylmän maailman realiteeteista.

Silläkin uhalla, että joudun taas väistelemään kohti lentäviä utopiakortteja, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kasvun purkamisesta. Kasvuttoman yhteiskunnan projekti on eittämättä utopia. Riippuu silti määrittelijästä, mitä utopialla tarkoittaa. Degrowth-ajattelun kantaisälle Serge Latouchelle kasvuttoman yhteiskunnan projekti on toivon ja unelmien lähde, joka ei kuitenkaan merkitse haavekuviin pakenemista vaan objektiivista toteuttamismahdollisuuksien ennakointia. Minulle taas kasvun purkaminen on utopia, joka ei ole tulevaisuuden ihannetilanne vaan välttämättömyys, koska rajaton jatkuva kasvu ja rajallinen planeetta eivät ole yhteensovitettavissa. Tuotanto ja kulutus eivät voi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Sen vuoksi meidän on pystyttävä irtaantumaan kapeista nykypäivän koordinaateista ja luotava täysin uusia ajattelumalleja, utopioita.

Jo tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maapallon uusiutumiskyky ei enää riitä vastaamaan kysyntään. Toisin sanoen ihminen muuntaa luonnonvaroja jätteeksi nopeammin kuin luonto pystyy muuntamaan nämä jätteet uusiksi luonnonvaroiksi. Elämäntapamme ympäristökuormitusta voi mitata niin sanotulla ekologisella jalanjäljellä, joka kertoo, kuinka paljon maapallon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen. Nykypäivän tilanteesta kertovat luvut ovat masentavia. Kun maapallon tuottava pinta-ala, eli ihmisasutukselle sovelias alue, noin 12 miljardia hehtaaria, jaetaan maailman nykyisellä väkiluvulla, saadaan noin 1,8 hehtaaria henkeä kohti. WWF:n laskelmien mukaan keskimääräinen maapallon asukas kuluttaa tuottavaa maa-alaa noin 2,2 hehtaaria. Luvussa huomioidaan raaka-aineiden ja energian tarve, tuotannon ja kulutuksen sivutuotteiden ja jätteiden käsittelyyn tarvittava pinta-ala sekä asumiseen ja infrastruktuuriin käytetty maa. Luonnollisena johtopäätöksenä tästä on se, että olemme jo poikenneet kestävän elämäntavan polulta (kulutus tulisi pitää 1,8 hehtaarissa olettaen, ettei väestö kasva). Elämme siis velaksi tulevien sukupolvien piikkiin.

Lisäksi keskimääräisen ekologisen jalanjäljen taakse kätkeytyy räikeää eriarvoisuutta. Yhdysvaltalain kansalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 9,6 hehtaaria, ranskalaisen 5,3 hehtaaria, kun taas useimmissa Afrikan maissa ekologinen jalanjälki henkeä kohden on alle 0,2 hehtaaria. Täten Pohjoisen maat saavat Etelän mailta mittavia avustuksia tarpeidensa tyydyttämiseen. Jos kaikki maapallolla eläisivät kuin ranskalaiset, tarvittaisiin kolme maapalloa, yhdysvaltalaisen mallin tapauksessa kuusi. Nykymenolla poltamme muutamassa vuosikymmenessä sen, minkä tuottaminen maapallolla on kestänyt miljoonia vuosia. Resurssien ehtyminen näkyy jo nyt alati kasvavina kamppailuina nykypäivän niukkuushyödykkeistä, kuten ruoasta, vedestä, energiasta ja mineraaleista.

Miksi sitten emme ala toimia toisin? Uskoisin, että kyse on osittain perspektiiviharhasta. Ihmisten on vaikeaa ymmärtää eksponentiaalisen kasvun seurauksia. Serge Latouche havainnollistaa tätä hyvin tarinalla viherlevän leviämisestä järvessä (Jäähyväiset kasvulle s. 28):

”Oletetaan, että hyvin suureen järveen ilmestyy pieni leväkukinto, joka saa ravinteensa kemiallisia lannoitteita tuhlailevilta maatiloilta järven rannalla. Levä lisääntyy nopeasti (sen pinta-ala kasvaa geometrisesti kahden potensseina), mutta se ei huoleta ketään. Jos levän valtaama pinta-ala kaksinkertaistuu vuosittain, 24 vuoden kuluttua järven pinnasta vasta kolme prosenttia on levän peitossa, mutta 30 vuoden kuluttua koko järvi on kasvanut umpeen!”

Latouche huomauttaa, että järven rannan ihmiset alkavat varmasti huolestua, kun puolet järvestä on levän vallassa. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä: vaikka leviäminen puolelle järven pinta-alasta onkin kestänyt liki kolme vuosikymmentä, yksi ainut lisävuosi johtaa koko ekosysteemin peruuttamattomaan tuhoon. Jos sovellamme viherlevän oppia talouskasvuun, huomaamme, että varsin maltillisella kolmen prosentin vuosikasvulla BKT kasvaa vuosisadassa 20-kertaiseksi, kahdessa vuosisadassa 20-kertaiseksi ja kolmessa vuosisadassa 8000-kertaiseksi. Latouchen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että jos kasvu automaattisesti lisäisi hyvinvointia, maapallon olisi jo aikaa sitten pitänyt muuttua paratiisiksi. Tällä menolla tulevaisuus näyttää pikemminkin helvetilliseltä.

Mitä kauemmin väistämättömän radikaalin suunnanmuutoksen kanssa vitkutellaan, sitä rajumpia ovat pelastumiseen vaadittavat toimet. Tämä käy hyvin ilmi vertailtaessa Rooman Klubin raportteja vuosilta 1972 ja 1992 (Syntymättömien sukupolvien Eurooppa; Eero Paloheimo, s. 20-23). Vuoden 1972 raportin tekijät esittivät, että säilymisen ehdoiksi, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi lasta perhettä kohden vuodesta 1975 alkaen ja käytössä olisi täydellinen syntyvyyden säännöstelymenetelmä, 2) teollisuuden keskituotanto säilyisi vuoden 1975 tasolla ja ylikapasiteetti ohjattaisiin kulutustavaroihin eikä uuteen pääomaan, 3) uusia tekniikoita, jotka vähentävät päästöjä, eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satojen, otettaisiin käyttöön vuonna 1975, 4) ravintoa tuotetaan riittävästi kaikille, 5) resursseja suunnataan koulutukseen ja terveyteen eikä tavaraan.

Vuonna 1992 esitetyt pelastusskenaariot ovat huomattavasti ankarampia kuin vuonna 1972 esitetyt. Vuoden 1992 raportin mukaan on välttämätöntä, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi vuodesta 1995 alkaen ja syntyvyyttä säännösteltäisiin täydellisesti, 2) teollisuustuotanto jää tasolle, joka on kolmannes korkeampi kuin vuonna 1990, 3) ruoantuotanto jää vuoden 1990 tasolle ja 4) uusia tekniikoita, jotka vähentävät eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satoja, otetaan käyttöön vuonna 1995.

Ongelmana vain on, että poliittisista syistä vain harvoin ryhdytään kovin mullistaviin toimiin, vaikka ne tiedettäisiin oikeiksi ja väistämättömiksi. Siten vuonna 1972 esitetty ratkaisu olisi johtanut selvästi parempaa tulokseen kuin vuoden 1992 ratkaisu. Parhaimmillaankin nyt suositellaan mallia, joka on kaikissa olennaisissa suhteissa huonompi ja kovempi kuin aiemmin esitetty. Nyt vuonna 2011, kun välttämättömien muutosten kanssa edelleen aristellaan, ollaan vielä entistäkin ankarampien ja julmempien tosiasioiden kanssa silmätysten.

Me saatamme jo nyt elää hetkeä, jossa puolet järvestä on peittynyt levään. Ellemme ala toimia nopeasti ja tehokkaasti, meilläkin on edessä tukehtuminen. Länsimaissa kuitenkin yhä uskotaan sokeasti talouskasvuun ja annetaan asioiden olla, vaikka kaikki merkit puhuvat sen puolesta, että lähestymme ihmiskunnan ”nollapistettä”. Kriisiä ei haluta nähdä kriisinä vaan tukeudutaan lapsenomaiseen optimismiin, käsittämättömiin epäloogisiin ajatushyppyihin ja itsepetokseen. Slavoj Zizekin sanoin (s.327, Living in the End Times):

”{…} ecological breakdown, the biogenetic reduction of humans to manipulable machines, total digital control over our lives. At all these levels, things are approaching a zero-point, the end time is near. {…} We are being confronted by something so completely outside our collective experience that we don’t really see it, even when the evidence is overwhelming. For us, that something is a blitz of enormous biological and physical alterations in the world that has been sustaining us. At the geological and biological level four “spikes” (or accelerated developments) asymptotically approaching a zero point at which the quantitative expansion will reach its point of exhaustion and will bring about a qualitative change. These four spikes are: population growth, consumption of resources, carbon gas emissions, and the extinction of species. In order to cope with this threat, our collective ideology is mobilizing mechanisms of dissimulation and self-deception which include the direct will to ignorance: a general pattern of behaviour among threatened human societies is to become more blinkered, rather than more focused on the crisis, as they fail.”

Zizekin mukaan itsepetokseen syyllistyminen kriisin edessä näkyy muun muassa siinä, kuinka globaali ilmaston lämpeneminen pyritään esittämään ”balansoidummassa” kontekstissa. Pessimististen diagnoosien rinnalle pyritään tuomaan ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomia etuja, kuten piilossa olleiden resurssien hyödyntämisen mahdollisuus (Pohjoisnapa) tai ihmisasutukseen kelpaavan maa-alan lisääntyminen lämpenevillä alueilla. Esimerkkinä jälkimmäisestä itsepetoksesta Zizek nostaa esiin CNN:llä vuonna 2008 esitetyn ”The Greening of Greenland” – uutisreportaasin, jossa ylistettiin lämpenemisen mukanaan tuomia hyötyjä grönlantilaisille (mahdollisuus kasvattaa vihanneksia sulaneilla alueilla jne.). Kaikessa älyttömyydessään reportaasi ei siis vain nosta minimaalisia etuja samalle viivalle suuren katastrofin kanssa vaan myös leikittelee ”vihreyden” kaksoismerkityksellä (”green” for vegetation; ”green” for ecological concern), liittäen yhteen ilmaston lämpenemisen ja kasvaneen ympäristötietoisuuden syiksi, jonka vuoksi Grönlannissa voidaan tulevaisuudessa kasvattaa enemmän vihanneksia. Zizek jatkaa (ibid. 329.):

”Are not such phenomena yet another example of how right Naomi Klein was when, in her book The Shock Doctrine, she described the way global capitalism exploits catastrophes (wars, political crises, natural disasters) to get rid of ”old” social constraints and impose its agenda on the ”clean slate” created by the disaster? Perhaps the forthcoming ecological crises, far from undermining capitalism, will serve as its greatest boost.”

Kapitalismi on epäilemättä erittäin taipuisa ideologia, joka näyttää sopeutuvan vaivatta niin erilaisiin kulttuureihin kuin kriisitilanteisiinkin. Se pystyy nopeasti imemään sitä uhkaavan kritiikin itseensä ja muuttamaan todelliset ongelmat epätodellisiksi mahdollisuuksiksi. Termi ”kestävä kehitys” on hyvä esimerkki tästä. Se on jo aikaa sitten muuttunut pelkäksi yritysjargonin fraasiksi, ”kaikki kelpaa” ilmaukseksi, joka voidaan nykyisin painaa vaikka pulloveden etikettiin. Esimerkiksi vuonna 2003 Davosin World Economic Forumissa Nestlen pääjohtaja määritteli kestävän kehityksen seuraavalla tavalla (Latouche, s.15):

”Kestävä kehitys on helppoa määritellä: jos isoisoisänne, isoisänne ja lapsenne ovat kaikki uskollisia Nestlen tuotteiden ostajia, silloin me olemme tehneet kestävää työtä. Ja näitä uskollisia ostajia on maapallolla yli viisi miljardia.”

Näin termi ’kestävä kehitys’ on laajentunut ja irtaantunut alkuperäisistä yhteyksistään niin kauas, että kaikki ovat alkaneet käyttää sitä kuin porvari aatelismiehen titteliä. Tällaiset sekaannukset ilmiöiden ja käsitteiden välillä eivät ole sattumaa, vaan vallitsevassa kapitalistisessa ideologiassa niitä ylläpidetään ja tuotetaan lisää tietoisesti. Yhteiskunnallisen keskustelun uudet tuulet repäistään nopeasti osaksi yritysstrategioita (kuinka moni yritys muuten ei ole vihreä nykyään?) ja matkan varrella menetämme kokonaiskuvan siitä, mitä oikeasti on tapahtumassa.

