Tunne ja fakta

Keskellä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 6 -romaania on lähes 400 sivua pitkä Hitler-essee tai tutkielma, jossa on ”post-faktuaaliseen” ajan henkeen sopivia kuvauksia, vaikka esseen varsinainen fokus onkin aivan toisaalla.

Viitteistä päätellen Knausgård on käynyt läpi aikamoisen läjän Hitler-kirjallisuutta, jonka pohjalta hän kiteyttää, että yksi Hitlerin oivalluksista oli se, että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että ”meissä” piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia, kuin ”heistä” huolehtiminen. Sen vuoksi propagandan tulee kohdistua tunteisiin, ei älyyn, ja sama pätee Hitlerin huomioihin siitä, että suullinen ilmaisu päihittää aina kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus. Se on aivan toisessa määrin suhteellinen, koska se on avoin argumenteille ja asiallisuudelle.

Knausgård nostaa esiin useita kappaleita Hitlerin Taisteluni –kirjasta, jossa tämä myöntää suoraan, että propaganda on manipulointia, jossa kaikki keinot ovat sallitut, myös valehteleminen. Kun valheet toistaa tarpeeksi monta kertaa, niistä tulee totuuksia. Knausgård pohtii, että tällaisten kirjoitusten luulisi vievän kaiken uskottavuuden keneltä tahansa poliitikolta, mutta Hitler uskaltaa tehdä niin kahdesta syystä: toisaalta propaganda on keino, jolla tavoitellaan päämäärää, ja se päämäärä on niin tärkeä, oikea ja tosi, että kaikki keinot ovat sallittuja sen saavuttamiseksi, myös valhe – pragmaattisuus on idealismia varten, idealismi on palvelija, ei toisinpäin- toisaalta Hitler on niin varma propagandan tehosta ja voimasta, etteivät sitä tuollaiset myöntämiset hetkauta. Niin hän kirjoittaa, etteivät objektivisointi ja nyanssit koskaan tavoita laajoja kansankerroksia eivätkä tehoa. Yläluokkaiselle tukijalleen Ernst Hanfstaenglille, joka toimi myöhemmin myös natsipuolueen lehdistöpäällikkönä, Hitler oli Hanfstaenglin todistuksen mukaan todennut erään müncheniläisessä kahvilassa pidetyn puheen jälkeen seuraavasti *:

”Herra Hanfstaengl, teidän ei pidä olla pettynyt, jos rajoitun näissä iltakeskusteluissa suhteellisen yksinkertaisiin aiheisiin. Poliittisen agitaation on oltava primitiivistä. Se on kaikkien puolueiden ongelma. Niistä on tullut liian akateemisia. Tavallinen kadunmies ei pysy mukana vaan lankeaa ennemmin tai myöhemmin kommunistipropagandan kohtuuttomien menetelmien uhriksi”. (*Hanfstaengl on kirjoittanut Hitleristä ja natsiajoistaan useita kirjoja. Knausgårdin lainaus ilmeisesti teoksesta Unheard Witness.)

Knausgårdin mukaan vain sosiaalisuuden ulkopuolella oleva voi tietää, mitä sosiaalisuus on. Muille se on kuin vesi kalalle. Sosiaalinen hylkiö Hitler oli ollut koko elämänsä ”meidän” ulkopuolella, joten juuri siksi hän osasi kuvata niin kouriintuntuvasti yhteenkuuluvuuden kaipuuta, yhdenveroisuuden kaipuuta, yhteisöllisyyden kaipuuta, joka on koko ihmisyyden perusta, ja jonka merkitys vain kasvaa kriisiaikoina, kuten 1920–30-luvun Saksassa. Knausgård kirjoittaa:

”Yksinkertaisin on totuudenmukaisinta, ja juutalaisviha edustaa kaikkein yksinkertaisinta, sitä miten ”me” tarvitsee ”heitä”, se edustaa väkivallan mimeettistä perusrakennetta, yksilön suhdetta toiseen, sitä mitä rituaali toistaa, me vastaan he, sitä mikä uhrataan jotta jäljelle jäisi vain me, yksin ja kokonaan. Myös tämä tarve kasvaa kriisissä, myös tämä tarve kasvaa kaaoksessa, se on yksi kulttuurin perusmuodoista, yksi sen edellytyksistä, johon aina palataan. Hitlerin tuntema ”meidän” kaipuu on myös sodan kaipuuta, eikä pidä aliarvioida mikä osuus sillä oli myöhempiin tapahtumiin”.

