Romahtaako EU?

 ”Virkailijat ovat hyvin sivistyneitä, mutta vain yksipuolisesti, omalla alallaan virkamies pystyy yhdestä sanasta käsittämään heti kokonaisia ajatussarjoja, mutta jonkin toisen osaston toimialaan kuuluvia asioita hänelle täytyy selittää tuntikausia, jolloin hän ehkä nyökkää kohteliaasti, mutta ei sittenkään ymmärrä mitään.”

                      Franz Kafka, Linna

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten artikkelin, jossa kerrottiin, että osa Lissabonin sopimusneuvotteluissa istuneista Irlannin edustajista myönsi heidän kotimaassaan järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, etteivät he olleet edes lukeneet sopimustekstiä kokonaan. Kansa siis laitettiin äänestämään tekstistä, joka oli niin puuduttavaan luettavaa, etteivät edes sopimusta muokkaamassa olleet poliitikot jaksaneet lukea sitä loppuun. Voi vain arvella kuinka monella prosentilla kansalaisista oli tarvittavat tiedot järkevän mielipiteen muodostamiseen sopimuksesta. Sopimus hyväksyttiin lokakuussa 2009 67 prosentin enemmistöllä.

Pari viikkoa sitten luin Iltasanomista, että tuoreen kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ovat ihan pihalla suomalaisten puolueiden eurokannoista. Tarkkoja lukuja en muista, mutta joka tapauksessa vain hälytyttävän pieni osa kyselyyn vastannaista tiesi, miten puolueet suhtautuvat tukipaketteihin, vakuusmekanismeihin tai ylipäätään euron pelastamiseen ja sen tulevaisuuteen.

Kyselyyn vastanneita kansalaisia on turha syyttää. Tuskin puolueilla itselläänkään on kovin selkeää visiota siitä, minkälaista Eurooppaa ne haluavat olla rakentamassa. Ne vastustavat monia asioita, mutta minkä puolesta ne ovat oikeastaan valmiita kamppailemaan? Suomen kansallisen edun? Mitä se sitten tarkoittaa? Tuntuu siltä, että puolueet ovat kansalaisten tavoin täysin eksyksissä EU-politiikan suhteen. Ne vain seuraavat spektaakkelia avuttomina vierestä ja yrittävät reagoida mahdollisimman johdonmukaisesti uusiin odottamattomiin käänteisiin.

Reilu viikko sitten torstaina istuin Eurooppa-salissa kuuntelemassa Eurooppa-tutkimuksen päivän avausluentoa, jonka otsikko oli ”Asiantuntijat ja päätöksenteko eurokriisissä”. Luento alkoi valtionvarainministeriön virkamiehen esityksellä, jossa käytiin läpi kriisin eri vaiheet ja niihin reagointi valtionhallinnossa. Pelkkä kaavio ”Euroalueen kriisinhallinta ja Suomen toimet” viimeiseltä viideltä kuukaudelta sai monet salissa pyörittelemään päätään. Päällekkäisistä kriisinhallinta instrumenteista, työryhmistä, väliarvioista ja neuvotteluista piirtyi seinälle niin surrealistinen kokonaisuus, että ainakin minulle tuli mieleen, että onkohan homma enää kenenkään hallussa. VM:n virkamies kuitenkin vakuutti, että ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta kriisi on hallinnassa ja tehokkaampia koko euroaluetta koskevia kriisinhallintamekanismeja luodaan koko ajan. Se oli tietysti helpottavaa kuulla.

Samassa tilaisuudessa puhuneella kokeneella Ylen politiikan toimittajalla ei ollut aivan yhtä selkeä kuva eurokriisistä ja sen hallinnasta. Hän kertoi tämän kriisin olleen ensimmäinen kerta hänen yli 20 vuotta kestäneellä politiikan toimittajan urallaan, jolloin hän on ollut täysin pihalla siitä, mitä tapahtuu. Anekdoottina hän kertoi vuosi pari sitten seuranneensa Yleltä keskusteluohjelmaa, jossa Mauri Pekkarinen yritti selittää yksinkertaisesti mistä eurokriisissä on kyse, mitä on päätetty ja kuinka tästä edetään. Lähetyksen jälkeen toimittaja kertoi palanneensa perheensä pariin ja todenneensa, että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän kertoi jopa pohtineensa, kuinka hän pystyy palaamaan töihin, jos hän ei ymmärrä missä mennään.

Toimittaja kertoi saaneensa karistettua riittämättömyyden tunteen varsin nopeasti oltuaan töihin palattuaan yhteydessä useisiin niin sanottuihin asiantuntijoihin. Monet heistä olivat auliisti myöntäneet, etteivät hekään enää pysyneet kärryillä. EVM:t ja ERVV:t, niihin liittyvät vivutusinstrumentit ja päätöksentekomekanismit, stressitestit, takuut ja vakuudet, olivat heille yhtä sakeaa puuroa kuin satunnaisesti päivän lehdet selaaville tavallisille kaduntallaajillekin.

Itse voin todeta saman. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut selkeää kokonaiskuvaa kriisinhoidosta, vaikka seuraan EU-politiikkaa työni puolesta päivittäin lukuisista eri lähteistä. Näen painajaisia siitä, että joku soittaa minulle töihin ja kysyy mistä sanoista eurokriisin yhteydessä esiintyvät kirjainyhdistelmät tulevat, mitä ne tarkoittavat ja miksi asioista on tehty niin hemmetin hankalia tavalliselle ihmiselle käsittää. Tiedän jo nyt, etten osaisi vastata noihin kysymyksiin, enkä tiedä osaako kukaan (ainakaan tuohon viimeiseen).

Ja ehkä juuri tässä olemme koko ongelman ytimessä. Ehkä EU:sta on tullut, samaan tapaan kuin globaalista pankkijärjestelmästä, tai kapitalismista, niin kompleksinen järjestelmä, ettei sen kuntoon saattaminen ole mahdollista kuin romahduksen kautta. Tämä ajatus tuli mieleen lukiessa antropologi Joseph Tainterin mielenkiintoista artikkelia Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Yksi Tainterin artikkelin pääsanomista, joka pohjaa hänen aiempiin tutkimuksiinsa kompleksisten yhteiskuntien sortumisesta (ks. The collapse of complex societies), on se, että ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla monimutkaisempaa infrastruktuuria tai byrokratiaa, mutta tietyn pisteen jälkeen uusien ongelmien ratkaiseminen rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle ei enää toimi. Tainter kutsuu tätä selitysmalliaan alenevan rajahyödyn laiksi. Aluksi investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden kannattavuus heikkenee. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1 kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100% kasvua, mutta seuraava lisäkilo tuottaa vain 50% kasvun ja sitä seuraava 33% kasvun. Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa eksponentiaalisesti (esimerkki otettu Tainteria käsittelevästä wikipedia-artikkelista).

Kompleksisissa yhteiskunnissa aleneva rajahyöty selittyy Tainterin mukaan sillä, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia keinoja (esim. jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän mutta tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista). Yhteiskunta romahtaa, kun se saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät tuota enää rajahyötyä. Vaikka rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta. Riittävän suuri kriisi romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti.

Tainterin mukaan historialliset yhteiskunnat ovat säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Rooman valtakunnan romahdus on näistä tunnetuin esimerkki. Odottaako EU:ta sitten Rooman valtakunnan kohtalo?

Niin paljon kuin saankin nautintoa kirjoista ja elokuvista, jossa saarnataan nyky-yhteiskuntien dekadenssista ja povataan pikaista apokalypsia, en edes halua yrittää vastata tuohon kysymykseen. Sen kuitenkin uskallan todeta, että on vaikea nähdä, kuinka EU voisi ratkaista nykyisen kriisinsä vain rakentamalla uusia kompleksisia hallintamekanismeja jo olemassa olevien päälle. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ei pysty ratkaisemaan tyydyttävästi niitä ongelmia, joita varten se on luotu. Samalla EU:n kriisinhallintakoneistosta on tullut niin vaikea, etteivät sen toimintaa ymmärrä sen paremmin asiantuntijat kuin tavalliset kansalaisetkaan. Toimivan demokratian kannalta nykytilanne on kestämätön.

Mielestäni EU:lla onkin edessään kaksi vaihtoehtoa: joko järjestelmän yksinkertaistaminen tai romahdus. Tainterin mukaan Bysantti on ollut ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Se yksinkertaisti hallintoaan, heikensi kaupunkikulttuuriaan ja vähensi panostuksiaan koulutukseen, ts. alensi kompleksisuuttaan, joka johti lopulta siihen (tosin vasta vuosisatojen jälkeen), että lisäinvestoinnit kompleksisuuteen rupesivat taas tuottamaan lisäarvoa. Tainter myöntää, että ajanjakso oli ihmisille monella tapaa vaikea, sotilaallisten tappioiden ja ruttojen sävyttämä, mutta valtakunta pysyi pystyssä ja pystyi jopa kasvattamaan aluettaan seuraavina vuosisatoina.

EU:lta vaadittaisiin nyt jotain vastaavaa, mikäli sen halutaan olevan pystyssä vielä vuosisadan lopulla. Uudistuminen ja yksinkertaistaminen eivät kuitenkaan ole mahdollisia niin kauan, kun positiiviset visiot EU:n ja Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat. Nyt jos koskaan tulisikin pohtia sitä, millaisessa Euroopassa haluamme elää, tai minkälaista Eurooppaa haluamme rakentaa seuraaville sukupolville. Näiden pohdintojen pohjalta tulisi rakentaa selkeä visio tavoitteista ja miettiä, mitkä ovat parhaat keinot noiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Vain selkeitä päämääriä luomalla EU:sta voidaan tehdä yksinkertaisempi, helpommin ymmärrettävä ja toimivampi. Uudet hätätoimet ilman selkeää tietoa suunnasta taas vain uhkaavat tehdä järjestelmästä yhä monimutkaisemman, yhä vaikeamman hallita, yhä tehottomamman ja siten yhä alttiimman romahdukselle.