Sen vuoksi jokaisen on hyvä muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, mikä on nykyisen ekologisen kriisin alkulähde: kestämätön talousjärjestelmämme, joka kasvun ihanteineen on pitänyt meitä tiukassa kuristusotteessaan teollistumisen alusta saakka. Ekologiseen kriisiin ei löydy ratkaisua ennen, kun kapitalistisen tuotantotavan umpikuja on purettu. Yritykset positiivisine sloganeineen ja/ tai uusi teknologia eivät tule meitä pelastamaan, vaan koko elämän jatkuminen maapallolla riippuu nyt yhden sen päällä elävän lajin valinnoista sosio-ekonomisen tuotantotavan suhteen. Zizekin sanoin:

”This way we have to accept the paradox that, in the relation between the universal antagonism (the threatened parameters of the conditions for life) and the particular antagonism (the deadlock of capitalism), the key struggle is the particular one: one can solve the universal problem (of the survival of the human species) only by first resolving the particular deadlock of the capitalist mode of production.”

Johtopäätös on siten selvä: Euroopan (ja myöhemmin tietysti koko mailman) talouselämälle on luotava uusi suunta. Nykyinen strategia pyrkii lehtivihreällä kuorrutetuista sanoistaan huolimatta ensisijaisesti rajoittamattomaan määrälliseen ja aineelliseen kasvuun. Eero Paloheimon hengessä tulisi siis virittää laaja keskustelu siitä, millaiseen tuotantorakenteeseen Eurooppa pitkällä tähtäyksellä pyrkii ja mikä on tasapainoinen ja kestävä tila. Sen jälkeen tulisi pohtia tarkasti vaihtoehdot tuon kestävän tilan saavuttamiseksi. Ne, jotka puolustavat nykyistä, rajoittamatonta tuotantoa, kulutusta ja kasvua, ottakoon todistustaakan kantaakseen. Jos terveeseen järkeen perustuva kasvun kritiikki on heistä perusteeton, osoittakoon sen vääräksi. Vastakkain ovat laajan ja suppean näkemyksen omaavat henkilöt, toisin sanoen konkreettiset utopistit (kasvun purkajat) vastaan uskovaiset utopistit (talouskasvu-uskovaiset, kasvua kasvun vuoksi – kultin jäsenet).



*Lähteet:

Latouche, Serge: Jäähyväiset kasvulle

Paloheimo, Eero: Syntymättömien sukupolvien Eurooppa

Zizek, Slavoj: Living in the End Times

Noitaympyrässä

Renata Salecl kertoo teoksessaan Choice tarinan psykoanalyysissä käyneestä miehestä, jolla oli ollut elämänsä aikana useita menestyksekkäitä uria. Nuorena hän oli ystävystynyt merkittävässä lakifirmassa työskennelleen asianajajan kanssa ja päätti ryhtyä itsekin asianajajaksi. Myöhemmin hän tapasi kadulla merimiehen ja seurasi tätä kauppalaivastoon. Sen jälkeen hän tapasi businessmiehen ja ryhtyi itsekin businessmieheksi. Hän menestyi kaikessa mihin ryhtyi.

Kyseisen miehen elämä koostui sarjasta onnistuneita identifikaatioita, joissa hän ei pelkästään imitoinut toisia ihmisiä vaan käytti näitä voimakkaita identifioitumisia muuttaakseen koko elämänsä. Hänen kertomansa mukaan nämä täyskäännökset eivät herättäneet hänessä minkäänlaista levottomuutta tai epäilyksen tunteita. Psykoanalysoijan kysyttyä häneltä, miksi hän koki tarpeelliseksi osallistua analyysiin hänen menestyksestään huolimatta, hän vastasi yksinkertaisesti, ’vaimoni käski tehdä niin’. Analyysissä hän veti ylleen tunnollisen potilaan roolin, koska jälleen kerran hän pyrki identifioitumaan lähimpänä olevaan henkilöön.

Saleclin mukaan tällaisiin henkilöihin viitataan psykoanalyysissä termillä ’borderline personality disorder’ tai ’as if’ persoonallisuus. Imitointi ja matkiminen ovat tyypillistä ’as if’ persoonallisuudelle. Heillä on usein ongelmia identiteettinsä kanssa, kuten yhteen kietoutunut identiteetti, ja he muokkaavat itseään ensin yhden mielikuvan kautta, jonka jälkeen he nopeasti hylkäävät tämän mielikuvan ja siirtyvät seuraavaan. Kukaan ei välttämättä koskaan huomaan heidän psykoottista käyttäytymistään vaan he saattavat vaellella läpi elämänsä täysin suurempaa huomiota herättämättä. Sen vuoksi jotkut psykoanalysoijat kutsuvat tällaisia tapauksia ’arkiseksi psykoosiksi’ tai ’valkoiseksi psykoosiksi’.

Erilaisia ’as if’ persoonallisuuksia löytyy lukuisista romaaneista ja elokuvista. Catch me if you can elokuvassa Leo Dicaprio esittää Frank Abagnale Junioria, joka huijasi miljoonia dollareita esiintymällä milloin lentäjänä, lääkäri ja juristina. Kotoisia esimerkkejä ovat puolestaan Benjamin Kivi Tuomas Kyrön samannimisessä romaanissa ja Arvo Lehikoinen Pentti Haanpään klassikkoromaanissa Taivalvaaran näyttelijä. Näistä Taivalvaaran näyttelijä Arvo Lehikoinen on identiteettianalyysin kannalta erityisen kiinnostava tapaus, joten pureudun seuraavaksi häneen ja Pentti Haanpään tuotantoon muutenkin hieman tarkemmin.

Taivalvaaran näyttelijä on tarina poikkeuksellisesta miehestä, Arvo Lehikoisesta, jonka kallo on syntymässä venynyt kotipaikkaa hallitsevan Taivalvaaran muotoiseksi. Erikoisen päänsä muodon vuoksi hän on lapsuudestaan saakka kiusattu. Hänen elämänsä kuitenkin kääntyy äkillisesti, kun hän ”näkee” lumisella taivaalla Kristuksen. Siihen saakka sorrettu ja solvattu poika huomaa pystyvänsä hypnoottisesti hallitsemaan, jopa pettämään ihmisiä ja muuntautumaan eri hahmoihin. Hänen uransa on avautunut ja kaikki näyttää tämän jälkeen helpolta.

Ensin Arvo Lehikoinen elättää itsensä saarnamiehenä, sitten metsänhoitajana, muuna huijarina, erään kansakoulun opettajan rakastajana, Amerikasta kotiutuneena aviomiehenä ja Aunuksen retkeltä palanneena ja kaatuneeksi luultuna poikana. Hän saa aina ihmiset helposti uskomaan kulloisenkin hahmonsa aitouteen, jopa äidit ja isät kadoksissa olleen pojan ”paluuseen”. Useimmat petoksen uhreiksi joutuneista toivoisivat illuusion jatkuvan, mikä todistaa sen, että ihminen on altis petokselle. Viimeisessä ”näytöksessään” Arvo Lehikoinen pystyy hetkeksi lumoamaan jopa hänet pidättämään tulleen nimismiehenkin, mutta lopulta hänet kuitenkin teljetään vankilaan. Vasta vankilassa Arvo saa rauhan sielulleen:

”Nyt hän oli päässyt rauhalliseen lepokammioon. Niin, hän oli kuin lapsi, joka oli eksynyt sekaannuttavaan metsään ja päässyt sitten vihdoinkin kotiin, josta pahat voimat eivät voineet häntä saavuttaa. Nyt häntä paimennettiin ja vartioitiin entistä huolellisemmin, ettei hän jälleen pääsisi eksymään. Noiden näennäisesti kiusaavien ja yrmyjen taakse kätkeytyi hyvä tahto. Hänen parastaan he katsoivat ja varjelivat häntä pahalta ja sekaannuttavalta maailmalta, jossa hänelle voisi tapahtua kaikenlaisia vahinkoja…”

Arvo Lehikoisen siirtyminen roolista toiseen päällisin puolin kevyttä leikkiä ihmisillä, koska hänellä ei ole omaa vahvaa minää. Hän kuitenkin eläytyy niin voimakkaasti kulloiseenkin hahmoonsa, että hän menettää itsensä sen mukana. Helppouden ja myöhemmin ahdistuksen pohjana on se, ettei hän usko mihinkään. Epäjatkuva identiteetti, epätietoisuus siitä, mikä minä olen, on ihmiselle niin tuskallinen kokemus, että jopa vankilan saattaa tuntea levoksi ja nautinnoksi. Hybris saa rangaistuksen, kuten Aarne Kinnunen toteaa kirjan esipuheessa.

Ihmisen identiteettiin kietoutuvat kysymykset – mikä on ihminen, mikä hänestä tulee, mikä minä olen – ovat vaivanneet ihmistä antiikista saakka. Nämä kysymykset ovat myös Pentti Haanpään tuotannon keskeisiä teemoja. Erityisesti ne nousevat keskiöön Noitaympyrässä ja Taivalvaaran näyttelijässä. Haanpää on epäilijä, joka pyrkii koko ajan katsomaan ihmisyyden verhon taakse. Yhtenä Haanpään sanomista tuntuu olevan, että kulttuurimme itsestään selvänä perustana on pyrkimys muuttaa ihminen joksikin muuksi kuin hän luonnostaan on. Ihminen halutaan laittaa ruotuun, tarkkarajaiseen muottiin, jo pienestä pitäen. Arvo Lehikoisen suulla Haanpää kysyy:

”Miksi hän ei voinut ryömiä omista nahoistaan kuten jostakin majasta, mennä toiseen ihmiseen ja olla kokonaan toinen ihminen? Miksi tällaiset suuret seikkailut olivat ihmisiltä kielletyt?”

Suuret seikkailut selvästi kiehtoivat Haanpäätä. Sekä Noitaympyrä että Taivalvaaran näyttelijä ovat vaellusromaaneja, jossa päähenkilöt liikkuvat vapaasti työstä ja paikasta toiseen. Noitaympyrän Pate Teikka on savotalta toiselle kuljeskeleva metsätyömies, joka ei pysty juurtumaan vaan on alituisesti vapauden kaipuun piinaama. Levottomat jalat vievät hänet aina Lappiin saakka etsimään ’elämän tarkoitusta’, mutta jo vuoden jälkeen mutkitteleva hiekkatie rupeaa polttelemaan Teikkaa ja hänen on taas lähdettävä liikkeelle. Samalla tavalla Taivalvaaran näyttelijässä Arvo Lehikoinen etsii itseään, vaeltelee, yrittää juurtua, mutta jatkaa matkaa heti, kun otteen saavuttaminen elämästä olisi mahdollista. Hänelle oikea asento elämään löytyy vasta vankilan kylmältä lattialta, jossa vaihtoehtoja ei enää ole.

Muuntautumisen ja seikkailun kaipuun ylistämisestä huolimatta Haanpään kanta identiteettipohdintoihin tuntuu olevan, että ihminen joka alituiseen kysyy näitä mahdottomuuksia ja täyttää niillä päivänsä, on tuhoon tuomittu. Se joka koko ajan tutkii sitä, mikä ihminen oikein on, mikä on ihmisenä olemisen tarkoitus, päätyy lopulta ahdistuneena kysymään, mikä minä oikeastaan olen. Näin tutkimusretki vain johtaa yhä uusiin kehiin, josta ei ole ulospääsyä. Kysymyksiä seuraavat uudet kysymykset.

Haanpään pohdinnat identiteettien liikkuvuudesta, identiteettiongelmista ja identiteettien etsinnän spiraalimaisista kehistä linkittyvät mielenkiintoisella tavalla Jacques Lacanin paljon huomiota herättäneisiin (ainakin poliittisessa filosofiassa) identiteettiteorioihin. Lacanilaisen identiteettikäsityksen yksi kulmakivistä on nimittäin se, ettei ihminen (kuin ei myöskään valtio) voi koskaan saavuttaa pysyvää identiteettiä. Hänen mukaansa olemme ikuisesti pakotettuja pyörimään erilaisten identifikaatioiden noitaympyröissä. Tämä johtuu siitä, että opetellessamme puhumaan käymme läpi prosessin, jota Lacan kutsuu symboliseksi kastraatioksi. Symbolisen kastraation jälkeen olemassaoloamme leimaa ikuinen puute. Kieli on tuon kastraation vaikuttava voima (agent of castration). Kun meistä tulee puhuvia olioita, jotain radikaalia muuttuu meissä: luonnonmukaisista toimista (natural acts) tulee huomattavasti hankalampia, kun joudumme käyttämään kieltä saadaksemme tarpeemme tyydytetyksi, eikä kieli voi koskaan tavoittaa yksilöllisiä kokemuksiamme täydellisesti. Sen vuoksi olemassaolostamme tuntuu puuttuvan alkuperäinen nautinto (jouissance), autuas esikielellinen nautinto.