Todellisuuden nälkä

Olin kolme päivää data-seminaarissa, joten joudun tasapainottamaan tilannetta kirjallisuusaiheisella päivityksellä. Sain nimittäin juuri luettua loppuun David Shieldsin Reality Hungerin, joka yllättäen olikin sen verran hyvä, että ansaitsee muutaman noston.

 Reality Hunger julkaistiin vuonna 2010 ja se aiheutti ainakin hetkellisesti pienimuotoista kuohuntaa kirjallisuuspiireissä. Yksi syy tähän oli se, että Shields julistaa manifestissaan perinteisen juonivetoisen romaanin aikakauden olevan ohi, ja tulevaisuuden kuuluvan omaelämäkerralliselle, autenttiselle, reflektiiviselle, fragmentaariselle ja esseistiselle romaanille. Shields itse on lopen kyllästynyt perinteisiin romaaneihin, joiden kompositio ja juonirakenne on tarkkaa harkittu. Hänen mielestään ne eivät kerro mitään oleellista ajastamme, jossa suuret kertomukset ovat kuolleet ajat sitten.

 Shields rakastaa kirjoja, jotka eivät yritä tuudittaa häntä keinotekoiseen todellisuuspakoon, vaan lyövät todellisuudella vasten kasvoja, pistävät ajattelemaan ja tiedostamaan. Hänelle kirjallisuus ei ole vain ”tarinankerrontaa”, vaan ennen kaikkea tapa ajatella ja etsiä viisautta.

Shieldsin mukaan ”todellisuuden nälässä” ei ole kyse vain hänen henkilökohtaisesta mielipiteestään, vaan laajemmasta aikaamme koskettavasta ilmiöstä, jonka alle hän niputtaa erilaisia ilmiöitä tosi-tv:stä sosiaaliseen mediaan. Hän kirjoittaa:

”Life is, in large part, rubbish. The beauty of reality-based art – art underwritten by reality hunger – is that it’s perfectly situated between life itself and (unattainable) “life as art”. Art suddenly looks and is more interesting, and life, astonishingly enough, starts to be livable.”

Shields korostaa useaan otteeseen, että autenttisuus ja (oma)elämäkerrallisuus ovat aikamme taiteen elinvoimaisuuden lähteet. On merkille pantavaa, että Shields on naulannut nämä teesinsä ennen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan maailmanmenestystä. Ehkä kyse oli pelkästä sattumasta, tai sitten merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään ja Knausgård sattui paikalle oikeaan aikaan.

Minulle monet Shieldsin teeseistä tuntuivat hyvin tutuilta, jopa intuitiivisesti tosilta. Olen itsekin jo aikaa sitten lakannut välittämästä suuremmin juonivetoisista lukuromaaneista ja hakeutunut asiaa sen tarkemmin pohtimatta yhä useammin asiaproosan, esseistiikan, muistelmien, esseististen romaanien, autofiktion ja kaikkia näitä elementtejä yhdistelevän kirjallisuuden pariin. Shieldsin tavoin minua kiehtoo taide oman elämän dokumentaationa, ja kirjallisuus ajatteluna ja tietoisuuden tavoitteluna, pikemmin kuin tarinankerrontana.