Menestysresepti

Kaikki alkoi siitä, kun kuulin viiksekkään miehen puhuvan radiossa. Hän oli juuri saanut valmiiksi EVA:n raporttisarjaan kirjoittamansa pamfletin Köyhät kyykkyyn: 9 + 1 loogista väitettä tunnevammaisille ihmisille uusliberaalin maailmankuvan puolustamiseksi, jonka sisältöä hän kuvaili Hyvää lauantaipäivää arvon vuorineuvos -ohjelmassa seuraavaan tyyliin:

”Siis mähän olin aikoinaan vasemmistolainen, mutta sitten luin vähän kirjoja. Niissä sanotaan aika selkeästi, että ihmisluontoa ei voi muuttaa, sitä ei voi hallita tai kontrolloida. Ihmiset ovat, nyt ja aina, ahneita, omaa etuaan röyhkeästi ajavia rationaalisia toimijoita, jotka etsivät vapautta. Mitä vapaammin ihmisten annetaan toimia, sitä enemmän kaikki hyötyy. Tää on aika selkeä fakta.”

Toimittaja: ”Entäs negatiiviset ulkoisvaikutukset? Eikö yksilön oman edun tavoittelu voi johtaa myös huonoihin lopputuloksiin yhteiskunnan kannalta, jos nyt mietitään vaikka ympäristöasioita?”

Viiksekäs mies: ”Kyllä markkinat korjaa aina itse itsensä. Ei siihen mitään sääntelyä kaivata. Jo Schumpeter puhui aikanaan luovasta tuhosta. Mä uskon, että luonnon osittainen tärveltyminen tai jopa tuhoutuminen voi olla hyvä juttu. Tiedä mitä hienoa me keksitään tilalle. Ennenkin ollaan keksitty. Tuho pakottaa ajattelemaan luovasti. Ihminen on parhaimmillaan selkä seinää vasten.”

Toimittaja: ”Mitä uusliberalismi sulle merkitsee?”

Viiksekäs mies: ”Mulle uusliberalismi merkitsee vapautta. Sitä, että valtiot tai muut julkiset tahot ei puutu mun tekemisiin. Julkinen sektori pitäisi supistaa minimiin. Mä en halua maksaa veroja siksi, että mun rahoilla autetaan mua.”

Toimittaja: ”Tekeekö raha onnelliseksi?”

Viiksekäs mies: ”Totta kai. On ihanaa kun voi ajella nelivetomaasturilla muiden yläpuolella. Mä en ymmärrä sitä, miten jotkut viitsii valittaa siitä, että pörssiyhtiön johtajan palkalla saa 24 tavallista työntekijää. Siihenhän kaikkien tulee pyrkiä. Maksimoimaan oma arvonsa työmarkkinoilla. Kyllä näkymätön käsi hoitaa ihmisille sellaisen palkan jonka ne ansaitsee.”

Toimittaja: ”Kertoisitko vielä loppuun lyhyesti, mikä on menestyksesi salaisuus?”

Viiksekäs mies: ”Tää on helppo, eikä se ole mikään salaisuus: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus, eli Suomalainen yhteiskoulu, Reserviupseerikoulu, Kansallis-Osake-Pankki, Helsingin oikeustieteellinen tiedekunta ja kokoomuksen jäsenyys. Tuohon vielä pari vuotta Jenkeissä niin resepti on valmis.”

Toimittaja: ”Kiitos haastattelusta ja oikein mukavaa lauantaipäivän jatkoa!”

Tuosta haastattelusta on jo lähes 12 vuotta. Muistan sen yhä kuin eilisen, vaikka sanonta onkin klisee. Olin tuolloin 19-vuotias ensimmäisen vuoden sosiologian opiskelija ja valmistautumassa juuri sosiologian perusopintoihin kuuluvaan kirjatenttiin kansalliskirjaston lukusalissa. En oikein pystynyt keskittymään kaikuvassa lukusalissa Zygmunt Baumaniin puisevaan klassikkoon, joten laiton korvalappustereoiden kuulokkeet korvilleni ja pistin radion päälle. Yritin etsiä kanavaa, jolta tulisi klassista musiikkia tai jotain muuta rauhoittavaa, mutta parasta mitä onnistuin löytämään, oli YLE:n merisäätiedote. Sen päätyttyä alkoi viiksekkään miehen haastattelu ja loppu on historiaa.

Kun haastattelu loppui, nousin saman tien tuoliltani, heitin Baumanin Sosiologinen ajattelu -kirjan roskikseen ja lähdin Akateemiseen kirjakauppaan ostamaan oikiksen pääsykoekirjoja. Ne maksoivat 495 markkaa, mikä oli minulle suuri summa siihen aikaan, mutta minulla oli sen verran säästöjä jäljellä, että ostin samaan syssyyn myös kauppiksen pääsykoekirjat. ”Tupla tutkinto tuplaa tulot”, muistan hokeneeni itselleni.

Seuraavana kesänä kävikin sitten niin onnellisesti, että postilaatikkoni ulosti kaksi paksua kirjettä. Se tarkoitti, että minut oli hyväksytty sekä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan että Helsingin kauppakorkeakouluun. Juhlistin tätä onnenpäivää ostamalla vaaleanpunaisen Lacosten pikeepaidan ja liittymällä kokoomukseen.

Opintoni etenivät alusta alkaen ripeästi. Luin minimin mitä kurssiselosteissa käskettiin enkä välittänyt arvosanoista. Ykkönen=hyväksytty. Tarkoituksenani ei ollut jäädä yliopistoon sivistymään, kuten monet n:nnen vuoden sosiologian opiskelijat viivästynyttä valmistumistaan perustelivat, vaan hoitaa tutkinnot nopeasti alta pois ja ruveta sen jälkeen takomaan rahaa. Tutkinnoilla on vain välinearvo, ei arvoa sinänsä. Välineen arvo mitataan rahassa.

Kahden tutkinnon suorittamiselta jäävän vapaa-aikanikin pyrin viettämään säntillisesti. Siinä missä entiset sosiologian kurssikaverini rypivät ilta toisensa jälkeen haalarit päällä Kallion räkälöissä, minä istuin kauluspaita ja pikkutakki päällä kokoomusnuorten kokouksissa, seminaareissa ja verkostoitumistapahtumissa. Kyllähän noissakin tilaisuuksissa toki maljaa nostettiin, mutta vain sen verran, että huoliteltujen liittokokouskannanottojen valmistelu vielä onnistui. Joskus parin viinilasin jälkeen saatoimme jopa hieman hullutella ja tehdä puoluekokoukselle aloitteita muun muassa sosiaaliturvan lakkauttamiseksi ja suomalaisyritysten siirtämiseksi Viroon. Selviteltyämme päitämme muutaman tunnin, päädyimme luonnollisesti vielä huomattavasti jyrkempiin kannanottoihin. Se oli hyvää aikaa.      

Kokoomusnuorissa opin verkostoitumisen merkityksen. Kun viiden vuoden uurastamisen jälkeen sain paperit ulos molemmista opinahjoistani, minun ei tarvinnut kauaa töitä etsiä. Eräs Benin talliin aikanaan kuulunut lakimies tarjosi minulle töitä huippujohtajien kannustinjärjestelmiä suunnittelevassa yhtiössä heti valmistumispäivänäni. Otin luonnollisesti paikan vastaan. Palkka ja muut edut olivat hyvät, ja mikä tärkeintä, sain tehdä töitä tärkeän asian eteen. Vielä tuolloin huippujohtajien palkat olivat Suomessa naurettavan pienet. Peruspalkan lisäksi maksettiin vain mitättömiä tulosbonuksia ja optio-ohjelmat olivat aivan lapsen kengissä. Jotkut huonoa tulosta tehneiden yritysten toimarit saattoivat jäädä jopa kokonaan ilman bonuksia. Von Mises & Rand Group teki kaikkensa tällaisten vääryyksien korjaamiseksi. Yrityksen päätehtävä kiteytyy sen sloganissa: ”tuntipalkka maksetaan ajan kulumisesta, tulospalkka tuloksesta.”

Tuosta sloganista tuli elämäni johtoajatus. Halusin muuttaa yritysmaailman tulospalkkiot oikeudenmukaisemmiksi yritysjohtajien kannalta ja olin valmis työskentelemään pitkää päivää tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Motivaatio näkyi tuloksissani ja pienellä viiveellä myös palkkapussissani. Etenin kahdessa vuodessa junior konsultista Front Side Capital –yksikön manageriksi, nuorimpana yrityksen historiassa. Ilmoittaessaan minulle ylennyksestäni esimieheni vihjasi hienovaraisesti, että minun tulisi ostaa kalliimpi auto. Hänen mukaansa asiakkaille ei tulisi antaa väärää kuvaa toiminnastamme edes heikoin signaalein. Yksi yrityksen kirjoittamattomia sääntöjä oli se, että manageritason henkilöstö ajoi S-sarjan mersuilla. Palkat oli optimoitu sen mahdollistamiseksi. Virallisen kädenpuristuksen sijaan sain esimieheltäni kannustavan läpsäytyksen selkään ja toverilliset onnittelut: ”tervetuloa parhaaseen S-sarjaan kido!”

Elämäni oli siis oikeilla raiteilla. Minulla oli loistoduuni, hyvä terveys ja varakas ystäväpiiri, joka tunsi viinit ja homejuustot. En juuri toivonut enempää. Toki lisää rahaa, mutta se nyt oli itsestäänselvyys. Olin joka tapauksessa tyytyväinen. Tässä kaikessa tyytyväisyydessäni unohdin kuitenkin kapitalismin rautaisen lain: pysyvää on vain muutos.

Ollessani eräänä päivänä matkalla asiakkaan luokse, sain tekstiviestin pomoltani: ”Firma myyty kansainväliselle sijoittajakollektiiville. Suomen toiminnoista ottaa vastuu tunnettu suomalainen pankkiiri. Briiffaus Aleksin WarRoomissa alkaen 14 reikäleipä.”