Lacanin mukaan olemassaoloamme leimaava puute, joka johtuu esikielellisen nautinnon ikuisesta menettämisestä, muodostaa subjektiviteettimme ytimen. Puutteen leimaama ihminen yrittää jatkuvasti saada takaisin objektin, jonka he luulevat tuovan takaisin kadotetun nautinnon. Siten ihmistä leimaava puute toimii erilaisten halujemme liikkeelle panevana voimana. Etsimme loputtomasti sitä Asiaa – täydellinen elämänkumppani, lapsi, kulutushyödyke – jonka toivomme palauttavan meille alkuperäisen nautinnon, mutta kerta toisensa jälkeen olemme pettyneitä päätöksiimme. Se mitä oikeastaan etsin, ei ollutkaan tämä (That’s not it!). Saavutettu nautinto ei koskaan vastaa odotettua nautintoa. Ehkä juuri tämän takia suuren voiton saavuttaneiden urheilijoiden on vaikeaa löytää sanoja tuntemuksilleen heti saavutuksen jälkeen. Päällimmäisenä on tietysti voiton tuoma euforia, mutta syvältä sisältä kuuluu kysymys: oliko se kuitenkaan tämä, mitä etsin?

Puutteensa kanssa painiskeleva ihminen kohtaan Lacanin mukaan vielä toisenkin ongelman: Iso Toinen (the Big Other), joka Lacanin terminologiassa merkitsee symbolista järjestystä (kieli, instituutiot, kulttuuri), on myös puutteellinen. Koko meitä ympäröivä sosiaalinen symbolinen järjestys on epäjohdonmukainen. Kaikki muutkin ovat puutteen leimaamia. Johdonmukaisen Toisen puuttuessa, yksilöllä ei ole mitään keinoa tietää, minkälainen objekti hän on tälle Toiselle. Sen takia yksilölle ei jää muuta keinoa, kuin tulkita, lukea rivien välistä ja arvuutella Toisen suhtautumista häneen. Tämä epätietoisuus, joka pätee niin toisiin ihmisiin kuin jumaliin ja hallitsijoihin, on omiaan aiheuttamaan suurta levottomuutta ihmisessä. Ei ole mitään instanssia, jolta voisi saada lopullisen vastauksen kysymyksiinsä.

Vai onko sittenkin? Markkinataloushan antaa ihmisille varsin selkeitä vastauksia. Se palkitsee tuottavaa ja rankaisee tuottamatonta. Raha, tuottavuus ja lisäarvo epäilemättä tarjoavat postmodernin aikamme selkeimmät maamerkit hyvälle ja huonolle toiminnalle. Jo Walter Benjaminhan aikanaan ennusti, että kapitalismista tulee aikamme uusi uskonto. Joidenkin mielestä olemme liukuneet vielä tuostakin pidemmälle ja tehneet markkinoista jumalan. Järjestelmän kyseenalaistaja leimataan nopeasti kerettiläiseksi.

Kapitalismin diskurssissa yksilön identiteetin kannalta on kuitenkin huolestuttavaa se, että kuvittelemme olevamme itsemme herroja, oman onnemme seppiä. Me kuvittelemme, että tekemällä oikeat valinnat – kuluttamalla oikein, kouluttautumalla oikein, matkustamalla oikein etc. – voimme lopullisesti täyttää meitä vaivaavan puutteen ja saada alkuperäisen nautinnon takaisin. Me kuvittelemme, että olemme vapautuneet historiastamme ja genealogiastamme ja voimme itse määrittää koko elämämme suunnan. Tämä sai Lacanin pohtimaan sitä, että ehkä kapitalismin diskurssi edustaa juuri symbolisen kastraation hylkäämistä, jossa yhteiskunta hylkää kaikki rajoitukset ja puskee yksilöitä kohti rajatonta nautintoa. Kuitenkin vapautettu yksilön vietti, joka etenee kohti rajatonta nautintoa hinnalla millä hyvänsä, johtaa ylettömyyteen ja kohtuuttomuuteen kaikilla rintamilla: alkoholi, huumeet, urheilu, shoppailu, työnarkomania. Renata Saleclin sanoin:

”Capitalism frees the slave and makes him a consumer, but limitless consumption will end with the consumer comsuming him– or herself.”

Tämän takia lacanilaisen psykoanalyysin ehkä tärkein tehtävä nykypäivänä on pyrkimys murtaa yliminän velvoite nauttia ja tuoda nautinnon vapauden rinnalle vapaus olla nauttimatta. Ja nimenomaan rinnalle, jottemme Arvo Lehikoisen tavoin eksy sekaannuttavaan metsää ja pääse kotiin vasta silloin, kun vapaus on jo menetetty.

Mitä sitten vapaus olla nauttimatta voisi tarkoittaa käytännössä? Ainakin se voisi olla sen ymmärtämistä, että vastaukset elämän tärkeimpiin kysymyksiin eivät löydy kuluttamalla, pyrkimällä uralla eteenpäin, muokkaamalla kroppaa paremman näköiseksi tai matkustamalla toinen toistaan eksoottisimpiin kohteisiin. Vapaus nautinnosta on sen ymmärtämistä, että rajattomat valintamahdollisuudet eivät välttämättä tee meistä yhtään sen vapaampia kuin olimme rajoitetumpina aikoina. Päinvastoin, kaikkialle tunkeutuva rajaton valinnanmahdollisuus on ahdistavaa ja levottomuutta aiheuttavaa. Emme voi koskaan olla varmoja siitä, olemmeko tehneet parhaan mahdollisen ratkaisun puolisomme, ammattimme, vaatetuksemme tai musiikkimakumme suhteen. Jokainen spotifyn koneelleen ladannut tuntee tämän ongelman. Monesti olisi huomattavasti helpompaa, kun ei olisikaan niin paljon valinnanvaraa.

Ehkä vapaus olla nauttimatta on myös tyytymistä. Tyytymistä siten, että osaa olla tyytyväinen siihen mitä on, ilman tarvetta koko ajan pyrkiä johonkin suuntaan. Tavoitteet ja unelmat ovat tärkeitä, mutta on hyvä muistaa, että niiden saavuttaminen luo vain tilan uusille tavoitteille ja unelmille. Noitaympyrä ei koskaan lakkaa pyörimästä, eikä identiteetti tule eheäksi. Monesti sen vain tajuaa liian myöhään. Näin kävi myös Benjamin Kivelle:

”Enää minä en keksi itselleni nimiä, minä en ole edes Benjamin Kivi. Minä olen minä. Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoni.”


Olen viitannut tekstissäni seuraaviin teoksiin:

Haanpää, Pentti: Noitaympyrä ja Taivalvaaran näyttelijä
Kyrö, Tuomas: Benjamin Kivi
Salecl, Renata: Choice

Sovinnaisista ajatuksista, latteuksista ja ironiasta

Sovinnaiset ajatukset saavat minut voimaan pahoin. En tiedä mitään älyllisesti vähemmän kiinnostavaa kuin yleisesti hyväksytyt ”tosiasiat”. Mielestäni kaiken ajattelun alku on tosiasioiden kyseenalaistaminen. Tosiasioiden tunnustaminen on typeryyden, ei viisauden alku. Uskokaa minua, älkää Juho Kusti Paasikiveä tai kansanedustaja Lasse Männistöä.

Problematisoimatta sen tarkemmin kulloistenkin historiallisten tosiasioiden luonnetta, nostan peukaloni pystyyn ja hyppää hetkeksi Gustave Flaubertin matkaan. Flaubert nimittäin painiskeli samanlaisten tuntemusten parissa aikanaan. Häntä sapetti aikalaistensa taipumus sovinnaiseen ajatteluun niin suuresti, että hän suunnitteli elämänsä loppuun saakka kirjaa, joka olisi kaiken hyväksytyn historiallinen ylistys, eräänlainen inhimillisen typeryyden ensyklopedia. Eräässä kirjeessään Flaubert on valottanut hankettaan seuraavaan tapaan:

”Toisinaan minulla on hirvittävä syyhy ruveta haukkumaan ihmisiä, ja teenkin sen vielä jossakin suuren mittakaavan pitkässä romaanissa. […] Osoittaisin siinä, että enemmistöt ovat olleet aina oikeassa ja vähemmistöt aina väärässä. […] Siinä puhuttaisiin, aakkosjärjestyksessä, kaikista mahdollisista aiheista, kaikesta mitä seurassa oltaessa on sanottava, jotta kävisi säällisestä ja miellyttävästä ihmisestä.”

Flaubertin suuren mittakaavan kirjahanke kulki hänen kirjeenvaihdoissaan työnimellä Valmiiden ajatusten sanakirja, mutta kuten arvata saattaa, hän ei koskaan saanut megalomaanista projektiaan päätökseen. Jälkipolvien onneksi valmistuneet osat on kuitenkin julkaistu, sillä Flaubertin sanakirja toimii yhä loistavana oppaana salonkikelpoiseen ajatteluun. Se tarjoaa kasan valmiita ajatuksia pikkuporvarillista small talkia varten, jota voi myöhemmin ryydittää vielä muutamalla sitaattikirjalla, aforismikokoelmalla ja sivistyksen käsikirjalla. Kaiken lisäksi listaan on helppo keksiä ajankohtaisia esimerkkejä. Kokeillaanko?

Gustave Flaubertin valmiita ajatuksia:

A.

Aikakausi, nykyinen
Tuomitkaa ankarasti. Valittakaa sen epärunollisuutta. Kutsukaa sitä ”siirtymän ja rappion kaudeksi”.

D.

Descartes
Cogito, ergo sum.

J.

Jousipyssy
Tarjoaa oivan tilaisuuden kertoa tarina Wilhelm Tellistä.

T.

Taloudenpito
Taloudenpidon on oltava aina ”tarkkaa”. Sillä luodaan omaisuuksia. ”Pennissä on markan alku”.

U.

Ulkomaalainen
Mieltymys kaikkeen ulkomaalaiseen kertoo laajakatseisuudesta ja vapaamielisyydestä. Kaiken ei-ranskalaisen parjaaminen kertoo isänmaallisuudesta. […]


Ajankohtaisia esimerkkejä:

A.

Alkoholi
Sopivassa määrin nautittuna ei pahasta. Kerro, että tykkäät erityisesti belgialaisista pienpanimo-oluista. Name droppaa muutama.

B.

Budjetti
Vie keskustelu kestävyysvajeeseen. Sano, että ainoastaan nyörien kiristys ja voimakas talouskasvu voivat pelastaa meidät kestävyysvajeelta.

C.

Cleantech
Siinä on Suomen tulevaisuus.

D.

Degrowth-ajattelu
Annatte itsestänne vastuullisen kuvan, kun sanotte, että kasvun purkaminen on utopistista (mahdotonta). Lisätkää kuitenkin, että toki ympäristöarvot ovat tärkeitä.

Demokratia
Viittaa Churchillin sanontaan: ”Demokratia on huonoin kaikista hallitusmuodoista, ellei huomioon oteta kaikkia muita sitä ennen kokeiltuja.”

E.

Elämä
Elämä on.

Euroopan unioni
Ylistä rauhanprojektina, kritisoi byrokratiaa ja päätöksentekojärjestelmän jäykkyyttä.

Euro
Yhteisvaluutta pitää korot alhaalla. Esitä kuitenkin tilaisuuden koittaessa kysymys: Onko yhteisvaluutta mahdollinen ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa?

I.

iPhone
Kehu sen käytettävyyttä. Mainitse myös muutamasta uudesta applikaatiosta.

Insinööri
Mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, paitsi saksalainen insinööri.

K.

Kasvissyönti
Osoita tietämyksesi kasvisravinnon hyödyistä. Aloita vaikka anekdootilla supervegaani ystävästäsi, mutta lisää että et itse pystyisi moiseen, koska pidät niin paljon lihan mausta.

L.

Linkola
Ekofasisti.

Lääkäri
Sano, että kunnioitat lääkäreitä erittäin paljon, ja että itse pystyisi siihen, koska pelkäät verta.

M.

Marx, Karl
Kauniita ajatuksia, mutta eivät toimi käytännössä. Reaalisosialismi on sen osoittanut.

Maahanmuutto
Sano, että erittäin vaikea kysymys. Periaatteessa kannatettavaa, mutta maahanmuuttajien kotouttaminen on vaikeaa. Hädänalaisia on toki autettava, mutta suomalaista turvapaikkajärjestelmää ei saa käyttää hyväksi.

Monikulttuurisuus
Monikulttuurisuuden kannattaminen tekee sinusta liberaalin. Se on suotavaa koulutetuissa kaupunkilaisporukoissa pyöriessä.

Matkustus
Matkailu avartaa. Toisaalta Schopenhauer sanoi, että aasikin osaa matkustaa maailman ympäri.

N.

Niinistö, Sauli
Kamreeri.

O.

Oksanen, Sofi
Kehu Puhdistusta kovaan ääneen. Saat aikaan myötäilevien kommenttien sinfonian.

Ongelma
Puhu haasteista ongelmien sijaan.

P.

Palkka
Ei niin tärkeää kuin työn sisältö tai hyvä tiimihenki.

T.

Talouskasvu
Älä koskaan kyseenalaista. Talouskasvu on hyvinvointia. Esitä tilaisuuden koittaessa kysymys: Jos talouskasvua ruvettaisiin purkamaan, kuinkas sitten turvaisimme hyvinvointipalvelut.