Briiffi oli lyhyt ja ytimekäs. Toimintoja tehostetaan ja järkevöitetään etenkin Front Side, Central ja Back –office toimintojen osalta. Seuraa irtisanomisia. YT-neuvottelut alkavat heti ilmoitusajan päätyttyä. Irtisanomisista päättää uusi CEO, joka käy tilanteen läpi henkilökohtaisesti kaikkien työntekijöiden kanssa.

Minun vuoroni tuli reilun viikon päästä. Hiki liimasi mittatilauspaidan selkääni noustessani hissillä ensimmäistä kertaa ”isojen poikien” kerrokseen. Siellä minut otti vastaan kaunein koskaan näkemäni aulapalveluhenkilö. Hän pyysi minua odottamaan hetken. Sitten hän ilmoitti lankapuhelimella huoneeseen, että olen saapunut. Sain kutsun saapua sisään. Huoneessa minua odottivat General Manager Kekäläinen ja talousjohtaja Säilynoja, molemmat entisiä huippujääkiekkoilijoita. He istuivat jykevän jalopuupöydän takana ja heidän välissään oli tyhjä istuin. Arvelin sen kuuluvan kasvottomalle pääomalle, jonka sanomaa nämä kaksi huippujohtajaa olivat tulleet minulle kertomaan. Samassa kuitenkin kajahti kongi ja pöydän takana olevista japanilaistyylisistä ovista huoneeseen astui savuverhon saattelemana tyylikkäästi pukeutunut mies. Savun hälvettyä tunnistin hänet heti: hän oli viiksekäs mies!  

Istuttuaan alas viiksekäs mies ei alkuun puhunut mitään. Hän piti minua otteessaan dramaattisella hiljaisuudella ja tuijotti suoraan silmiini niin läpitunkevasti, että minun oli laskettava katseeni alas. Kylmäsi. Se oli jäätävin koskaan näkemäni katse.

Viimein hän levitti kätensä kristusmaisesti molemmille puolilleen, napsautti sormiaan ja tiuskaisi Säilynojalle ja Kekäläiselle: ”Paperit!” Salamannopeasti he ojensivat hänen eteensä nivaskan papereita. Viiksekäs mies silmäili niitä hetkisen, käänsi sitten katseensa minuun ja kysyi:

”Hannu P. Ikäheimo…”

”Niin.”

”tiedätkö sinä sinä, kuinka minusta tuli menestyjä?”

”Totta kai, olettehan kertonut sen useassa haastattelussa: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus.”

”Aivan oikein. No pidätkö sinä sitten minua aivan idioottina?”

”Kuinka niin? Emmehän ole edes tavanneet aiemmin.”

”Ja mistähän se voisi johtua?”

”En osaa sanoa. Voisitteko kertoa?”

  

”Toki. Se johtuu siitä, että mulla on menestysresepti ja sulla ei. Kuvitteletko sä, että sä voit pitää kakun ja syödä sen?”

”Nyt en kyllä ymmärrä.”    

”Kuules Ikäheimo, mä olen periaatteiden mies. Yksi mun periaatteista on, että älä koskaan luota mieheen joka ei ole käynyt RUK:kia. Papereissasi en näe edes merkintää asepalveluksen suorittamisesta, joten miten on, voinko luottaa sinuun.”

”Olen suorittanut sivarin. Sain ATK-ajokortista täydet pisteet!”

”Hahahahahaa. Ainakin sinulla on huumorintajua. Vai että ihan täydet pisteet! Ikäheimo, älä pakota minua laskemaan alleni. Mutta vakavasti ottaen, toinen periaatteistani on, että älä koskaan palkkaa henkilöä, joka ei ole käynyt SYK:kiä. Kysymykseni kuuluu siis, oletko sinä käynyt SYK:in?”

”En ole käynyt SYK:iä. Suoritin lukioni Kuopion Lyseon lukiossa, joka on erittäin perinteikäs lukio sekin. Sen rehtorina on toiminut muun muassa J.V. Snellman ja…”

”Ikäheimo, kuulen vain kärpäsen surinaa. Katsopa jalkoihisi, siinä on lasikatto. Siihen sinä olet nyt lyönyt pääsi. Tuolla sivupöydällä on laatikko. Siihen voit tyhjentää työpöytäsi.”  

”Mutta helvetti sentään…Mähän oon tehnyt tälle firmalle aivan käsittämättömästi rahaa. Mut on valittu kolme kertaa kuukauden työntekijäksi ja mut ylennettiin kautta aikojen nuorimpana Front Siden manageriksi. Ettehän te voi potkia mua pihalla.”

”Ikäheimo, älä ota tätä henkilökohtaisesti. Sarasvuon Jari sanoi mulle joskus, että sian kanssa painiessa likaa aina omatkin kätensä. Sen takia mä en voi tehdä poikkeuksia. Kuten sanoin, olen periaatteiden mies ja sinun osaltasi resepti ei ole valmis, eikä koskaan tulekaan valmiiksi. Kekäläinen ja Säilynoja, onko teillä jotain sanottavaa Ikäheimolle?”

Kekäläinen: ”Oot tehnyt hyvää työtä, mutta sulla ei ole menestysreseptiä. Heidi Klumia lainaten: Auf wiedersehen.”

Säilynoja: ”Ei mulla oo tohon juuri lisättävää. Saat potkut!”

Viiksekäs mies: ”Olen selvästi hengaillut liikaa sen Sarasvuon kanssa kun musta on tullut tällainen nössö. Ikäheimo, mä vapautan sinut.”

Sain siis potkut ja tulin yhteen elämäni tienhaaroista. Minun piti valita jatkaisinko valitsemallani polulla vai ryhtyisinkö tekemään jotain muuta. Amerikkalaiselokuvien kliseisten toimintamallien mukaan minun olisi tässä vaiheessa pitänyt ymmärtää, että rahamaailma ja sen parissa toimivat ihmiset ovat läpimätiä, ja tehdä totaalinen suunnanmuutos: Pyrkiä pelastamaan maailma, sairaat ihmiset ja Afrikan nälkäänäkevät lapset. Niin ei kuitenkaan käynyt. En menettänyt uskoani rahaan, vaan epäonnistuminen sai minut haluamaan sitä kahta kauheammin. Vannoin itselleni, että joskus vielä lennän Lontooseen kolme konkurssia tehneenä multimiljonäärinä ja kuulutan koko maailmalle gordongekkomaisesti: Ikäheimo is back!

En myöskään menettänyt uskoani rahamaailman parissa toimiviin ihmisiin. On totta, että hetken ajan pidin yllättäviä potkujani epäoikeudenmukaisena. Olihan kuitenkin ollut reilut kolme vuotta kaikilla tulosmittareilla yksi firman tuottavimmista työntekijöistä. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään omistajien vaihduttua, ja miksipä olisikaan merkinnyt. Jokaisella omistajalla on oikeus rakentaa ympärilleen sellainen tiimi johon voi luottaa. Jos viiksekkään miehen mukaan minulla ei ole menestysreseptiä, niin asia on silloin niin. Viiksekäs mies on oikeassa, koska hän puhuu rahan kieltä. Hän on natiivi rahan kielessä. Hän on Suomen rikkain mies.

Yhdessä asiassa viiksekäs mies oli kuitenkin väärässä: minun reseptini tulee valmiiksi, tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut kirjeen ylioppilaslautakunnalta, joka on lukuisten anomusten ja valitusten jälkeen luvannut hylätä ylioppilastutkintoni. Se mahdollistaa minulle lukion uudelleen suorittamisen Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, Sykissä, tuossa tarunhohtoisessa menestystehtaassa. Sen lisäksi olen saanut neuvoteltua puolustusvoimien hallinnon kanssa erityisjärjestelyn, jolla suoritan reserviupseerikoulun kurssimuotoisena. Ainoastaan peruskoulutuskauden joudun suorittamaan yhtäjaksoisesti Santahaminan varuskunnassa.

Elämässä saa vain sen, minkä pystyy neuvottelemaan. Näinhän puhui Sarasvuo.  

Viiksekäs mies ja muut huippumenestyjät, antakaa minulle siis vielä muutama vuosi aikaan niin tulette näkemään mistä minut on tehty. Olen oppinut, että täytyy epäonnistua voidakseen onnistua. Ei ole kolmea ilman neljättä, neljättä ilman viidettä. Siinä kaikki.   

Oivallus ja villit lupiinit

Kun on kesä, vakituinen työsopimus, villi nuoruus takana ja ulkoa kuuluu vaimeaa autojen hurinaa, voi nostaa jalat pöydälle ja odottaa oivallusta. Oivallus on ratkaisevaa, jos haluaa saada aikaan jotain arvokasta, mutta toisin kuin monet aikalaisemme kuvittelevat, se ei ole pakotettavissa syntymään.

Pelkkä omenapuun alla makoilukaan ei toki riitä. Normaalisti oivallus vaatii pohjakseen hyvin kovaa työtä. Oivallus ei korvaa työtä. Työ taas ei voi korvata oivallusta eikä pakottaa sitä syntymään, ei liioin intohimo. Molemmat yhdessä houkuttelevat sitä esiin, mutta se tulee silloin, kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa.

J. Karjalaisen tarina Villejä lupiineja –kappaleen synnystä on tästä oiva esimerkki. Yle-teemalla esitetyssä dokumentissa, Rock Suomi: Sanojen takana, Karjalainen kertoi työstäneensä pitkään erästä biisiä, eikä kertosäe ottanut syntyäkseen. Hän päätti pitää parin päivän tauon soittamisesta ja vaihtaa kitaran onkivapaan. Ollessaan palaamassa suosikkilammeltaan kohti kotia, hänen silmänsä osuivat tien varressa kasvaneisiin lupiineihin. Hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta tällä kertaa ne jostain syystä sytyttivät lampun. ”Villejä lupiineja” sanapari jäi soimaan hänen päähänsä ja kertosäe valmistui jo automatkan aikana. Intuition voima osoittautui niin voimakkaaksi, että Karjalainen työsti koko kappaleen uudelleen villien lupiinien ympärille ja lopulta myös valmisteilla ollut albumi nimettiin niiden mukaan. Kappaleesta tuli hitti ja sen myötä villeistä lupiineista symboli - ”ties mille”- kuten J. Karjalainen rehellisesti asian ilmaisi.