Teknologia
Sen kehitys on ollut huimaa. Tulee ratkaisemaan monet tulevaisuuden ongelmat: ympäristö, energia jne.

Televisio
Sano katsovasi erittäin vähän televisiota. Mainitse kuitenkin muutama ajankohtaisohjelma ja laadukas draamasarja, joita seuraat. Pasilan kehuminen antaa sinusta raikkaan, älykkään ja leikkisän kuvan. Älä kuitenkaan erehdy siteeraamaan ”jännää” narisevalla äänellä (junttia).

Turismi
Hauku massaturismia ja turistirysiä. Kerro, että itse etsit mieluummin autenttisia kulttuurielämyksiä massakohteiden ulkopuolelta.

S.

Soini, Timo

Ylistä Soinin retorisia taitoja - ”Hyvä puhuja” – mutta kritisoi populismia ylipäätään ja päivittele sen suosion kasvua Suomessa ja muualla Euroopassa.

U.

Uskonto
Kritisoi fundamentalismia. Älykköpiireissä kannattaa sanoa olevansa ateisti tai uskonnoton.

V.

Vanhakaupunki
Aina kaunis. Tallinnan vanhakaupunki erityisesti.

*******

Kuten huomaatte, valmiiden ajatusten keksiminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Tätä latteuksien listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta minä en ainakaan jaksa irvailla porvarien kustannuksella tämän enempää, ainakaan tällä erää. Sen sijaan toivoisin ehdotuksia listan jatkoksi. Kommentoikaa, jos teille vain tulee mieleen vastaavia latteuksia.

Lopuksi on vielä sanottava, että Flaubertin irvailutyön jatkamisesta huolimatta tarkoitukseni ei ole ironisoida puhki kaikkia maailman asioita ja ilmiöitä. Minusta nykyään kaikkialle tunkeutuva ironia (konsumeristinen ironia) on vastenmielistä ja pidän sitä Antti Nylenin tavoin yhtenä aikakautemme pahimmista kulkutaudeista. Silti ironia on myös välttämätöntä. Se voi auttaa jaksamaan tässä kauniissa maailmassa, joka on paholaisen oma.

Parhaimmillaan ironia saa meidät katsomaan pyhinä pitämiämme asioita kieroutuneesta vinkkelistä ja mahdollistaa siten syvälle luotaavan yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin. Ironinen lukutaito on demokratian ja kansanvallan edellytys aivan kuten ironinen kirjoitustaito on maailmankirjallisuuden edellytys. Noin sanoi Tommi Melender, joka tietää ironiasta kaiken.

Viimeinen ihminen

Nietzsche ei tunnetusti ollut suuri demokratian ystävä. Hänen mielestään kristinusko on orjien ideologia ja demokratia on vain maallistunutta kristillisyyttä. Kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä toteuttaa kristinuskon ihannetta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia taivaan valtakunnassa. Nietzschen mielestä tämä oletus on kuitenkin vain pelkkä ennakkoluulo, jonka on synnyttänyt heikkojen kauna heitä itseään voimakkaampia kohtaan. Nykyisyyteen tultaessa tämä ennakkoluulo on levinnyt laajalle ja saanut vastustamattomasti vallan, ei sen takia, että käsitys olisi osoittautunut paikkansa pitäväksi, vaan sen takia, että heikkoja ihmisiä on yksinkertaisesti enemmän. Tästä syystä liberaalinen valtio ei merkitse herran ja orjan moraalien synteesiä, vaan täydellistä orjan voittoa, viimeisen ihmisen voittoa.

Nietzschen mukaan ihmiset voivat olla todella erinomaisia, suuria ja jaloja ainoastaan aristokraattisessa yhteiskunnassa, sillä todellinen vapaus ja luovuus voivat syntyä vain halusta saada tunnustus omasta paremmuudesta muiden rinnalla. Ihmiset eivät koskaan ponnistelisi mahdollisuuksiensa äärirajoille vain ollakseen samanlaisia kuin muutkin. Halu tulla tunnustetuksi muita paremmaksi on välttämätön edellytys sille, että ihminen voi ylittää itsensä. Sen vuoksi puhtaampiin ja korkeampiin tavoitteisiin pyrkiviä yksilöitä nousee todennäköisemmin esiin yhteiskunnissa, jotka nojautuvat olettamukseen, että kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Päinvastaiseen olettamukseen nojautuvissa yhteiskunnissa demokraattisissa yhteiskunnissa taas kannustetaan yleensä uskoa kaikkien elämäntyylien ja arvojen tasa-arvoisuuteen. Ne eivät kerro kansalaisilleen sitä, millä tavalla heidän tulisi elää, eikä sitä miten heistä tulisi onnellisia, hyviä tai suuria. Sen sijaan ne ylistävät suvaitsevuutta, josta tehdään demokratioiden korkein hyve. Jos ihmiset eivät voi hyväksyä mitään elämäntapaa toista paremmaksi, jäljelle jää vain elämä sinänsä (an sich), eli ruumis, sen tarpeet ja pelot. Ruumiillisten kärsimysten poistaminen nousee politiikan keskiöön. Francis Fukuyaman sanoin:

”ei suinkaan ole sattumaa, että demokraattisten yhteiskuntien ihmisten keskeisenä huolenaiheena on aineellisen hyödyn saaminen ja että he elävät talouden hallitsemassa maailmassa, jossa toimintojen tavoitteena on ruumiin lukemattomien pienten tarpeiden tyydyttäminen.”

Demokraattisissa yhteiskunnissa ihmisten on vaikea suhtautua vakavasti kysymyksiin, joilla on todellista moraalista sisältöä. Moraali nimittäin merkitsee hyvän ja pahan erottamista toisistaan, joka näyttää olevan vastoin demokraattista suvaitsevaisuuden periaatetta. Tästä johtuen viimeinen ihminen on kiinnostunut ennen kaikkea henkilökohtaisesta terveydestään ja turvallisuudestaan, koska ne ovat kiistatta selviä asioita. Fukuyama muistuttaakin, että nykyisin koemme, että meillä on oikeus arvostella toisten tupakointitapoja, mutta ei heidän toimintansa moraalia tai uskonnollisia käsityksiä. Hänen mukaansa ihmisiä askarruttaa nykyisin patologisesti enemmän heidän ruumiillinen terveytensä - mitä he syövät ja juovat, miten paljon he hoitavat kuntoaan etc. – kuin ne moraalikysymykset, joita heidän esi-isänsä pohtivat.

Nietzsche myös tunnisti jo aikanaan kaikkialle tunkeutuvan relativismin ja ironisen etäisyyden asioihin yhdeksi liberaalien demokratioiden pahimmista vitsauksista. Hänen mielestähän ihminen ei voi olla terve, vahva ja tuottelias, ellei hän elä tietyn elämännäkemyksen piirissä, eli jollei hänen maailmassaan ole jonkinlaista ehdoitta ja kritiikittä hyväksyttyjen arvojen ja uskomusten kokonaisuutta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Kukaan taiteilija ei maalaa tauluaan, kukaan sotapäällikkö ei saa voittoaan, mikään kansakunta ei saavuta vapauttaan ilman tuollaista elämännäkemystä, rakastamatta tehtävänään olevaa työtä suunnattoman paljon enemmän kuin se ansaitsee rakkautta.”

Liberaalien demokratioiden viimeinen ihminen ei kuitenkaan tällaiseen rakkauteen pysty. Hän on niin koulutettu ja historian uuvuttama, että hän sanoo vain toisaalta ja toisaalta. Hän on vapautunut harhaluulosta, että arvot voisi kokea todellisiksi. Oppi jonka mukaan ei ole olemassa muita oikeampaa näkökantaa, yhdistyy hänessä demokraattisen ihmisen haluun uskoa, että hänen elämäntapansa on aivan yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällainen relativismi johtaa kuitenkin vain keskinkertaisten vapautumiseen, joille nyt sanotaan, että heillä ei ole mitään syytä hävetä. Tule sellaisena kuin olet!

Lisäksi viimeinen ihminen tietää niin paljon, ettei hän vaaranna henkeään minkään asian takia. Hän tietää, että historia on täynnä turhia taisteluita kansakuntien ja uskontojen välillä, minkä vuoksi hän tyytyy vaan istumaan kotonaan, onnittelee itseään avarakatseisuudesta ja kiihkottomuudesta, ottaa vähän naksuja suuhun ja vaihtaa televisiokanavaa. J. G. Ballard on loistavasti ironisoinut tätä historian lopun tunnelmaa romaanissaan Millenium People. Siinä laiskanpulskeat viimeiset ihmiset ovat niin turtuneita turvallisuushakuiseen lähiöelämäänsä, että suunnilleen ainoat asiat mitkä saavat heidät nousemaan sohviltaan, ovat suunnitellut korotukset pysäköintimaksuihin tai lottorivien hintoihin.

Jo Nietzcheä ennen Aleksis de Tocqueville oli kiinnittänyt huomiota viimeisen ihmisen olemukseen demokraattisissa yhteiskunnissa. Häntä huolestutti ajatus, ettei herrojen ja orjien muodollisen suhteen purkaminen ehkä teekään orjista itsensä herroja, vaan kahlehtii heidät uudenlaiseen orjuuteen. Näin hän raportoi kokemuksistaan Amerikan Yhdysvaltojen demokratiasta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Yritän selvitellä niitä uusia piirteitä, joiden taakse kätkeytyneenä despotismi saattaa esiintyä maailmassa. Ensimmäinen asioita tarkkailtaessa huomiota herättävä seikka on se, että lukematon ihmisten paljous, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja samanlaisia, pyrkii lakkaamatta hankkimaan niitä pieniä ja viheliäisiä iloja, joiden ahmimiseen he käyttävät elämänsä. Jokainen heistä elää omaa elämäänsä piittaamatta mitään kaikkien muiden kohtaloista; omat lapset ja yksityiset ystävät ovat ihmiselle koko ihmiskunta. Mitä tulee muihin kansalaisiin, hän on lähellä heitä, mutta ei näe heitä; hän koskettaa heitä, mutta ei tunne mitään. Hän on olemassa vain omassa minuudessaan ja vain itseään varten; ja jos hänen sukulaisensa vielä ovat hänelle olemassa, voidaan sanoa hänen ainakin menettäneen maansa.”

Tocqueville oli muutenkin hyvin selvillä siitä, mitä menetetään, kun yhteiskunnat muuttuvat aristokraattisista demokraattisiksi. Hän totesi, että demokratioissa tuotetaan vähemmän sellaisia kauniita, mutta hyödyttömiä aikaansaannoksia, jotka olivat tyypillisiä aristokraattisille yhteiskunnille: Fabergen koristemunia, runoja tai metafysiikan teorioita. Sen sijaan tuotetaan valtavasti enemmän sellaista, mikä on hyödyllistä, mutta rumaa: elementtitaloja, teollisuuden koneita, Mazda 626:sia, moottoriteitä. Francis Fukuyama lisää tähän ironisesti, että nykyisin Yhdysvalloissa on onnistuttu järjestämään asiat siten, että maan älykkäimmät ja parhaissa oloissa elävät nuoret ihmiset tuottavat aikaansaannoksia, jotka eivät ole kauniita eivätkä hyödyllisiä. Esimerkkinä tästä hän mainitsee kanteiden ja vastineiden vuoret, joita asianajajat tuottavat vuodessa. Näin hyötyajattelun tunkeutuminen jokaiselle elämän sektorille tappaa monia mahdollisuuksia moraalin ja teoreettisen ajattelun piiristä.

Liberaali demokratia ja sen pohjana oleva rationaalisuus tuottavat siis monessa mielessä epätyydyttäviä lopputuloksia. Silti Nietzschen seuraaminen kovin pitkälle hänen valitsemallaan tiellä on vaikeaa, jos kuitenkin uskoo demokratiaan. Mielestäni meidän ei kuitenkaan tarvitse vihata liberaalia demokratiaa Nietzschen tavoin, voidaksemme hyödyntää hänen teräviä psykologisia havaintoja ajattelumme tukena. Esimerkiksi hänen edellä mainitut huomionsa siitä, että oikeudenmukaisuuden vaatiminen ja vääryyksien rankaisemisen halu ovat sangen usein ankkuroituneet heikkojen kaunaan vahvoja kohtaan, ja että sääliin ja tasa-arvoisuuteen liittyy henkisiä voimia heikentäviä tendenssejä, ovat osuvia kuvauksia ihmisenä olemisen ehdoista. Myös hänen oivalluksensa demokratian ja tunnustuksen tavoittelun välisen suhteen vaikutuksista ihmiseen ovat ajatonta kamaa. Fukuyaman mukaan ne voidaan tiivistää seuraavasti:

”Siinä määrin kuin liberaalinen demokratia onnistuu poistamaan elämästä megalothymian (halun tulla tunnustetuksi muita paremmaksi) ja korvaamaan sen rationaalisella kulutuksella, meistä tulee viimeisiä ihmisiä. Ihmiset kapinoivat kuitenkin tätä ajatusta vastaan. He toisin sanottuna nousevat kapinaan ajatellessaan, että heistä tulee yleismaailmallisen ja yhtenäisen valtion yhdenmukaisia jäseniä, jotka ovat kaikki toistensa kaltaisia, mennäänpä mihin maapallon kolkkaan tahansa. He haluavat tulevaisuudessakin olla kansalaisia mieluummin kuin porvareita ja pitävät elämää herrattomassa orjuudessa – rationaalisen kuluttajan elämää - pitkästyttävänä. He haluavat, että heillä on edelleenkin ihanteita, joiden puolesta he voivat elää ja kuolla, vaikka suurimmat ihanteet onkin jo olennaisilta osiltaan toteutettu maan päällä, ja he haluavat vaarantaa henkensä, vaikka kansainvälinen järjestelmä onkin onnistunut poistamaan sodan mahdollisuuden. Tämä on demokratialta vielä ratkaisematta jäänyt sisäinen ristiriita.”