Suurena sanataiteilijana tiedän itsekin, että yleensä oivallukset ovat juuri Karjalaisen esimerkin kaltaisia intuitioita, välähdyksiä, joita ei voi analyyttisesti purkaa osiin. Jotain vain tapahtuu ja yhtäkkiä hahmottomista mietteistä muodostuu terävä kärki. Syntyy otsikko, ensimmäinen lause tai lopetus ja tuntuu kuin kirjoittaminen katoaisi. Zizekin sanoin:

“Up to a certain point, I’m telling myself, ‘No, I’m not yet writing. I’m just putting down ideas.’ Then, at a certain point, I tell myself, ‘Everything is already there. Now I just have to edit it.’ So that’s the idea: to split it into two. I put down notes; I edit it. Writing disappears.”

Wikipedian mukaan sana intuitio on muodostettu latinan sanasta intueor, joka tarkoittaa ’katsoa’, ’nähdä’. Juuri näkeminen näytteli suurta rooli J. Karjalaisenkin oivalluksessa. Parhaat oivallukset eivät kuitenkaan välttämättä edellytä välitöntä havaitsemista. Ne voivat syntyä, kuten Max Weber on asian hienosti ilmaissut, ”sikaria leposohvalla tuprutellessa tai kävellessä kadulla, joka nousee loivasti ylämäkeen”. Ne voivat syntyä punttisalilla hauiskääntöjä tehdessä tai kaverin kanssa kaljalla istuessa.

Olipa tapa mikä tahansa, oivallukset välähtävät juuri silloin kun niitä ei odota, eivät kirjoitus- tai miksauspöydän ääressä pohtiessa ja etsiessä. Ne eivät kuitenkaan olisi tulleet mieleen, elleivät niitä olisi edeltäneet tuo pöydän ääressä pohtiminen ja intohimoinen etsiminen ja kysymysten asettaminen. Kova työ ja intohimo ratkaisevat. Siksi Max Weber sanoi, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti.

Silti oivallus on aina uhkapeliä: koskaan ei tiedä tuleeko se vai ei. Joku voi olla intohimoinen ja teknisesti loistava kirjoittaja, mutta hänellä ei ole koskaan ollut omaa arvokasta oivallusta. Tällöin hänestä tuskin on odotettavissa rivijournalistia kummempaa kynäilijää. Minäkin tunnen monia ahkeria, touhukkaita, pitkän ja ansiokkaan työuran tehneitä ihmisiä, jotka yhä kärsivällisesti odottavat ensimmäistä omaa oivallustaan. Meille palkkatyöläiselle se on onneksi mahdollista, juovuttavista intuitioista eläville taiteilijoille ei.  

Myytinmurtajat

Tommi Uschanov pohtii hienossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus mahdollisuutta jonkinlaisen Yhteiskunnaliset myytinmurtajat televisiosarjan perustamiseen. Sarjassa kokeiltaisiin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters), pitävätkö tietyt kansan keskuudessa sitkeänä elävät uskomukset paikkansa, mutta keskityttäisiin vain yhteiskunnallisiin myytteihin. Uschanovin mukaan sarjassa voitaisiin tehdä esimerkiksi testi, jossa kaikille kaupungin asukkaille annettaisiin joka kuukausi ilmaista rahaa ja testattaisiin, vähenevätkö siellä työhalut? Toisaalla taas voitaisiin suorittaa koe, jossa rikoksesta saatavia rangaistuksia lievennettäisiin kahdesta samanlaisesta alueesta toisella, jonka jälkeen tarkkailtaisiin lisääntyvätkö siellä rikokset.   

Uschanovin sai tätä ajatusta pohtimaan deliberatiivisen demokratian tai keskustelevan demokratian kokeilut eripuolilla maailmaa. Muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Tanskassa ja Bulgariassa toteutetuissa kokeissa joukko kansalaisia houkuteltiin erilaisin keinoin tutustumaan perinpohjaisesti politiikan asiakysymyksiin. Viikonlopun aikana kokeeseen osallistujat esimerkiksi perehtyivät ryhmätyönä politiikan eri sektoreiden asiakysymyksiin keskustelemalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa puolueettomien vetäjien johdolla. Kokeissa niihin osallistuvien tavallisten ihmisten ymmärrys ikään kuin hinattiin asioista päättävien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa samalle tasolle.

Kokeiden tulokset ovat olleet positiivisia. Keskustelujen myötä osallistujien tietotason on havaittu kasvavan ja monien äänestyspäätösten muuttuvan. Lisäksi kokeet ovat lisänneet osallistujien luottamusta edustuselimiin ja politiikkaan. Britanniassa vuoden 1997 parlamenttivaalien yhteydessä tehdyssä kokeessa havaittiin, että kolmanneksi suurin puolue, liberaalidemokraattinen puolue, jopa kolminkertaisti kannatuksensa kokeen osanottajien päästyä selville sen kannanotoista vaalien asiakysymyksiin. Uschanovin mielestä onkin perusteltua epäillä, että jos äänestäjät ymmärtäisivät puolueet ja niiden kannat eri kysymyksiin samalla tavalla kuin puolueet itse, esimerkiksi puolueiden keskinäiset kannatussuhteet saattaisivat olla hyvinkin toisenlaiset kuin ne ovat.

Uschanovin epäilyihin on helppo yhtyä. Uskon, että meilläkin Suomessa monen kannat ympäristöasioihin, maahanmuuttoon, EU:hun, verotukseen, tulonjakoon ja moniin muihin asioihin muuttuisivat, jos perusfaktat olisivat hallussa. Se taas väistämättä johtaisi oman position tarkempaan pohtimiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen äänestyspäätökseen. Oma äitinikin sanoi ruvenneensa pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä vasta katsottuaan televisiosta Food Inc. –dokumentin. Hän oli järkyttynyt näkemästään, eikä voinut ”maatalon tyttönä” uskoa, kuinka hirvittävällä tavalla elintarviketuotantoon tarkoitettuja kotieläimiä kohdellaan. Heidän kotitilallaan eläimet saivat juosta vapaana, niille lässytettiin kuin ystäville ja niitä kunnioitettiin. Vaikka hän oli tiennyt tuon idyllin murtuneen jo ajat sitten, ei hänelle ollut tullut mieleenkään, minkälainen Auschwitz tehokkuuden ja tuottavuuden maksimoinnilla oli muutamassa vuosikymmenessä saatu aikaan. Aika näyttää muuttiko tuo silmät avannut kokemus myös hänen äänestyskäyttäytymistään.   

Oman työni kautta törmään usein EU:ta koskeviin lentäviin lauseisiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Yksi niistä on väite EU-byrokratian kalleudesta. Monet jopa elävät hieman kärjistetysti siinä uskossa, että leijonanosa heidän ”veromarkoistaan” menee erilaisten EU-virkamiesten, eurokraattien, elättämiseen. Todellisuudessahan EU:n talousarviosta suurin osa käytetään maatalouden tukemiseen ja Euroopan kilpailukyvyn lisäämiseen muun muassa erilaisten rakenne –ja aluerahastojen avulla. Hallinnon osuus budjetista on vain noin 6 prosenttia ja se kyllä kestää vertailun useimpien kansallisvaltioiden hallintomenojen kanssa.

Väite EU-byrokratian erityisen suurista kustannuksista on siis faktoihin perustumaton uskomus, eli täysiverinen myytti. Media ja rahvaiden mölisevät suut ovat vastaavia EU-myyttejä pullollaan. Jopa niin pullollaan, että useat Euroopan komission edustustot ympäri Eurooppaa ovat ruvenneet keräämään sitkeimmin kansan keskuudessa pyöriviä myyttejä nettisivuilleen ja tarjoamaan tilalle faktatietoa. Muun muassa komission Britannian edustuston verkkosivuilla on pitkä lista mitä mielikuvituksellisimpia EU-legendoja. Sieltä löytyy vastineita lehtikirjoituksiin, joissa on väitetty muun muassa, että EU:n lainsäädäntö pakottaa brittisairaalat palkkaamaan työntekijöitä, jotka eivät puhu englantia tai että EU:n työturvallisuusdirektiivi kieltää korkeat korot kampaamoiden työntekijöiltä.   

Tällaiset sivustot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta koska niitä ylläpitävät pääasiassa myyttien kohteena olevat tahot, on vaara, että ne eivät tavoita suuria massoja ja/tai saarnaavat jo uskovaisille. Sen vuoksi Uschanovin ehdotus popularisoidusta Yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisiosarjasta on mitä kannatettavin. Laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mikäli tämä konsepti löisi läpi, olisin valmis perustamaan sen rinnalle Talouden myytinmurtajat televisiosarjan. Sen perustana voisi toimia esimerkiksi Ha-Joon Changin mainio kirja 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism, jossa aseistariisuvasti osoitetaan vääräksi lukuisten kliseiden verkosto, jolle julkinen keskustelu taloudesta perustuu. Changin kirjan vahvuus on siinä, että se ei sorru yleiseen ahneuden kulttuurin tuomitsemiseen SDP:n poliitikkojen tyyliin, vaan osoittaa taloustieteen termein, mitkä markkinatalouden toimintalogiikkaan liittämämme uskomukset pitävät paikkansa ja mitkä eivät.

Chang itse uskoo markkinatalouteen, mutta haluaa asettaa sille sääntelyn avulla selkeät pelisäännöt. Sen vuoksi ensimmäinen myytti, jonka hän kirjassaan murtaa, on illuusio täysin vapaista markkinoista. Changin mukaan markkinoilla on aina rajoitteita ja ne näyttävät vapailta ainoastaan, koska hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Harva länsimaalainen esimerkiksi kyseenalaistaan nykyisin lapsityövoiman käytön tuomittavuutta, mutta 1800-luvun Britanniassa asiasta käytiin kovaa vääntöä. Tuolloin parlamentti sääti lain, että alle 9-vuotiaat lapset eivät saaneet työskennellä puuvillatehtaissa, joissa työskentely oli erityisen vaarallista terveydelle. Puuvillatehtailijoiden mielestä tällaisella lainsäädännöllä rajoitettiin ”vapaan markkinatalouden” toimintaa. Vastaavia kamppailuja käydään koko ajan eri talouden sektoreilla, eivätkä edellä mainitun esimerkin valossa vapauden puolustajat ole sen puhtaampia poliittisista motiiveista, kuin sääntelyn puolestapuhujatkaan. Chang toteaakin viisaasti, että vapaus, kuten kauneus, on katsojan silmässä.

Minusta olisikin tärkeää, että Talouden myytinmurtajissa keskityttäisiin Changin hengessä murtamaan talouden myyttejä mahdollisimman objektiivisesti taloustieteellisestä tutkimuksesta nousevin argumentein. Se voisi toimia railakkaana vaihteluna nykyiselle mediassa näyttäytyvälle ”talouskeskustelulle”, jonka peruskaava menee niin, että ensin joku Matti Apusen tai Björn Wahlroosin kaltainen äärityyppi esittää provosoivan mielipiteen, jonka jälkeen arkkiatrit ja punavihreät räppärit saapuvat paikalle tuomitsemaan ahneuden kulttuurin. Tällaisessa ilmapiirissä todellista parhaiden argumenttien kamppailua ei synny, koska keskustelijat saapuvat keskusteluun eri lähtöoletuksin – yhdet taloudellisin, toiset moraalis-eettisin. Se on surullista, koska talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään päteviä argumentteja, joilla vapaan markkinatalouden puolustajat pystytään ajamaan nurkkaan heidän omalla kotikentällään. Tähän Talouden myytinmurtajat voisi tuoda muutoksen.

Turhaa tietoa

Lukion teatterimatkalla, muistaakseni vuonna 2001, annoin kaikille kanssakilpailijoille kunnon selkäsaunan urheilutietovisassa. Olin ylpeä itsestäni ja kuvittelin, että viimeistään nyt olin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tietämykselläni. Käärin hihojani ylös ja nojasin tyytyväisenä rennosti taaksepäin.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että olin kuvitellut liikoja. Ennen palaamistaan omalle tuolilleen luokan priimustyttö tokaisi kylmästi: ”Ei urheilusta tarvitsekaan tietää mitään”.

Olisin voinut kuitata sen pelkkänä huonon häviäjän katkerana kommenttina, mutta asia jäi kaivertamaan mieltäni. Mietin, että olinko tankannut urheilustatistiikkaa päähäni aivan turhaan kaikki nuo vuodet, jos kerran sillä ei tehtykään vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen. Jos urheilusta ei tarvinnut tietää mitään, niin mistä sitten tarvitsi?  Musiikista? Historiasta? Filosofiasta? Fysiikasta? Matematiikasta? Vai kenties kirjallisuudesta?

Kysymykseeni ei löytynyt vastausta internetistä (ehkä nyt jo löytyisi, en ole kokeillut), eikä lähipiirissäni ollut ketään uskottavaa auktoriteettia jolta kysyä, joten jouduin tyytymään hakuammuntaan. Kävelin Kuopion pääkirjastoon, asettauduin huolellisesti pääsalin keskipisteeseen, suljin silmäni ja rupesin pyörimään ympyrää. Laskettuani mielessäni kymmeneen lopetin pyörimisen, nostin oikean käteni 90 asteen kulmaan osoittamaan kulkusuuntaa ja kävelin kohti ensimmäistä vastaantulevaa hyllyä. ”Numero 30, valtio-oppi, politiikka” luki hyllyssä. ”Lupaavaa”, muistan ajatelleeni. Ainakin tarpeeksi kaukana siihenastisesta mukavuus- ja vahvuusalueeltani, hyllystä numero 79 – liikunta, urheilu, leikit ja pelit.

Aloitin järjestelmällisen opiskelun. Lähdin liikkeelle perusteista Heikki Paloheimon ja Matti Wikbergin kirjoittaman Politiikan perusteet –kirjan avulla. Samainen kirja johdatti minut yliopistoon, jossa varsin pian siirryinkin jo nauttimaan huomattavasti kovempaa kamaa. Luin läpi suomalaisia klassikoita Janssonista Paastelaan, Borgista Paloseen, opiskelin poliittista historiaa, poliittista kansalaistoimintaa, poliittisen tyylin taitoa, globaalia poliittista toimintaa, poliittisia järjestelmiä ja perehdyin Euroopan yhdentymiseen. Ymmärtääkseni paremmin valtioiden oikeudellista ja taloudellista perustaa nautin välipalaksi oikeusteoriaa, julkis- ja yksityisoikeutta, vero-oikeutta sekä kansantaloustiedettä. Poliittisen filosofian Aristoteleineen, Platoneineen, Webereineen ja Arendteineen jätin viimeiseksi herkkupalaksi, jälkiruoaksi. Niiden pohjalta loin itselleni omaa ajatteluani suuntaavien perusteltujen väitteiden systemaattisen kokonaisuuden, jota maailmankuvaksikin kutsutaan (saks. Weltanschauung).

Kaikkeen tähän paloi aikaa kuusi vuotta. Siitä olisi saanut erittäin pitkän rockymaisen treenimontaasin johonkin elokuvaan – Hattori Hanzo valmisti kuuluisat miekkansa huomattavasti lyhyemmässä ajassa – joten sen huomioon ottaen lienee vähintään ymmärrettävää, että jätin yliopiston ovet taakseni takki auki. Oli tullut aika näyttää maailmalle mitä osasin.

Valitsin ensimmäisiksi kohteekseni työnantajat. Soitin muutamalle ja sovin pari tapaamista. Tapaamisissa kerroin laaja-alaisista politiikan ja kansainvälisten suhteiden opinnoistani, korostin monipuolista kielitaitoani ja klassista humanistista sivistystäni. Näytteeksi kerroin muutaman anekdootin Rooman imperiumin hajoamisesta, siteerasin Platonia ja Herakleitosta kytkemällä heidän ajatuksensa nykyaikaan parin ajankohtaisen esimerkin avulla. Lopuksi korostin vielä olevani erittäin hyvä hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja esimerkillinen tiimipelaaja.

”Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista, Hannu[han se oli?], tuo sinun osaamisesi”, vastasivat työnantajat markkinointipuheeseeni. ”Haluaisimme kuitenkin esittää sinulle muutaman kysymyksen: Ensinnäkin osaatko käyttää Exceliä? Tässä työssä on tosi tosi tärkeetä osata käyttää näppärästi Exceliä. Nykyisin melkein kaikki tehdään Excelillä. Osaathan sinä?"

”Toiseksi kai sinulla on kokemusta projektihakemusten ja raporttien kirjoittamisesta? Ja nettisivujen päivittämisestä? Ja sidosryhmäyhteistyöstä? Ja asiakasrajapinnoilla toimimisesta tai SOMEsta? Kaikki on nykyisin SOMEssa. Tiedäthän sen Hannu!”

 ”Nää on ne tärkeimmät jutut tämän työn kannalta. Tuo sinun yleissivistyshässäkkä on tosi mielenkiintoista, mutta politiikka, comoon, eihän siitä nyt tarvitsekaan tietää mitään.”

Vesiperä. Mutta en luovuttanut. Jatkoin samalta istumalta eräisiin bileisiin ja päätin, että hurmaan siellä kaikki politiikan tietämykselläni.

Heti sisään päästyäni painelin suoraan boolikulholle ja aloitin yhteiskunnallis-poliittisen keskustelun ensimmäisten vastaantulijoiden kanssa. Kerroin juuri lukeneeni Tommi Uschanovin Suuren Kaalihuijauksen ja järkyttyneeni ihmisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden syvyydestä. Yhtä kirjan kirkkainta ajatusta mukaillen korostin, että mielestäni tietämättömyyden pääsyy ei ole ihmisten pahuus tai tyhmyys vaan tietämättömyys omasta tietämättömyydestä – sekä sen syvyydestä että niistä alueista, joille se ulottuu. Ehdotin ratkaisuksi demokratiakasvatuksen tehostamista peruskoulun opintosuunnitelmissa ja yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisio-ohjelman perustamista. Niiden avulla voitaisiin murtaa sitkeimpiä kansan keskuudessa kulkevia vääriä uskomuksia. Loppuun vielä kevensin tunnelmaa naureskelemalla perussuomalaisten kannattajille, jotka korostavat maan tavan tärkeyttä, mutta joilla ei ole tilastojen perusteella hajuakaan siitä, mikä tuo maan tapa on (2/3 heistä on huonommat perustiedo politiikastat, kuin suomalaisilla keskimäärin) . ”Tulee väkisin mieleen Einsteinin toteamus, että on olemassa vain kaksi ääretöntä asiaa – universumi ja ihmisten typeryys”, totesin alleviivaavasti aloittaakseni keskustelun.

Tyyppi Y: ”Heh, joo, aivan aivan. Toi on tosi…Hei eiks tää biisi oo Olavi Uusivirran uudelta albumilta?”

Tyyppi X: ”On joo. Oodi ilolle. Helmi levy. Mä en oo aiemmin tykänny sen Uusivirran touhuista, mut mut…tää on kyllä hyvä.”

Tyyppi Y: ”Joo, tosi raikasta uutta kotimaista. Hei, pitäiskö hakee hiukka lisää naksuja.”

Tyyppi Z: ”Hei joo, ehdottomasti, lisää naksuja… ja ehkä pari märkää. Röh röh, hehehehee.”

Ja niin Y, X ja Z lähtivät kohti olohuonetta ja jättivät minut tuijottelemaan kengänkärkiäni. Seisoin hiljaa paikallani ja yritin toipua keskustelunavaukseni totaalisesta sivuuttamisesta. Hetken kuluttua kävelin heidän perässään olohuoneeseen. Siellä osa juhlaväestä seurasi kiinnostuneena hiekkapestyihin farkkuihin, vaaleanpunaiseen Tommy Hilfigerin neuleeseen ja mustiin Adidaksen tennissukkiin pukeutuneen insinöörin esitelmää erilaisista kotiteatteri-systeemeistä. Vieressä tyttöporukka keskusteli innostuneesti keittiökaapiston ovista, niiden vetimistä ja värivalinnoista. Taustalla auki olleesta teeveestä tuli Huvila & Huussi. Seinällä oli tuoreimman Idols-voittajan juliste.  