Mitkä sitten voisivat olla nuo korkeammat arvot ja ihanteet, joiden puolesta me keski-ikäistyneissä liberaaleissa demokratioissa elävät viimeiset ihmiset olisimme valmiita kuolemaan? Vaikea sanoa, koska nykypäivän politiikalta tuntuu kokonaan puuttuvan ensisijainen vaikuttava voima. Näissäkin eduskuntavaaleissa jauhettiin vain kerta kerran jälkeen talouskasvun turvaamisen edellytyksistä ja poliitikot kilpailivat siitä, kuka tarjoaa ihmisille parhaat mahdollisuudet elää fyysisesti turvallisissa oloissa aineellisen runsauden keskellä. Kukaan ammatti-imbesilleistä toimittajista (en tarkoita teitä rakkaat kriittiset ja sivistyneet toimittajaystäväni) ei kuitenkaan älynnyt kysyä näiltä talouskasvun profeetoilta sitä, mitäs sitten teemme kun olemme taas kasvaneet tuplasti nykyistä rikkaammiksi, elämme tuplasti isommissa asunnoissa ja ajamme tuplasti isommilla autoilla. Olemmeko silloin saapuneet historian päätepysäkille, jossa voimme olla ikuisesti kolmetoistavuotiaan teinin henkisellä tasolla ja käyttää kaiken vapaa-aikamme shoppailuun ja crazy frogin pelaamiseen? Siinäkö kaikki, mistä ihmisen tarinassa on ollut kysymys muutamien tuhansien viime vuosien aikana?

1900-luku tuhosi uskomme utopioihin ja niihin liittyviin meta-narratiiveihin. Se on täysin luonnollista kaikkien niiden aiheuttamien hirveyksien jälkeen. Utopioiden kuolema ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että emme osaa käyttää yhteiskunnallista mielikuvitustamme merkityksellisemmästä elämästä fantasiointiin. Muuten on vaara, että politiikka muuttuu aporian politiikaksi (filosofisessa päättelyssä tai argumentaatiossa tila, josta ei voida edetä), jossa ainut tie muutokseen on paluu menneeseen. Tässäpä siis mietittävää vihreälle vasemmistolle koko Eurooppaan!


* Olen hyödyntänyt tekstissäni seuraavia lähteitä:

Ballard, J.G.: Millenium People
Fukuyama, Francis: Historian loppu ja viimeinen ihminen
Stavrakakis, Yannis: Lacan & the Political

Populismi, jännä juttu

Olen odottanut kärsivällisesti sitä päivää, jolloin saisin lukea laadukkaan analyysin populismin kasvun syistä jostain suomalaisesta sanomalehdestä. Valitettavasti odotan yhä tuota päivää. Massiivisella koneistolla pyörivä Helsingin Sanomatkin on koko viime syksyn ja kuluneen alkuvuoden vain päivitellyt kovaan ääneen, että mistä tämä populismi johtuu. Luulisi, että toimittaja joka ei tätä ilmiötä ymmärrä, soittaisi viisaammilleen, esimerkiksi Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselle. Toinen lähes tasaveroinen vaihtoehto olisi syventää omaa puutteellista tietämystään lukemalla. Voin tarvittaessa antaa kirjallisuusvinkkejä.

Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että lähes kaikki lehden kirjoitukset aiheesta ovat kuitenkin olleet laatukamaa, jos niitä vertaa Taneli Heikan toissaviikkoiseen kirjoitukseen Vihreässä Langassa. ”Persun syleily” kolumnissaan mediayrittäjä Heikka, joka tunnetaan yhtenä Lumedemokratia (idiotismin perusteos) kirjan kirjoittajana, syyllistyy niin lapsellisiin populismi-ilmiön väärinymmärryksiin, että keskityn tässä blogimerkinnässä vain hänen ajatusvirheidensä korjaamiseen.

Menen suoraan asiaan. Heikan kirjoituksen suurin virhe on kuvitella, että median teot tai tekemättömyys olisi jotenkin ratkaisevalla tavalla ollut vaikuttamassa perussuomalaisten suosion kasvuun. Tämä saa hänet päästämään kynästään seuraavan parkaisun:

”Meidän toimittajien on kysyttävä: mitä me teimme väärin, että kansan äänelle ei ollut muuta purkautumistietä kuin suomidemokraattien hyöty? Ja onko meidän sen virheen hyvittämiseksi todellakin vaieten hyväksyttävä tämä kansannousu?”

Heikan ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata ilkeästi, että teitte kritiikitöntä, vaihtoehdotonta ja munatonta journalismia, ettekä nostaneet demokratian ongelmia tarpeeksi selkeästi esille. Teitte journalismia vallan sylikoirana osaamatta katsoa asioiden syvempiin vaikutussuhteisiin päivänpolitiikan sumuverhon takana. Mutta näin en kuitenkaan vastaa, sillä mielestäni on täysin väärin lähestyä populismin nousua ”kaikkivoipaisen” median näkökulmasta. Jotta populismin erikoisuutta ilmiönä voi ymmärtää, on pudottauduttava yhteiskunnan ylätasolta aina ryhmiäkin pienempiin tarkasteluyksiköihin.

No mitä sitten ovat nämä ryhmiäkin pienemmät tarkastelun kohteet? Filosofi Ernesto Laclaun mukaan pyynnön/vaatimuksen (demand) kategoria on se punainen viiva, jota tulee seurata, mikäli mielii tarkastelussaan kohti populismin ydintä. Tämä saattaa kuulostaa vaikealta, mutta käytännössä idea on erittäin yksinkertainen. Otetaan esimerkki pyynnöstä/vaateesta (demand sana kattaa nämä molemmat merkitykset): pieni ryhmä Talinrannassa asuvia ihmisiä haluaa yhden lisäbussivuoron keskustaan. Tämä pyyntö on täsmällinen ja konkreettinen pyyntö, eikä kanna mukanaan laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä. Porukka esittää pyyntönsä päätöselimelle, joka tässä tapauksessa voisi olla esimerkiksi Helsingin kaupungin hallinto. Pyyntö käy läpi poliittisen ja hallinnollisen prosessin, jonka jälkeen seuraa päätös. Tässä tapauksessa päätös on myönteinen ja pyyntö täytetään. Asia poistuu agendalta.

Tällaisessa tilanteessa, jossa pyyntö on täsmällinen ja se pystytään toteuttamaan, ei poliittisia rajalinjoja pääse syntymään. Jo se, että pyyntö tapahtuu vallitsevien valtarakenteiden sisällä ja niiden ehdoilla, kertoo, että ihmiset luottavat päätöksentekojärjestelmään ja sen kykyyn ratkoa heidän ongelmiaan. Ernesto Laclau nimittää tällaista institutionaalista yhteiskunnallista toimintalogiikkaa logic of difference – malliksi. Sen edellytys on se, että yksittäiset pyynnöt pysyvät päätöksentekojärjestelmän sisällä ja ne pystytään täyttämään hallinnollisella tavalla. Yksi saa bussivuoron, toinen uudet tilat lennokkikerholleen ja niin edelleen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu tällainen utopistinen toimintalogiikka mielessä (from the government of men to the administration of things).

Todellisuudessa mikään systeemi ei voi toteuttaa kaikkia sille esitettyjä pyyntöjä. Kuvitellaan esimerkkimme mukaisesti, että Talinrannan asukkaat eivät saakaan pyytämäänsä bussivuoroa. Asukkaat ovat luonnollisesti turhautuneita, mutta pienen ryhmän turhautuminen ei vielä heilauta yhteiskuntaa mihinkään suuntaan. Asia voi kuitenkin muuttua kokonaan toisenlaiseksi, mikäli asukkaat huomaavatkin, että koko Munkkivuori on täynnä eri syistä turhautuneita asukkaita. Yhdet ovat tyytymättömiä alueen turvallisuuteen, toiset ostarin palveluihin ja kolmannet ovat kyllästyneitä syljeskeleviin hippeihin. Eikä kaupunki tee mitään. Yhtäkkiä meillä saattaakin olla käsissämme laajempi protestimassa, jolla on yhteinen nimittäjä: toteutumattomat toiveet.

Kasautuva tyytymättömyys, joka seuraa toteutumattomista toiveista, on populismin nousun yksi tärkeä perusedellytys. Ensin pyynnöt ovat täsmällisiä ja erillisiä (bussivuoro & ostarin palvelut), mutta jäätyään toteuttamatta, niiden välille saattaa syntyä vastaavuuden ketju (toteutumattomat toiveet). Tästä seuraa yleensä se, että pikkuhiljaa pyynnöt alkavat irtautua alkuperäisistä täsmällisistä kohteistaan ja muuttuvat yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi ylipäätään. Siten yksittäinen pyyntö ei ole enää vain yksittäinen pyyntö, vaan myös osa laajempiin muutoksiin tähtäävää vaadetta. Kun erillisiä pyyntöjä ei pystytä eristämään hallinnollisella tavalla, muuttuu yhteiskunnallinen dynamiikka erojen logiikasta (logic of difference) vastaavuuksien logiikaksi (logic of equivalences), jolloin erillisistä toteutumattomista toiveista muodostuu vastaavuuksien ketju, joka jo mahdollistaa populistisen liikehdinnän syntymisen. Yksi tärkeä lisäys on kuitenkin vielä tehtävä: populistinen liikehdintä ei voi syntyä ilman sisäistä rajalinjaa, minkä takia yhteiskunta on onnistuttava retoriikalla jakamaan kahteen leiriin, valtaan ja altavastaajaan. Vastaavuuden ketjut voivat syntyä vain, jos joku on ensin aiheuttanut puutteen.

Miten niin yksittäisten pyyntöjen välille voi syntyä vastaavuuksien ketju vain puutteen kautta? No yksinkertaisesti siitä syystä, että pyynnöt ovat positiivisilta ominaisuuksiltaan täysin erilaisia toisistaan. Uuden agilityradan vaatijoilla ei ole lähtökohtaisesti mitään yhteistä uuden bussivuoron vaatijoiden kanssa, ennen kuin heidän molempien pyyntönsä evätään valtaa pitävän tahon toimesta. Tuo epääminen vallan toimesta saa aikaan vastaavuuden toisistaan täysin erillisten pyyntöjen välille ja luo niille anti-institutionaalisen luonteen. Kun vastaavuus toteuttamattomien toiveiden välille syntyy, nuo yksittäiset pyynnöt lakkaavat olemasta pelkästään täsmällisiä pyyntöjä ja alkavat edustaa myös vastaavuuksien ketjua kokonaisuutena. Ernesto Laclau nostaa esiin Puolan solidaarisuusliikkeen esimerkkinä tästä logiikasta. Puolan solidaarisuusliike sai alkunsa pienen gdanskilaisen työväen ryhmän vaateista, mutta koska ne esitettiin yhteiskunnassa, jossa useat vaateet olivat tukahdutetut, pienen ryhmän vaateet alkoivatkin edustaa kokonaista tukahdutettua kansanrintamaa.

Universaalin merkityksen luomisessa vastaavuuksien ketjulle on eräs leimaava piirre, joka on erityisen tärkeää populismin ymmärtämiselle: mitä laajemmalle vastaavuuksien ketju laajenee (agilityrata, bussivuoro, virkistysalue, kerhotila, jalkakäytävä, pururata…) sitä heikompi on yksittäisten täsmällisten vaatimusten yhteys itse uuteen luotuun merkityskokonaisuuteen, vastaavuuksien ketjuun. Tästä syystä populismin synty on ainoastaan mahdollinen luomalla sisällöltään Tyhjiä Merkitsijöitä (empty signifiers). Populististen symboleiden ’tyhjyys’ on niiden tehokkuuden salaisuus. Pystyäkseen luomaan homogeenisuutta erittäin heterogeeniseen todellisuuteen niiden on typistettävä erityismerkityksensä minimiin. Obaman ”Change” on loistava esimerkki Tyhjästä Merkitsijästä. Se nivoo yhteen lukemattomat erilaiset Bushin kaudella toteuttamatta jääneet toiveet ja rakentaa vaivattomasti dikotomian muutosta haluavan ”kansan” ja mielivaltaisen ”vallan” välille. Tyhjille Merkitsijöille tyypilliseen tapaan se myös samaan aikaan sekä rikastuttaa että köyhdyttää alkuperäisiä vaateita. Rikastuttaa, koska se luo erityisvaateille laajemman universaalin merkityksen. Köyhdyttää, koska pystyäkseen luomaan laajempaa merkitystä vaateiden erityisyys täytyy typistää minimiin.