Käännyin hiljaa pois, hain takkini naulasta ja kävelin kadulle. Tiesin haukanneeni paskaa, kuuden vuoden verran.

Hain lohtua kirjallisuudesta. Tein zeniläisen egotripin Pirsigin Moottoripyörän kunnossapidon matkassa, tunsin itseinhoa J.M. Coetzeen omaelämänkerrallisten romaanien parissa, itkin maailman pahuutta Stefan Zweigin kanssa. Lopulta Dostojevskin ja Flaubertin matkassa sukelsin niin syvälle ihmisen sieluun, että en meinannut päästä takaisin pinnalle. Ymmärsin, että elämä oli pohjimmiltaan rumaa ja tarkoituksetonta, aina kaukana mielikuvituksen luomista ihanteista, ja juuri siksi rakastuin kirjallisuuteen. Kirjallisuutta eivät tarvitse ne, jotka rakastavat elämää. Sen salainen vetovoima on suunnattu niille, jotka tietävät, että onnellisuutta ei ole olemassa. On vain onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät.  

Tässä mielessä kirjat todella ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet, jotka pahimmassakin tapauksessa voivat tehdä ihmisestä vain kuolleen. Kirjat voivat tehdä - Antti Nyleniä mukaillen - ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla tämän mieleen epäterveen viihtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Se on elinikäinen vamma, johon ei ole muuta parannuskeinoa, kuin kirjoittaminen. 

Niinpä aloin kirjoittaa. Ensin pöytälaatikkoon, mutta varsin pian kyllästyin kirjoittamaan vain itselleni ja perustin blogin nimimerkillä Herra Gägä. En kertonut siitä kenellekään. Tuotin rauhassa sisältöä ja ajattelin, että kyllä ihmiset sen löytävät. 

Eivät löytäneet, joten laitoin puskaradion soimaan. Kehuin Herra Gägää vuolaasti Suomi 24- ja Kaksplus – keskustelupalstoilla, liitin sen suosituimmille blogilistoille ja jätin siitä vihjeitä Facebook-profiiliini. Lukijamäärät kasvoivat, mutta tuskaisen hitaasti. Viimeisenä epätoivoisena keinona päätin ruveta jakamaan juttujani statuspäivityksinä omalla Facebook-seinälläni. Se toimi ja pikkuhiljaa blogini saavutti noin 100 hengen aktiivisen lukijakunnan. Sain kaipaamiani Facebook-tykkäyksiä ja jopa ylistävää lukijapalautetta. Kehujen myötä unohdin varsin nopeasti, kuinka alhaisin keinoin ne oli herutettu laajennetulta kaveripiiriltä. Kaikki on sallittua sodassa ja Facebook-peukutusten saalistuksessa.    

Kehut voimistivat narsismiani. Halusin jakaa kaikki ajatukseni ja tekemiseni kaikkien kanssa, koska koin, että kaikki haluavat kuulla juuri niistä, eivätkä mistään muusta. Päivitin Facebook-statuksiani monta kertaa päivässä, twiittasin tauotta ja merkkasin itseni Foursquarella identiteettiäni pönkittäviin paikkoihin. Tavatessani ystävieni kanssa toin tauoitta esille uniikkeja ajatuksiani, listasin lukemiani kirjoja ja knoppailin oppineilla sitaateilla. Heidän haukottaville jutuilleen ja turhanpäiväisille jorinoille taas viittasin kintaalla. Ei-oppineet analyysit keskeytin tykkänään. 

Kuvittelin olevani poikkeuksellisen tyylikäs, älykäs ja sivistynyt tyyppi. Ja ajattelin myös muiden ajattelevan niin. 

Totuus kuitenkin paljastui - kuinkas muutenkaan - kaljatuopin äärellä. Olin kutsunut vanhan opiskelukaverini keskustaan kuuntelemaan listausta viimeaikoina lukemistani kirjoista ja kehumaan syvällisiä ajatuksiani. Puolen tunnin verran kaverini jaksoikin kuunnella ja nyökytellä kärsivällisesti monologilleni, mutta sitten hänellä poltti kiinni perusteellisesti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja käski minun pitää turpani kiinni. Seurasi avautuminen:

”Hannu, kuuntele tarkkaan. Sinusta on tullut ihan helvetin rasittava saivartelija sen jälkeen, kun hurahdit kirjallisuuteen. Olit toki rasittavan itsekeskeinen tyyppi ennen sitäkin, mutta nykyisin sinun kanssa ei voi enää keskustella normaalisti. Sinun pitää aina olla oikeassa, heittää fiksuin mielipide, saada sanoa viimeinen sana. Ei sellaista jaksa kukaan. 

Muistatko sen Berliinin reissun? Meidän piti pysähtyä joka toisen rakennuksen kohdalla, kun sulla sattui olemaan tietoa, että se ja se arkkitehti on suunnitellut tämän rakennuksen, joka on sitä ja sitä tyyliä ja jossa on asunut se ja se kirjailija. Hirveetä nimien pudottelua! Mikset voi vaan nauttia siitä, että rakennus on kaunis tai että keskustelu on hyvää? Miksi saivartelet ja droppailet nimiä? 

Oikeastaan ainut asia mikä on noita sinun kirjallisuussaivarteluja rasittavampaa, on ne sinun iänikuiset yhteiskunnallis-poliittiset analyysit. Sun pitäis liittyä johonkin puolueeseen ja jauhaa siellä sitä poliittista scheissea. Normaalit ihmiset on kiinnostuneita lätkästä, jalkapallosta, laajakuvatelevisioista, sisustuksesta, matkustamisesta, kokkauksesta ja laulukilpailuista. Jos et usko, avaa televisio. Vois tehdä ihan hyvää sulle. 

Ja sun pitää hyväksyä se fakta, ettei politiikasta ja kirjallisuudesta tarvitsekaan tietää mitään. Tervetuloa todellisuuteen!”

Vapaus jostakin vai vapaus johonkin

Eräs pankkiiri on puhuttanut Suomea viime aikoina. Ensin oli se haastattelu, sitten se toinen ja nyt vielä tämä kirja, jonka nimeä en aio mainita. Tästä kirjasta, jonka nimeä en muuten aio mainita, nousi kohu. Tai oikeastaan kohu nousi Timo Harakan Helsingin Sanomiin kirjoittamasta arviosta, jossa tämä kirja teilattiin todellisuudesta vieraantuneen höppänän ylimalkaisiksi jorinoiksi triviaaleista kysymyksistä.

Arviota kiiteltiin laajalti. ”Saipahan miljonääri kerrankin ansionsa mukaan”, ajattelivat monet. ”Ei ole muuten vaatteita tällä keisarilla”, huusivat toiset.

Myös Timo itse oli arvioonsa tyytyväinen, pääsihän hän osoittamaan koko Suomen lukutaitoiselle väestölle kuinka oikeamielinen ja laajasti taloustieteisiin perehtynyt mies hän on. Viimeistään nyt oli saatettu kaikkien tietoon, että hän on terävähampainen vallan vahtikoira, raatelija, joka upottaa hampaansa niihin kankkuihin, jotka Suomen kansalle pyllistävät.  

”Väärä koira, väärät kannikat”, ajatteli eurooppaministeri Stubb, jonka mielestä Timon arvostelu oli ideologisesti värittynyt, suoraan sanottuna pateettinen pohjanoteeraus. ”Pankkiiri ei ole vain menestynyt pankkiiri, vaan myös oppinut, syvällinen ajattelija”, hän sanoi lehdelle. Tässä kirjassaan pankkiiri haluaa puolustaa vapautta, siksi pankkiirin kirja on syytä lukea.

Ministeri oli vakuuttunut pankkiirin syvällisyydestä juteltuaan hänen kanssaan useat kerrat pankkiirin edustusauton takapenkillä. Siellä pankkiiri oli kertonut ministerille Amerikan vuosistaan ja vapaudesta, johon ministeri oli vastannut kertomalla omista Amerikan vuosistaan ja vapaudesta. He olivat löytäneet nopeasti yhteisen sävelen siitä, että Amerikassa vallitsi vapaus ja Pohjoismaissa enemmistön tyrannia. Johtopäätöskin löytyi vaivatta: vapautta täytyi puolustaa ajamalla Amerikan malli mitä pikimmiten Pohjoismaihin. Muuten miljonäärit lähtevät etsimään vapautta jostain muualta.

En ole lukenut pankkiirin kirjaa, mutta sen julkistamista seurannutta kohua seuratessani mietiskelin, että olikohan pankkiirin tarkoituksena todella puolustaa vapautta yleisesti vai vain omaa vapauttaan. Itse kun koen olevani varsin vapaa täällä Pohjoismaissa, vaikka täällä ylläpidetäänkin laajempia sosiaalipalveluja ja jaellaan anteliaampia sosiaalietuuksia, kuin mikä olisi pankkiirin mielestä optimaalista.

Itse asiassa juuri kattavien julkisten palveluiden takia koen olevani vapaa. Voin esimerkiksi luottaa siihen, että minulla on turvattu oikeus perusterveydenhuoltoon (ainakin toistaiseksi) ja käyttää sen ajan ja energian, jonka monet amerikkalaiset käyttävät sairasvakuutuksista huolehtimiseen ja eri palveluntarjoajien vertailuun, johonkin huomattavasti mielekkäämpään toimeen.

Amerikkalaisilla on eittämättä minua laajemmat vapaudet valita erilaisten palvelun tarjoajien välillä, mutta niin kauan kuin lähes jokainen kuitenkin tarvitsee pääsyn perusterveydenhuoltoon, heillä on myös ”vapaus” huolehtia siitä, riittävätkö rahat vakuutuksiin. Tällaisissa pakotetun valinnan tilanteissa vapaus valita ei välttämättä kasvata yksilön henkilökohtaista vapautta, pikemminkin päinvastoin.

Voi olla, että myös naisena tuntisin olevani vapaa juuri pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Jos en haluaisi jäädä kotiäidiksi, minulla olisi yhteiskunnan takaama mahdollisuus viedä lapseni kunnan järjestämään päivähoitoon ja jatkaa työelämässä vaikka heti äitiysloman päättymisen jälkeen. Ei ole sattumaa, että naisten työvoimaosuus on Suomessa erittäin korkealla tasolla, muistaakseni maailman top 5:ssä. Kun kerroin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta yhdelle amerikkalaiselle tutulleni, hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Tiedätkö miksi me kutsuisimme tuota USA:ssa? Kommunismiksi.” Me voisimme kutsua sitä vaikka valinnanvapaudeksi.

Kattavat julkiset palvelut ja vapaus eivät ole siis toisiaan poissulkevia asioita. Pankkiirin kaltaisen taloudellisesti riippumattoman yksilön vapautta niiden ylläpitämiseen vaadittava korkea verotus toki kaventaa, mutta meille taviksille ne takaavat vapauden olla huolehtimatta monista perusasioista ja siten mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Kyse on painotuserosta: siinä missä pankkiiri etsii vapautta jostakin, kaltaisiani taviksia palvelee paremmin vapaus johonkin.

Rusina

Mistä taide kumpuaa? Erno Paasilinnan kulunutta fraasia mukaillen: onko elettävä sellainen elämä, josta syntyy taiteilija?

Esseisti Matti Mäkelän mukaan yksi taiteilijan vakiorooleista on olla kokeilija, joka tekee muiden puolesta sen, mitä he eivät itse voi tai halua tehdä. Monien suomalaisten taiteilijoiden kohdalla se on tarkoittanut kokemuksien etumatkan hakemista alkoholista.

Esseessään Hyvä riippuvuus Mäkelä nostaa esimerkiksi Juicen, joka saavutti suomalaisen kuulijakunnan suosion laulunsanoituksilla, jotka ovat edellyttäneet elämänkokemuksia, joita harva kuulija haluaakaan kokea. Harva esimerkiksi haluaa vetää viinaa kahta viikkoa, vain päästäkseen kertomaan, mille sen jälkeinen ”viidestoista yö” tuntuu. Juicen klassikkokappaleesta voimme aavistaa koetun tunnelman, mutta emme halua menne pidemmälle. Olemme iloisia siitä, että Juice on kokenut sen meidän puolestamme.

Mäkelä kertoo katselleensa 50-vuotisjuhliaan viettäneen Juicen olemusta televisiohaastattelussa ja kiinnittäneensä huomiota Juicen rusinamaiseen olemukseen. Laulut eivät tulleet lunnaitta:

”Juicen olemusta katsellessa tuli myös mieleen sijaiskärsimisen tai –nauttimisen hinta, ne tunnetut laulujen lunnaat. 50-vuotias mies näytti kuntoilevia, terveellistä, kurinalaista elämää viettäviä ihailijoitaan vanhemmalta ja kuluneemmalta. Juice oli kutistunut, Juice oli rusina. Me suomalaiset olemme siis puristaneet mehut tuosta mehukkaasta miehestä, vain siten tullaan kokemusten Jeesukseksi. Mutta onneksi Juice on selvinnyt itsetyytyväisen näköiseksi 50-vuotiaaksi. Suon sen hänelle, olemme kumpikin ”makeita jätkiä”, sairastamme samaa tautia. Ehkäpä Juice olikin ensin viinirypäle, sitten rusina, ja nyt rusina simapullossa, vähän pullea omista mehuistaan, jatkuvasti pinnalla, hankala saada ulos.”

Siinä missä tavallinen ihminen rakentaa baaritiskiä neljäkymmentä tuntia viikossa, jotta voisi nuokkua sen ääressä hyvällä omallatunnolla kymmenen tuntia työviikon päälle, taiteilija juo tehostaakseen työskentelyään. Taiteilijoiden on revittävä työnsä mallittomasta maailmasta ja tässä jatkuvassa tihennetyn valinnan tehtävässä viinasta on selvä hyöty paitsi paineen purkajana, mutta myös siinä, että krapulatila ja tottuneisuus alkoholin käyttöön alentavat valinnan tekemisen kynnystä. Kun on pakko koko ajan valita, valinnan porras tehtävä mahdollisimman alhaiseksi. Taiteilijoille ei makseta paikallaolosta - heillä on jatkuva tulospakko.

Siten taiteilijoiden kohdalla viina on rinnastettavissa lähinnä piristeisiin, kahvin ja tupakan kanssa samaan rintamaan. Sen tarkoitus on saada ihmisestä ensin kaikki irti ja sitten vielä paljon enemmän.

Mäkelä naureskeleekin niille viisastelijoille, jotka nykymuodin mukaisesti väittävät, että Saarikoski ja Leino olisivat olleet vielä parempia taiteilijoita, jos he eivät olisi juoneet. Hän epäilee, että tällaisten teorioiden esittäjät tietävät itsekin puhuvansa raittiuspropagandaa. Raittiita taiteilijoita on toki ollut (Antti Hyry), mutta heidän rinnalleen pystyy aina tuomaan melkoisen joukon kirjailijoita, jotka hyvästellessään alkoholin ovat samalla hyvästelleet hyvän proosan tai runouden.

Juice, tuo pullea rusina, liiteli lopulta ulos simapullosta. Ei tyylikkäästi, ei omin ehdoin, mutta kuitenkin. Alkoholille hän ei jättänyt hyvästejä. Makea jätkä.

Sulokas kuona

Emil Michel Cioran on punasolujamme uhkaavista vaaroista vakavin: todellinen kirjailija.

Todellisen kirjailijan tuntee siitä, että he eivät vain saa meitä omaksumaan joitain uusia ajatuksia tai esteettisiä näkökulmia, vaan he muuttavat veremme. Raapimalla sivilisaation sulokkaan kuonan silmiemme edestä he puuttuvat elimistömme syvimpään ytimeen, joka omaksuu heidät kuin paheen. Heidän tekstiensä henki jättää jälkeensä oudon vierauden tunteen, hajoamisen, joka tapahtuu kun sielun epäpuhtaus ja ihmisen todelliset motiivit revitään esiin valheellisen hienostuneisuuden alta. Todellisista kirjailijoista puhuttaessa hajoamista seuraa kuitenkin katharsis, tuhkasta nouseva uudesti syntyminen.

Mitä sivilisaation sulokkaan kuonan alta sitten löytyy?

Cioran on löytänyt sieltä ruusuvedeltä tuoksuvan kalvakkaan nahjuksen, jota nimitämme jumalaksi.

Hän kysyy: miksi jumala on mielenkiinnoton, tarmoton ja vanhanaikainen, ja niin vähän meidän kaltaisemme? Miksi olemme heijastaneet häneen niin kalpeita valoja ja haparoivia voimia?

Toisaalta: miksi paholainen on niin täynnä elämää? Miksi olemme liittäneet häneen vahvimmat ominaisuutemme ilkeyden ja peräänantamattomuuden ja pukeneet hänet juhlallisesti mustiin? Miksi hän niin on vireä, oikukas, älykäs ja ironinen?

Kuluivatko energiavarastomme, jotka olimme varanneet jumalan luomiseksi, loppuun?

Vai loimmeko tämän lempeän, hyvän, ylevän ja jalon hahmon juuri sen takia, että se on niin kaukana kaksinaamaisesta mysteeristä nimeltä ihminen? Paholaisen puoleenkaan kun ei voi kääntyä, koska hänen palvomisensa olisi introspektiota, oman itsemme rukoilua. Ei päivänselvyyksiä rukoilla, eivätkä totuudelliset asiat ole palvonnan kohteena.

Sivilisaation sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt kauniita aatteita, jotka päättyvät rovioille, mestauslavoille ja vankiloihin. Ei ihmisten ilkeyden vaan heidän vakaumuksiensa takia.

Elämän tunnusmerkkejä ovat raakuus, fanatismi ja suvaitsemattomuus, kun taas herttaisuus, ymmärtäväisyys ja armeliaisuus ovat rappion merkkejä. Niin kauan kuin liike tai instituutio perustuu vahvoihin vietteihin, se ei hyväksy vihollisia eikä vääräoppisia. Ennemmin tai myöhemmin poliisi takaa sen totuuden.

Inkvisitiolla kirkko osoitti, että se oli vielä sangen elinvoimainen. Uskonto alkoi sammua heti, kun se alkoi hyväksyä totuuksia, jotka kieltävät sen. Jumala, jonka nimeen ei enää tapeta, on kuollut jumala.

Sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt edistykseen uskovan levottoman ihmisen. Kauhun ajat ovat tyyneyden aikoja väkevämpiä, koska ihmistä ärsyttää paljon enemmän tapahtumien puute, kuin niiden yltäkylläisyys. Haaveileva valloittaja on suurin onnettomuus, joka ihmistä voi kohdata. Siitä huolimatta kerta kerran jälkeen lumoudumme hänen sairaasta kunnianhimostaan ja haitallisista ihanteistaan.

Kukaan järkevä ihminen ei koskaan ole ollut palvonnan kohde. Ihmiskunta on palvonut vain niitä, jotka ovat saattaneet sen perikatoon. Rauhalliset aikakaudet eivät ole jääneet historiankirjoihin, eivätkä viisaat hallitsijat, joita heidän alamaisensa ovat aina halveksineet.

Sulokasta kuonaa raaputettuaan Cioran on huomannut, että filosofiasta ei ole mitään apua. Sen antamat vastaukset ovat täysin tyhjiä. Olemassaoloa ei voi välttää selityksillä, sen voi vain kestää, rakastaa tai vihata sitä. Elämämme alkaa vasta filosofian loputtua, sen raunioilla.