Tyhjien Merkitsijöiden kyky luoda vastaavuuksia erilaisten vaatimusten välille ja jakaa yhteiskunta valtaan/altavastaajaan on erittäin tärkeää populismin nousulle. Mutta jos populistinen liike haluaa olla pidempiaikainen, sen on pystyttävä uudistamaan sisäinen rajalinja tasaisin väliajoin. Obamakaan tuskin voittaa seuraavia vaaleja samalla ”Change”-tunnuksella. Tällä hetkellä näyttää pikemminkin siltä, että ”Change” voisi toimia Obaman vastustajien, Tea Partyn ja kumppaneiden, sloganina seuraavissa vaaleissa. Tässä onkin Tyhjien Merkitsijöiden käytön suurin haaste. Ne irtaantuvat helposti alkuperäisistä konteksteistaan ja saattavat hetkessä siirtyä yhdeltä poliittiselta laidalta toiselle, säilyttäen silti lähes alkuperäisen tehonsa. Ernesto Laclaun käsitteistön mukaan yhden poliittisen liikkeen Tyhjät Merkitsijät muuttuvat tällöin Ajelehtiviksi Merkitsijöiksi (floating signifyier). Suomenkin poliittinen lähihistoria tarjoaa monia hyviä esimerkkejä tästä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vihreällä puolueella oli lähes yksinoikeus ”vihreyteen”. Tämä yksinoikeus kuitenkin murentunut pikkuhiljaa, pääasiassa linjattoman pragmatismin ja hallitusvastuiden myötä, ja ”vihreydestä” on tullut yleistä kauppatavaraa. Vaalikampanjoissaan sitä ovat jo eri muodoissa tuoneet esille ainakin vasemmistoliitto ja kokoomus. Vuoden 2006 presidentin vaaleissa taas kokoomus kaappasi demareilta yhden heidän keskeisimmistä merkitsijöistään: työväen. Se oli helppoa kuin heinänteko demareiden pitkään jatkuneen uusliberalismilla flirttailun jälkeen.

Edellä mainittujen esimerkkien myötä voimme havaita, että populismia on hedelmällisempää lähestyä sen ilmenemismuodon kuin sen sisällön kautta. Populismi voi nousta yhteiskunnan miltä laidalta tahansa, koska sitä määrittävät aina samat piirteet: vastaavuuksien ketju, Tyhjä Merkitsijä ja poliittisen kentän kahtia jakaminen altavastaajaan ja valtaan. Niin armeija, ammattiliitto kuin poliittinen puolue voi omaksua populistisen strategian. Ernesto Laclau huomauttaakin, että populismi on ontologinen, ei tosiasialliseen olemiseen liittyvä kategoria (ontological not an ontic category). Siksi on väärin kysyä, onko joko poliittinen liike populistinen vai ei. Sen sijaan tulisi kysyä, missä määrin poliittinen liike on populistinen tai kuinka dominoiva asema vastaavuuksien logiikalla (logic of equivalence) on sen diskursseissa.

Näillä mittareilla esimerkiksi Obaman ”Change”-kampanja oli populistinen liike par excellance. Siinä olivat kohdillaan kaikki populismin määrittävät piirteet aina Tyhjistä Merkitsijöistä power/underdog asetelmaan. Obaman harjoittama politiikka sen sijaan on noudattanut pikemminkin logic of difference – toimintamallia, jossa yksittäisiä kansan riveistä nousevia vaateita on pyritty toteuttamaan yksi kerrallaan. Arvoiltaan hyvin kahtiajakautuneessa maassa yhden leirin toiveiden toteuttaminen lisää tyytymättömien määrää toisessa leirissä, mikä mahdollistaa populistiset vastahyökkäykset Obaman politiikkaa vastaan. Tästä onkin ollut jo merkkejä ilmassa ja välivaaleissa demokraatit ottivat jo kunnolla turpiin republikaaneilta.

Jos taas mietimme näillä premisseillä kotoista esimerkkiämme, Persuja, niin kyllähän populismivalo syttyy tässäkin tapauksessa. ”Kyllä kansa tietää” ja ”missä EU, siellä ongelma” sloganeilla puolueelle on onnistuttu luomaan vahva anti-establishment profiili, joka yhdistää nykyiseen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneitä ihmisiä sekä vasemmalla että oikealla. Persut ovat nettisivujensa mukaan ”ihmisen puolella”, ”kansan asialla”, ”kansanvallan puolella” ja tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että he ovat menestyksekkäästi kaapanneet ”kansan” muilta puolueilta omaksi Tyhjäksi Merkitsijäkseen. Heidän unohdettu ”kansansa” on kaikkien niiden toteutumattomien toiveiden summa, joita ”kolmatta tietä” kulkevat hallituspuolueet eivät ole pystyneet toteuttamaan.

Persujen vääjäämättömän maanvyöryvoiton jälkeen suurin kysymys on se, lähteekö puolue mukaan seuraavaan hallitukseen vai ei. Mikäli puolue lähtee mukaan hallitukseen, sen on joko pystyttävä keksimään uusi antagonistinen rajalinja (toimisiko EU-vastaisuus hallituksessakin?) tai muutettava taktiikkaansa vähemmän populistiseksi ryhtymällä täyttämään tyydyttämättömiä toiveita. Muuten puolueelle on vaarassa käydä kuin edeltäjälleen SMP:lle, joka hallitusvastuun myötä menetti lähes kaiken kannatuksensa. Lukuisat muutkin esimerkit todistavat sen, että vallankahvaan siirtyminen on populistisille poliittisille liikkeille erittäin hankalaa. Vastuunkantajana on vaikea säilyttää anti-establishment asemaa ja luoda yhteiskunnallisia rajalinjoja altavastaaja/valta-akselilla, kun on käytännössä itse osa ”establismenttia”. Tämän vuoksi vahvasti populististen poliittisten liikkeiden hallitustaival on usein katkennut lyhyeen. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Silvio Berlusconin Forza Italia on merkillisellä tavalla onnistunut toteuttamaan populistista politiikkaan vallankahvasta käsin. Pitkäaikaisesta pääministeriydestään huolimatta Berlusconin brändi ”epäpoliitikkona” on säilynyt vakaana, mikä on osittain mahdollistanut ”politiikan” vastaisen politiikan vallasta käsin. Ehkä Soinin kannattaisikin vaalien jälkeen pirauttaa Berlusconille. Sieltä voisi irrota muutama kullanarvoinen tipsi.

Mutta mutta, palatakseni vielä Heikan itse itselleen asettamaan kysymykseen: onko toimittajien siis vaieten hyväksyttävä perussuomalaisten nousu? Vaikka en ihan täysin ymmärrä mitä Heikka tarkoittaa tällä ”vaieten hyväksymisellä”, en todellakaan ole sitä mieltä, että toimittajien tulisi lopettaa kriittisten juttujen teko perussuomalaisista. Eihän näin toimita muidenkaan puolueiden kohdalla. En silti kannustaisi toimittajia tarkoitushakuiseen ilveilyyn perussuomalaisten kustannuksella. Pahimmillaan se vain alleviivaa heidän puutteellista kykyään ymmärtää demokratian tärkeimpiä ominaispiirteitä. Valitettavasti Heikka tarjoaa tästäkin malliesimerkin:

”Suomalainen media syleilee moniarvoisen demokratian vastaiset suuntaukset osaksi yhteiskuntaa. Näin tehtiin 1930-luvun äärioikeistolle ja 1970-luvun äärivasemmistolle. Näin tehdään persuille. Sieltä he pääsevät mädättämään systeemiä sisältä päin. Demokratian vastaisista tendensseistä ei näin koskaan täydy avoimesti keskustella.”

Kerrattakoon siis vielä. Perussuomalaisten nousussa ei toistaiseksi ole ollut mitään demokratialle vastaista. Päinvastoin perussuomalaisten nousu on mitä demokraattisin ilmiö. Se on oikea demokratian vastaisku post-demokraattista teknokratiaa vastaan. Se on niiden häviäjien ääni, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin tässä Heikan ”moniarvoisessa demokratiassa”. Totuus on, että eivät perussuomalaiset tai mitkään muutkaan populistiset liikkeet voi mädättää systeemiä sisältäpäin. Niiden nousu on seurausta systeemin mädännäisyydestä. Kuuluisan populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismia voikin pitää eräänlaisena demokratian ”terveystarkastuksena” (health check). Tällä mittarilla meidän demokratiamme ei ole kovin hyvässä hapessa. Terveisiä siis Jyrki Kataiselle, Jutta Urpilaiselle, Mari Kiviniemelle, miksei myös Tony Blairille ja kaikille muillekin ”kolmannen tien” poliitikoille: nähtävästi politiikka ei loppunutkaan kommunismin kaatumiseen!



*Tekstini on saanut innoituksensa seuraavista lähteistä:
Laclau, Ernesto: On Populist Reason
Laclau, Ernesto: Populism: What's in a Name

Tiivistettyä viisautta

”Keskittyminen tehtävään vaatii muun sivuuttamista, tyhmentymistä,

tilapäistä joka muuttuu pysyväksi, fakki-idiotiaksi, ellei väliin tule runsauden keitaita,

laitumia joilla ravihevosen silmälaput riisutaan.

Ennen kuin voi mitään keksiä, sille on raivattava tilaa. Virikevyöry sammuttaa sen luovuuden, jonka herättämiseksi se tarjotaan.

Tehtävänsä toteuttaja näkee ympärillään ne tietävämmät, jotka tietävät maailman asiat.

Joka seuraa sivistystä, on sivistyneempi kuin se joka sitä tuottaa.”

Tässä Markku Envallin aforismissa ollaan gradun/väitöskirjan/tutkimuksentekijän työn ytimessä. Minulla on viime viikot gradun kanssa tuskaillessa ollut juuri tällaisia tuntemuksia. Keskittyminen yhteen ainoaan tehtävään on tilapäistä tyhmentymistä, koska ei jää aikaa lukea ja kirjoittaa niin laaja-alaisesti kuin haluaisi. Ellei tutkimuksen teon väliin tule runsauden sarvia, hetkiä jolloin syventyy esimerkiksi romaanitaiteeseen, esseisiin, elokuviin, tyhmentyminen voi muuttua pysyväksi. Minäkin olen jo alkanut nähdä lacanilaista ontologiaa ihan kaikkien asioiden taustalla, myös siellä missä sen soveltamisesta ei ole mitään iloa. Siksi on hyvä, että riisuu silmälaput tasaisin väliajoin ja palaa tähtiperspektiiviin.

Kiireisestä aikataulusta kärsiville haluaisinkin suositella aforismien lukemista. Hyvät aforismit ovat viisauden tiivistemehua, jota tulee annostella kohtuudella, mutta oikealla konsentraatiolla niistä voi imeä itseensä tuhansien kirjojen viisauden. Ja nopeasti. Aforismeja ehtii nautiskella lyhyenkin bussimatkan aikana useita ja saa takuulla voimakkaammat impulssit aivoihin kuin Metro-lehdestä. Envall kuitenkin muistuttaa, että kaikkeen eivät kirjatkaan pysty:

”Tyhmentyä voi, koska ei lue. Ja itsensä voi lukea tyhmäksi. Joten

viisaudella on oltava muu lähde kuin kirjat.

Tietoja voi kartuttaa ja taitoja parantaa. Opiskella voi, ja harjoitella. Mutta

ettei oivalla, sitä ei voi parantaa.”




*Siteerattu teos: Envall, Markku: Ja Job antaa anteeksi

Nauti tänään, maksa huomenna

Sadan vuoden päästä vuosi 2010 tullaan muistamaan kahdesta asiasta: Power Balance – rannekkeista ja Garnierin Pure Active Exfo-Brusher Wash – naamaharjasta. Näissä tuotteissa nimittäin kiteytyy aikamme kaksi kulmakiveä: turhat tarpeet ja idiotismi. Nopea katsaus tuotteisiin riittänee todistamaan väitteeni paikkansa pitävyyden.