Filosofia on pakokeino niille aroille ja laimeille ihmisille, jotka väistelevät elämän turmelevaa rehevyyttä. Väkijoukot eivät hievahdakaan tarkkojen käsitteiden tai selväpiirteisten ihanteiden edessä, vaan niitä kiehtoo kunniattomuuden hohde. Moraaliskandaalit ovat ihmisten tiedonhalun perusta ja kaikkien tapahtumien piilevä vaikutin. On siis aivan luonnollista, ettei tyrannittomista kansakunnista puhuta ja että kansan tekemien epäoikeudenmukaisuuksien summa on sen vaikutusvallan ja elinvoiman mittari. Aikakauden energia mitataan ihmisissä, jotka sen kuluessa kärsivät.

”Kansakunta, joka ei enää raiskaa, on täysin rappiolla; kansakunta osoittaa luonteensa ja tulevaisuutensa raiskausten määrällä. Tutkikaapa mistä sodasta lähtien se on lakannut harjoittamasta tuota rikosta suuressa mittakaavassa: olette löytäneet ensimmäisen merkin sen heikentymisestä; tutkikaa mistä lähtien rakkaudesta on tullut sille rituaali ja sängystä orgasmin edellytys, ja olette löytäneet sen heikkouden alkupisteen ja sen barbaarisuuden periytymisen loppupisteen.”

Sulokkaan kuonaisten voittajien tarinoiden takaa Cioran on löytänyt ihmiskunnan historian, joka on pahan historiaa. Onnettomuuksien poistaminen historiasta on sama kuin kuvittelisi luonnon ilman vuodenaikoja.

Lähde:

Cioran, E.M.: Hajoamisen käsikirja

Viisasta vai tyhmää

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että tunteihin ja minuutteihin jaettu moderni elämä ei ole minua varten. Haluaisin jättää kaiken taakse, karistaa byrokratian, politiikan ja historian tomut jaloistani, paeta Ruusutaloon ja elää harmoniassa luonnon kanssa. Haluaisin työskennellä konkreettisten tavoitteiden eteen, jotka itse asetan ja joiden merkityksen voin ymmärtää. Haluaisin elää ajassa joka on näkyvä ja konkreettinen, kuten ovat päivä, ilta ja yö. Se kai on kaipuuta isovanhempieni aikaan. Nostalgia on paikka, jota ei koskaan ollutkaan.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti. Päivät siintävät ohi toissijaisten askareiden parissa ja vapaa-aika kadonnutta aikaa etsiessä. ”Minustahan piti tulla jotain hienoa ja erikoista”. ”Minunhan piti loistaa estradeilla ja kirjoittaa vuosisadan romaani”. ”Minunhan piti tehdä jotain luovaa, elää intuitioiden huumasta ja seurata kutsumustani”. Mutta täällä toimistossahan minä istun. Täällä mitättömässä toimistossa, päivästä toiseen, puuhakkaana askareiden parissa, joita ei enää huomenna muistele kukaan.

Aina silloin tällöin iskee vapauden puuska. Se yllättää pitkällä lenkillä vieraassa ympäristössä niin lujaa, että tekee mieli hakata käsiään yhteen. Se yllättää hiljaa hiipivästi silloin, kun erehtyy katsomaan työhuoneen ikkunasta kevätauringossa kimaltelevaa kinosta liian pitkään. Se painaa rintaan ja ahdistaa sohvalla maatessa, kun televisio näyttää uskaliaiden travellereiden viimeisimmät seikkailut. Vapaana ihminen syntyy, mutta kaikkialla hän on kahleissa.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että onni, jonka mainioiden henkisten kykyjeni vuoksi ansaitsisin, tulee liian verkkaisesti. Onni tuntuu olevan mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista. Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, ettei onnellisuus ole riittävä päämäärä ihmisen elämälle. Henkiset nautinnot voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla heihin epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Antti Nylenin mukaan siihen ei ole muuta lääkettä kuin kirjoittaminen. Olen silti mieluummin tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ennemmin tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että toimettomat käsittävät enemmän asioita ja ovat syvällisempiä kuin toimeliaat. Mikään touhuilu ei rajoita heidän perspektiiviään. Ainaisen sunnuntain lapsina he katselevat, kun ihmiset heidän ympärillään pakenevat puhtaan olemassaolon pohdintaa mitättömyyteen perustuvaan työhön. He ovat meistä parhaiten valmistautuneita kohtaamaan maailman, josta on tullut ikuinen sunnuntai-iltapäivä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että ”ylpeys panee meidät kaipaamaan ratkaisua elämälle – ratkaisua, tarkoitusta, lopullista syytä; mutta mitä tarkempia kaukoputkia keksitään, sitä enemmän tähtiä ilmestyy näköpiiriin. Ihmiskuntaa ei voi muuttaa, sen voi vain tuntea”. (Julian Barnes: Flaubertin papukaija)

Aina silloin tällöin, kun elämän mitättömyys ja jokapäiväisyys näyttäytyy alastomimmillaan, mieleen hiipii kysymys: onko viisasta vai tyhmää ottaa elämä vakavasti?

Käännetty todistustaakka

Nuori vihreä vaikuttaja Erkki Perälä kirjoitti pari viikkoa sitten blogitekstin, jossa hän väitti Timo Soinin valehdelleen suorassa tv-lähetyksessä lukiolaisen esittämään ilmastonmuutos-aiheiseen kysymykseen. Perälä tarttui tekstissään Soinin väitteeseen, että ihmisen osuutta ilmastonmuutokseen ei pystytä täysin sanomaan. Perälän mielestä pystytään ja tästä vallitsee hänen mukaansa tieteellinen konsensus. Väitteensä tueksi hän nosti esiin lainauksen Suomen ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaasta, jossa todetaan, että ”1900-luvun puolivälin jälkeen havaittu maapallon keskilämpötilan nousu johtuu valtaosin ihmiskunnan kasvihuonekaasujen päästöistä”. Jompikumpi siis valehtelee, Soini tai ilmatieteenlaitos.

Otsikkoaan myöten poleeminen Perälän kirjoitus sai odotetusti ilmastoskeptikot liikkeelle. Lajilleen tyypillisen runsaslukuisena ja rahvaanomaisena he hyökkäsivät Perälän kimppuun kaikista ilmansuunnista. Yhteen ääneen, toisistaan voimaa ammentaen he huusivat, että mikään ei ole muuttunut, kyse on syklisistä lämmön vaihteluista, ihminen ei ole tehnyt mitään väärin, Soini on oikeassa, luovuttaisit jo Perälä.

Ihailtavan kohteliaasti Perälä jaksoi vastailla runsaasti solvauksia sisältäviin kommentteihin. Väite väitteeltä hän yritti kääntää kommentoijien päitä, tarjota parempaa tietoa, selittää mistä on kysymys, vedota järkeen ja logiikkaan, mutta turhaan. Typeryyden hyökyaalto, tuo kaikista luonnonvoimista suurin ja mahtavin, pyyhkäisi hänen ylitseen.

On sinänsä mahtavaa, että uhmakkaat maallikot ovat valmiita kyseenalaistamaan tutkijoiden liki yksimielisen kannan. Vaikka ilmaston lämpeneminen onkin kaikista maapalloa lähitulevaisuudessa uhkaavista vaaroista näkyvin, tutkituin ja dokumentoiduin, kukaan voi tuskin täysin aukottomasti todistaa, että se muodostaa vakavan uhkan ihmiskunnalle. Eihän sitä paitsi olisi ensimmäinen kerta, kun tiede erehtyy.

Olen silti täysin vakuuttunut siitä, että meidän kannattaa tarttua toimeen, vaikka emme olisikaan 100 prosenttisen varmoja, onko uhka todellinen vai ei. Toimeen kannattaa tarttua, vaikka kolmenkymmenen vuoden kuluttua huomaisimme, että hätäilyille irvaileva ilmastoskeptikkojen joukko olikin oikeassa. Vaikka vielä epäilisimme, meidän on toimittava, kuin olisimme varmoja.

Kuinka niin?

Vetoan perustelussani matemaatikko Blaice Pascalin vedonlyöntiin, eli ns. pelurin todistukseen. Sen avulla Pascal ainakaan osoitti, että Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa.Pelurin todistus sanoo, että vaikka ei tiedettäisi, onko jumala olemassa vai ei, jumalaan kannattaa uskoa, koska näin saavutettava palkinto, iankaikkinen elämä, on äärettömän suuri, ja epäuskosta seuraava rangaistus, iankaikkinen kärsimys, on hirvittävä. Voiton odotusarvo, joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri.(Wikipedia)

”Ilmastonmuutosuskovaisena” en malta olla sanomatta, että tässä on myös ilmaston lämpenemistä koskevan vedonlyönnin lähtökohta: jos emme kykene muuttamaan toimintatapojamme ja uhka osoittautuu todeksi, menetämme kaiken; jos kykenemme muuttamaan toimintatapojamme radikaalisti ja uhka osoittautuu turhaksi, emme menetä mitään. Amin Maaloufia lainaten:

”Jos nimittäin ajattelee asiaa, ne toimenpiteet joilla ilmastouhkaa voidaan torjua, kannattaa joka tapauksessa toteuttaa – jotta vähennetään saasteita ja niiden haittavaikutuksia ihmiseen, jotta vähennetään niiden mahdollisesti aiheuttamia puutteita ja sosiaalisia häiriöitä, jotta vältetään veriset konfliktit taistelussa öljy- ja kaivosalueiden sekä vesistöjen hallinnasta ja jotta ihmiskunta voi jatkaa kehitystään rauhallisemmissa merkeissä.”

Tästä seuraa loogisesti se, että ei ole tutkijoiden ja muiden valistuneiden kansalaisten tehtävä osoittaa, että uhka on todellinen. On pikemminkin toisinajattelevan vähemmistön tehtävä osoittaa kiistämättömästi, että vaara on täysin kuvitteellinen. Todistustaakka siirtyy toiselle, kuten juristit asian ilmaisevat.


Ps. Tämä kirjoitus on saanut innoituksensa Amin Maaloufin esseekirjasta Maailma järkkyy (kuvassa). Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille lukutaitoisille.