Power Balance -ranneke on kumiseoksesta valmistettu ranneke. Ulospäin se näyttää ihan tavalliselle rihkamarannekkeelle, jonka arvo katukaupassa olisi noin euron luokkaa. Tuotetietoihin tutustumalla kuitenkin selviää, ettei kyse ole mistä tahansa kuminpalasta. Power Balance -nettisivujen mukaan ranneke auttaa kaikkia ihmisiä, riippumatta aktiivisuuden tasosta, maksimoimaan heidän potentiaalinsa ja elämään täyttä elämää. Rannekkeessa on hologrammi, johon on ohjelmoitu äänitaajuutta, joka reagoi positiivisesti kehon energian kanssa. 4 Runnersin nettisivujen mukaan Powerbalance on alun perin suunniteltu auttamaan ammattiurheilijoita parhaaseen mahdolliseen suoritukseen (’made by athletes for athletes, Power Balance is a favorite among elite competitors, weekend warriors, and everyday fitness enthusiasts’). Siitä on kuitenkin hyötyä ihan jokaiselle, joka haluaa enemmän voimaa, paremman tasapainon tai lisää liikkuvuutta. ovh 39 euroa.

Garnier Pure Active Exfo-Brusher taas on uuden sukupolven naamaharja, joka on suunniteltu suojelemaan naamaa näppylöiltä ja läikiltä. Käytännössä sillä on tarkoitus tehdä naamalle sama mitä hammasharjalla tehdään hampaille. Harjaammehan hampaitamme, miksi emme siis kasvojamme. Garnierin nettisivut lupaavat pysyviä vaikutuksia naamaan jo ensimmäisestä päivästä alkaen:

“Designed to protect against the appearance of spots and marks and leave skin looking and feeling purified from day 1!

This amazing product revolutionises your daily cleansing routine:

- Intensive deep cleansing helps remove dead skin cells and fade marks.
- Works to unclog impurities from pores and visibly reduces surface sebum levels.”

Se, joka väittää, että ihminen ei voi elää ilman näitä tuotteita, ottakoon todistustaakan. Se, joka väittää, että nämä tuotteet ovat nerokkaita innovaatioita, ottakoon myös todistustaakan. Siitä huolimatta on muistettava, että näidenkin tuotteiden valmistaminen, markkinointi, kuskaaminen ja kuluttaminen kasvattavat BKT:tä, joten talouskasvun näkökulmasta niiden tuottaminen on järkevää. Talouskasvu taas on hyvinvointia, kuten eräs puolituttu diplomi-insinööri joskus sanoi.

En tiedä paljonko Power Balance –rannekkeita ja Garnierin naamaharjoja on myyty, mutta nostan mainosmiehille hattua (täytyy olla mies keksiäkseen jotain näin typerää) jokaisesta myydystä kappaleesta. Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan on sanonut, että ostamme sitä mistä fantasioimme ja se mistä fantasioimme on se, mikä meiltä puuttuu. Näidenkin tuotteiden taustalta on siis löydettävissä mainosdiskurssi, fantasia, joka on ensin luonut puutteen ja sitten tarjoaa ratkaisua puutteen täyttämiseen uuden tuotteen muodossa (object petit a). Näin mainosfantasiat toimivat. Ne luovat puutteen, projisoivat sen markkinoitavaan tuotteeseen ja ehdottavat ratkaisua: tuotteen hankintaa. Mainosmiehille siis täydet krediitit siitä, että ovat onnistuneet luomaan sellaisen puutteen, jonka nämä tuotteet voivat täyttää.

Jokainen kuluttaja tietää omista kokemuksistaan, että täyttymys, joka fantasioidun tuotteen hankkimista seuraa, on vain väliaikainen. Tuote (object petit a) voi toimia himon kohteena vain niin kauan kun se puuttuu. Lumous alkaa haihtua heti tuotteen hankkimisen jälkeen, koska tuote ei tuokaan lopullista tyydytystä. Siten fantasian tehtävä ei olekaan tyydyttää halua, vaan synnyttää se ja tukea sitä sellaisenaan: fantasiat opettavat meitä haluamaan. Vaikka lopullinen tyydytyksen tunne karkaakin yhä kauemmaksi fantasia fantasialta, tuote tuotteelta, halu ei kuole, vaan päinvastoin saa aikaa syklisen etsinnän. Tämä jatkuva halun kohteen paikaltaan siirtyminen muodostaa kulutuskulttuurin kovan ytimen. Yannis Stavrakakis on hienosti tiivistänyt tämän syklisen etsinnän:

”The world we live in, is one which men think they want one thing and then upon getting it, find out to their dismay that they don’t want it as much as they thought or don’t want it at all and that something else, of which they were hardly aware, is what they really want.”

Lacanin mukaan tuotteiden ostamisen lisäksi jo pelkkä haluaminen saa aikaan osittaisnautinnon tunteen. Halu ei siis aina kohdistu pelkästään ulkoisiin objekteihin, vaan myös haluun itseensä. Haluamme haluta ja haluamme sitä mitä muut haluavat. Vai kuinka muuten on selitettävissä ihmisten halu biologisesta näkökulmasta täysin tarpeettomiin objekteihin, kuten Power Balance -rannekkeisiin, mitaleihin tai vihollisen lippuun? Sellainen halu voi olla vain ihmisen halua erotettuna eläimien todellisuudesta.

Fantasiat, halut ja nautinnot sitovat yksittäisten kuluttajien toiminnan yhteen. Näin syntyy erityinen halun ekonomia, josta kapitalismin hegemoninen asema on riippuvainen. Kapitalismi elää halun hallinnasta. Politiikan tutkija Todd McGowanin mukaan nautinnosta onkin tullut myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa niin keskeinen elämäämme määrittävä tekijä, että se on muuttanut yhteisöllisten siteiden ja velvoitteiden rakenteita. McGowanin The End of Dissatisfaction? – teoksen pääteesi on se, että olemme siirtyneet kieltojen yhteiskunnasta käsketyn nautinnon yhteiskuntaan (from a society of prohibition to a society of commanded enjoyment). Vanhemmat yhteiskuntamuodot vielä kahlitsivat yksilöiden nautinnonhalua. Ne perustuivat uhrauksen idealisointiin, jossa nautinnosta pidättäydyttiin korkeampien maallisten tai taivaallisten hyveiden vuoksi. Jopa varhaiskapitalismi hillitsi nautintoa tukeutumalla työetiikan ja lykätyn mielihyvän periaatteisiin. Sen sijaan nykyisissä käsketyn nautinnon yhteiskunnissa nautinnosta on tullut yhteiskuntaa stabilisoiva voima, ja sitä myötä velvollisuus. Enää ei ole olemassa mitään Mestaria, joka saattaisi tasapainoon, säätelisi ylimäärää, asettaisi oikean mitan ja kehottaisi itsehillintään. Päinvastoin inhimilliselle libidinaaliselle taloudelle ominaisen ylettömyyden on annettu räjähtää käsiin. Lacanilaisittain voisikin sanoa, että nykykapitalismia hallitsee hysteerikon diskurssi: hysteriaa määrittää halun noidankehä, jossa halun ilmeinen tyydyttäminen vain pahentaa sen tyydyttymättömyyttä.

Se mikä tekee käsketyn nautinnon yhteiskunnasta petollisen, on sen mahdollistava fasadi: se ei estä eikä kiellä, vaan kannustaa ja syleilee nauttivaa yksilöä. Konsumerismin paradoksi on kuitenkin siinä, että vaikka näyttääkin laajentavan valinnan mahdollisuuksiamme yksilöinä, se myös ohjaa käytöksemme ennalta määrätyille poluille ja on siten yhtä rajaava kuin mahdollistava. Tässä mielessä käsketty nautinto (Enjoy Coca-Cola!) on vain nyansoidumpi muoto kiellosta; se ylläpitää symbolista valtaa toisin keinoin. Uusi valta ei kiellä, vaan käskee nauttimaan. Lupaamaansa nautintoa se ei kuitenkaan pysty täyttämään. Siten pakotetun nautinnon yhteiskunta ei koskaan voi olla harmonisen tyytyväisyyden yhteiskunta, vaan sitä leimaa ikuinen puute.

Vallan ja nautinnon välistä suhdetta ei ole helppo havaita, mutta vielä vaikeampaa on saada aikaan muutos käytännössä. Muutoksen aikaan saaminen vaatisi kuluttamisen tyhjentämistä (dis-investment) sen tuottamista osittaisnautinnoista ja uusien eettisempien nautintotapojen pystyttämistä. Ongelma vain on siinä, että liian monet tuntuvat olevan tyytyväisiä elämäänsä tässä Truman Showssa. J.G. Ballardin sanoin (Millenium People – lainaus Yannis Stavrakakis tekstistä):

”Look at the world around you, David. What do you see? An endless theme park, with everything turned into entertainment. Science, politics, education – they’re so many fairground rides. Sadly, people are happy to buy their tickets and climb aboard! {…}

‘We bought its trashy dreams and now we can’t wake up…’

‘Right, but there’s one problem about this trash society. The middle classes like it.’

‘Of course they do’…’They are enslaved by it. They’re the new proletariat, like factory workers a hundred years ago.”

Rahat ja henki

Mandatumin ”rahat ja henki” -mainoskampanja oli viime syksyn parasta antia. Siinä naapurin Markun näköinen mies on syystä tai toisesta päätynyt taivaan portille, jossa häntä odottaa valkeaan pukuun pukeutunut parrakas mies. Parrakas mies pyörittelee kädessään kolikkoa ja esittelee Markulle sen molempia puolia:

”Tässä on elämä: arvo ja ihminen, raha ja henki. Kumman valitset?”

Markku empii ja empii. Lopulta hän sanoo hieman änkyttäen, että eihän tohon voi vastata. Siihen parrakas mies toteaa tyytyväisenä:

”Oikea vastaus. Hyvään elämään tarvitaan molemmat.”

Seuraa hetken hiljaisuus, jonka jälkeen ruudulle ilmestyy teksti:

”Mandatum, rahat ja henki.”

Kovaa peliä Bostonissa. Tulee melkein ikävä vanhanliiton maantierosvoja, jotka ainakin legendan mukaan jättivät mahdollisuuden valita rahojen ja hengen välillä. Nykypankeille tämä kuitenkaan ei riitä. Ne haluavat sekä rahat että hengen, molemmat hyvän elämän edellytykset.

Rahat ja henki lähtivät aika monelta ihmiseltä finanssikuplan puhjettua. Pankit, sijoituspankit, rahoitusyhtiöt, vakuutusyhtiöt ja muut vastaavat finanssisektorin toimijat ovat luonnollisesti tarinan pahimmat konnat. Heillä homma lähti pahiten käsistä, josta omaa tarinaansa kertoo se, että vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana fiktiivisten finanssituotteiden (pörssi)arvo kaksinkertaistui 80 000 miljardista 160 000 miljardiin dollariin ollen lopulta noin kolmannes koko maailman BKT:stä. Esimerkiksi Islannin sijoituspankkien hallussa olleiden finanssituotteiden pörssiarvo oli parhaimmillaan noin kymmenkertainen (100 miljardia dollaria) maan BKT:hen verrattuna. Tällaisia lukuja katsoessa ei tarvitse olla Paul Krugman ymmärtääkseen että jotain oli (on) pahasti pielessä.

Tämän ja monta muuta tuttua tarinaa finanssikriisistä kertoo tuore dokumenttielokuva Inside Job, jonka Suomen ensiesitystä olin seuraamassa reilu viikko sitten Doc Point – festivaaleilla. Itse dokumentin perustarina ahneista ja moraalinsa menettäneistä finanssisektorin toimijoista, laman syistä ja seurauksista, sekä hampaattomista poliitikoista on tuhanteen kertaan kuultu. Sen sijaan se, kuinka syvälle yhteiskunnan rakenteisiin finanssisektori pääsi Yhdysvalloissa vaikuttamaan, oli ainakin minulle uutta tietoa. Dokumentin antaman kuvan mukaan suuret rahoitusyhtiöt, kuten Goldman Sachs ja Lehman Brothers, tekivät käytännössä mitä lystäsivät koko Bushin valtakauden ajan. Ne ajoivat läpi haluamansa talouden sääntelyn purkamiset, leipoivat yliopistojen parhaat professorit julistamaan omaa ilosanomaansa ja istuttivat omat miehensä talouspolitiikan merkityksellisimmille paikoille.

Varsinkin korruption ulottuminen yliopistoihin saakka oli järkyttävää seurattavaa. Dokumentissa vierailtiin muun muassa Harvardin yliopiston talouspäällikön luona, jolta haastattelija tivasi kantaa Harvard Business Schoolin professoreiden bisneskytkyihin. Haastattelija halusi tietää, miten Harvard suhtautuu siihen, että selvitysten perusteella suurin osa Business Schoolin professoreista on saanut miljoonien dollareiden konsultointipalkkioita finanssikriisin superkonnilta (AIG, Lehman Brothers, Goldman Sachs, J.P. Morgan ym.). Ensin talouspäällikkö halusi kuitata asian käden heilautuksella. Hänen mielestään kysymys oli niin irrelevantti, ettei siitä ole tarvetta edes keskustella. Sen jälkeen haastattelija kysyi talouspäälliköltä, että jos asia on kerran niin merkityksetön, niin hyväksyisikö Harvard sitten sen, että kaikki lääketieteen professorit olisivat korviaan myöten sidoksissa suuriin lääkefirmoihin. Hän jatkoi vielä, että eikö tämä saattaisi vaikuttaa heidän opetuksensa puolueettomuuteen. Tähän talouspäällikkö vastasi, että kyse ei ole aivan samasta asiasta, mutta ei keksinyt yhtään argumenttia väitteensä tueksi. Otos päättyi talouspäällikön vaivaannuttavaan muminaan ja alas painettuun katseeseen.

Korruption laajuuden lisäksi Inside Jobin pääsanoma oli se, että oikeastaan mikään finanssikriisin aiheuttaneista syistä ei ole poistunut. Toki muutamat isot firmat ovat kaatuneet, mutta suurimmat pelurit avainhenkilöitä myöten ovat yhä mukana pelissä. Vanhan meiningin jatkumisesta saatiinkin jo esimakua tällä viikolla, kun useat Wall Streetin toimijat ilmoittivat suurimmista bonuksista pariin vuoteen. Sen lisäksi sekä Yhdysvaltojen keskuspankki että Obaman hallinto ovat yhä samojen vanhojen finanssikriisissä ryvettyneiden konnien käsissä. Niminä esiin nostettiin muun muassa nykyinen valtiovarainministeri Timothy Geitner, Harvardin rehtori Larry Summers ja FED:n puheenjohtaja Ben Bernanke. Dokumentin mukaan mikään ei muutu Yhdysvalloissa ennen kuin edellä mainittujen herrojen kaltaiset korruptoituneet suuret pelurit saadaan kitkettyä pois järjestelmästä.

Dokumentin tekijöiden kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Yhdysvaltojen ja monen muunkin maan taloudelliset ja poliittiset järjestelmät kaipaisivat suuren luokan valkopesua. Mitä nopeammin kaikki likaiset ja korruptoituneet henkilöt saadaan pois merkkipaikoilta, sen parempi ilman muuta. Mutta ”likaisten” henkilöiden vaihtaminen ”puhtaisiin” on vain osaratkaisu, joka ei tarjoa vastausta suuriin rakenteellisiin ongelmiin. Henkilöiden vaihtamisen sijaan tulisikin keskittyä siihen, kuinka kapitalismi voitaisiin kokonaan jättää historiaan mahdollisimman nopealla aikataululla. Nykymuodossaan kapitalismi ei tarjoa mitään tulevaisuuden perspektiiviä - lukuun ottamatta elämän jatkuvaa kurjistumista ja alati pahenevaa kriisiä, joka kulkee yhä pitempien taantumien ja lyhyiden elpymisien kautta. Viimeiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kapitalismi elää kriiseistä. Se tekee poikkeustilasta normin.

Lisäksi jokaisen 1+1=2 tyyppisiin laskutoimituksiin pystyvän ihmisen luulisi ymmärtävän sen, että loputtomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä on utopia par excellence. Talouskasvu tarkoittaa aina luonnonresurssien intensiivisempää ja laajempaa hyväksikäyttöä, joten on itsestään selvää, että kasvun rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Maapallo ei voi kantaa päällään yhdeksää miljardia autolla ajavaa lihaa syövää ihmistä. Se on fakta. Kysykää vaikka häkkikanalta, joka ei tyytyväisenä siemeniä nokkiessaan ymmärtänyt, että vielä on koittava päivä, jolloin kirves heilahtaa ja kaula katkeaa.

Monista ansioistaan huolimatta minua jäi siis harmittamaan Inside Jobin kritiikin pinnallisuus. Sen ohella dokumentin selvänä puutteena voi pitää michaelmooremaista mustavalkoisuutta. Ihmiset jaetaan dokumentissa tarkkarajaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Hyvikset ovat pyhimyksiä, jotka näkivät armageddonin saapumisen jo kauan aikaa sitten. Pahikset ovat paholaisia, lucifereita, joiden jokainen toimi oli valjastettu pimeyden valtakunnan asialle. Tällainen demonisointi on hieman vanhanaikaista. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus lukeneet Hannah Arendtin tekstejä pahan banaalisuudesta. Arendtin mukaanhan paha harvoin näyttäytyy sarvipäisen Beelzebubin hahmossa, vaan pikemminkin viiksekkään opistoninsinöörin arkipäiväisessä muodossa. Paha pesii meissä kaikissa ja sen taltuttamiseen tarvitsemme poliittista arviointikykyä, empatian tajua ja esteettisen arvioinnin taitoa.

Monet dokumentissa esitetyt ”hyvät” tyypitkään eivät tarkemmin tarkasteltuna pysy lestissään. Mielestäni pahin huti oli antaa George Sorosille mahdollisuus esiintyä jonkinlaisena finanssimaailman moralisoijana. Soroshan edustaa kaikkein räikeintä taloudellis-spekulatiivista riistoa yhdistettynä sen vastavoimaan, humanitaariseen huoleen kapitalismin katastrofaalisista yhteiskunnallisista seurauksista. Olen täysin samaa mieltä Slavoj Zizekin kanssa siitä, että tämä tekee hänen hahmostaan eettisesti erittäin vastenmielisen. Zizekin sanoin:

”Sorosin jokapäiväinen rutiini on valheen ruumiillistuma: puolet hänen työajastaan on omistettu taloudelliselle spekulaatiolle ja toinen puoli ”humanitaarisille” toimille, jotka viime kädessä taistelevat hänen oman taloudellisen spekulaationsa seurauksia vastaan.”

Sorosin kaltaiset hahmot ovat ideologisesti paljon vaarallisempia kuin markkinoilla toimivat suorat ja häikäilemättömät voitonkerääjät, koska häikäilemättömät voitonkerääjät saavat ihmiset paremmin tietoisiksi siitä, millaisia voitonkerääjät todella ovat, kun taas ”hyvät” voitonkerääjät saavat ihmiset vain hämmennyksiin.

Itse asiassa Sorosin voisi helposti kuvitella Mandatumin mainokseen parrakkaan miehen tilalle vippailemaan kolikkoa, hymyilemään ystävällisesti, rupattelemaan tuttavallisesti ja esittämään kryptisiä kysymyksiä. Hän saattaisi jopa tarjota kupin kahvia ja aloittaa keskustelut Markun Decroissance in Finland teoksen kustantamisesta. Markku olisi tästä ystävällisestä vastaanotosta luonnollisesti aivan innoissaan, mutta vain hetkeä myöhemmin kolikko lennähtäisi ilmaan. Siinä pyörisivät Markun elämän edellytykset: raha ja henki, arvo ja ihminen. Kohta ne kuuluisivat Sorosille.

Parantavista ja haavoittavista keskusteluista

Erimielisyydet, kamppailut ja vastakkainasettelut ovat olennainen osa politiikkaa ja ihmiselämää. Meistä jokainen pyrkii toteuttamaan omia intressejään tavailla tai toisella, ja usein törmäykset toisten ihmisten intressien kanssa ovat väistämättömiä. Mikäli nämä yhteentörmäykset ovat luonteeltaan sellaisia, että yhden mahdollisuus toteuttaa intressejään estää toista saavuttamasta omiaan, on joko aloitettava neuvottelut (keskustelemalla) tai ryhdyttävä tappelemaan. Demokratia perustuu pääsääntöisesti ensimmäiseen tapaan ratkoa konfliktit. Siinä pyritään rajoittamaan konfliktia keskusteluin ja neuvotteluin.

Demokratia ei voi toimia kunnolla, mikäli keskusteluyhteys eriävien intressien välillä ei onnistu. Tällöin konfliktit eskaloituvat helposti tappeluiksi, pahimmillaan sodiksi. Suomessa emme sentään ole vielä sodan partaalla, mutta poliittinen keskustelukulttuurimme on kuitenkin voimakkaasti polarisoitunut viime aikoina. Näkyvimpänä osoituksena tästä trendistä ovat olleet keskustelut homojen oikeuksista ja maahanmuutosta. Molemmissa tapauksissa aito keskusteluyhteys eri leirien välillä on katkennut ja jäljelle on jäänyt vain ”poteroista ampuminen”, jossa kumpikaan osapuoli ei yritä ymmärtää toisen näkökulmia, saati tulla vastaan omissa vaatimuksissaan.

Poliittisten keskustelujen polarisoituminen siihen pisteeseen, jossa keskusteluyhteys vastapooliin katkeaa, on tyypillistä Yhdysvaltojen politiikalle. Tälläkin hetkellä USA on niin jyrkästi jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin, että molemmilla leireillä on jopa omat televisiokanavansa, jotka syöltävät uutisia myöten vain oman ideologiansa mukaista informaatiota. Tämän seurauksena molempien leirien todellisuuskäsitykset ovat suppistuneet, koska pahimmillaan he eivät edes tunne toistensa argumentteja, tai tuntevat niistä vain ideologisesti värittyneet versiot. Tällöin konfliktien eskaloituminen on aina vaarana, sillä jos vastustajan (adversary) kanssa ei pystytä keskustelemaan, on seurauksena usein vastustajan demonisointi ja asteittainen muuttuminen viholliseksi (enemy).

Tusconissa Arizonan ampumavälikohtauksen uhreille pitämässään muistopuheessa Barack Obama nosti esiin tämän vaikean ongelman. Kauniissa ja viisaassa puheessaan hän toivoi muutosta keskustelukulttuuriin, joka on jo repinyt kansakunnan kahtia:

“But at a time when our discourse has become so sharply polarized - at a time when we are far too eager to lay the blame for all that ails the world at the feet of those who think differently than we do - it's important for us to pause for a moment and make sure that we are talking with each other in a way that heals, not a way that wounds.”

Näin puhuu todellinen valtiomies. Vaikeana hetkenä hän ei syyllisty halpahintaiseen pisteiden keruuseen tai etsimään vikoja vastustajasta, vaan pyrkii yhdistämään kansakunnan. On erittäin vaikea kuvitella ketään suomalaista poliitikkoa, joka kriisin hetkellä pystyisi tällaiseen moraaliseen johtajuuteen. Onko kukaan poliitikoistamme noussut näyttävästi esiin puolustamaan maahanmuuttajien, romaanikerjäläisten tai homojen (ihmis)oikeuksia tai edes vaatinut vastapuolen ihmisarvon kunnioittamista? Ainakin minä muistan vain paperilta haisevia virkamiespuheita pykälistä, direktiiveistä, sopimuksista ja perustettavista työryhmistä.

Toinen tärkeä Obaman puheessa korostunut näkökulma oli se, että hyvässä keskustelussa molemmat osapuolet ovat valmiita oppimaan toisiltaan ja laajentamaan moraalista mielikuvistustaan. Nämä tekijät ovat myös niin kutsutun deliberatiivisen demokratian kulmakiviä. Yksinkertaistettuna deliberaatio viittaa mahdollisuuteen synnyttää keskusteluissa jotain uutta, kuten uusia tulkintoja ja käsityksiä. Sen tarkoituksena on tuottaa järkeviä, hyvin asioihin perehtyneitä mielipiteitä, jossa osallistujat ovat valmiita arvioimaan uudelleen tärkeinä pitämiään asioita keskustelussa syntyneen uuden informaation valossa. Onnistuneen deliberaation seurauksena yksilöt voivat laajentaa näkemyksiään henkilökohtaisia ja lähipiiriin rajoittuvia kokemuksia ja intressejä laajemmalle, koska toisenlaisiin ääniin, kokemuksiin ja näkemyksiin törmääminen auttaa arvioimaan laajemmin niin omia kuin toistenkin käsityksiä ja mielipiteitä. Se mahdollistaa monipuolisen todellisuuskäsityksen syntymisen keskusteluun osallistujille, jonka myötä myös sen pohtiminen, miten asiat voisivat olla, tai miten niiden pitäisi olla, helpottuu. Obaman sanoin:

“As we discuss these issues, let each of us do so with a good dose of humility. Rather than pointing fingers or assigning blame, let us use this occasion to expand our moral imaginations, to listen to each other more carefully, to sharpen our instincts for empathy, and remind ourselves of all the ways our hopes and dreams are bound together.”

Niin liikuttunut kuin Obaman puheesta olinkin, en voinut olla kysymättä itseltäni, uskonko todella tällaisen keskustelukulttuurin syntymisen mahdollisuuteen. Siis sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ihmiset ovat valmiita keskustelemaan ja väittelemään asioista sivistyneesti, oppimaan toisiltaan ja siten laajentamaan näkemyksiään todellisuudesta. Enpä tiedä. Ainakin minun on vaikea yrittää ymmärtää tai ottaa oppia ihmisiltä, jotka ajattelevat suppeasti, ajavat vain omaa etuaan tai esittävät varmoja mielipiteitä heikoin perustiedoin (monestihan juuri kaikista tietämättömimmillä on kaikista varmimmat mielipiteet). Sen vuoksi pyrin jättämään keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kokonaan väliin. Paljon mieluummin istun koneen ääreen ja kirjoitan blogia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö näkisi pyrkimistä kohti ideaalia tärkeänä. Ehkä joskus, ehkä vuonna 3011 se onkin todellisuutta?