En ole silti koskaan mieltänyt todellisuuden nälkääni ohjelmallisena suuntautumisena, enkä ole Shieldsin manifestin luettuanikaan vakuuttunut, että kyse on juuri muusta kuin erilaisista makumieltymyksistä. Nostan silti Shieldsille hattua siitä, että hän on onnistunut kiinnostavalla tavalla sitomaan yhteen monia ajassamme pinnalla olevia ilmiöitä. Lukuisista osuvista kiteytyksistä heräsi ainakin lukemisen nälkä.

Tässäkö Euroopan vaihtoehdot?

Saksan entinen ulkoministeri, vihreiden "paha poika", Joschka Fischer tarjoaa vasta suomennetussa pamfletissaan Epäonnistunut Eurooppa? liittovaltiota ratkaisuksi EU:n ongelmiin. Fischerin mukaan EU:lla on karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: uudelleen kansallistaminen, eli löyhäksi vapaakauppa-alueeksi palaaminen, tai uusi yhteisöllistäminen. Status quon säilyttäminen ei ole vaihtoehto, koska se on suistanut EU:n jo nyt niin syvään suvereniteetti- ja strategiakriisiin, että koko yhteisön tulevaisuus on uhattuna.

Fischerin ei-niin-omaperäisen tilannearvion mukaan Euroopan talous- ja rahaliiton kriisi on vain ulkoisesti talous- ja rahoituskriisi. Se on jo aikaa sitten muuttunut poliittiseksi suvereniteettikriisiksi, koska EU:lla ei ole ollut Emun vakauttamiseen tarvittavia rakenteita. EU:n strategiakriisi taas ilmenee EU:n totaalisena kyvyttömyytenä vaikuttaa lähialueidensa konflikteihin. Rajat vuotavat ja Putin pääsee rauhassa iskemään kiilaa Euroopan maiden väliin ja sisälle, kun EU:lle ei haluta antaa tilanteen edellyttämiä valmiuksia. Belgian entinen EU-suurlähettiläs Philippe de Schoutheete onkin muistuttanut viisaasti, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei voi olla strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin kaupallisiin yrityksiin nähden.

Fischerin Euroopassa Saksalla ja Ranskalla on erityisrooli. Hänen mukaansa historia on osoittanut, ettei mikään yhteistyöprojekti etene ilman niiden yhteistä visiota. Juuri siksi Saksa ja Ranska määrittävät jälleen kerran sen, mihin suuntaan EU etenee: epäonnistuuko se vai syntyykö Euroopan Yhdysvallat. Tiiviimmässä yhteistyössä Saksalle on vaikeinta velkavastuun yhteisöllistäminen, kun taas Ranskalle vaikeinta on poliittisen suvereniteetin yhteisöllistäminen. Pattitilanne voidaan murtaa vain visionäärisellä voimalla ja pragmaattisella sinnikkyydellä, jota Fischer peräänkuuluttaa erityisesti nykyjohtajilta.

Fischeriltä itseltään ei ole visionäärisyyttä puuttunut edes politiikan aktiivivuosinaan. Hän oli yksi harvoista kärkipoliitikoista, joka uskalsi avoimesti liputtaa liittovaltion puolesta. Vuonna 2000 hän kohahdutti Eurooppaa Humboldtin yliopistossa pitämällään puheella, jossa hän esitti, että mikäli kaikki jäsenvaltiot eivät halua syventää integraatiota kohti liittovaltiota, voisi pienempi ydinvaltioiden ryhmä näyttää tietä. Puheesta nousi hillitön kohu, elettiinhän aikaa, jolloin EU:n rakenteiden uudistamista puuhattiin tosissaan suurta itälaajentumista silmällä pitäen. Fischerin rohkeutta keskustelun herättäjänä kiiteltiin samalla kun valtionjohtajat yksi kerrallaan tekevät pesäeroa hänen visioihinsa. Reaktiot enteilivät tulevaa. Suuria odotuksia herättäneestä Nizzan hallitusten välisestä konferenssista muodostui totaalinen pannukakku.

Fischerin ajatukset eivät ole juuri 15 vuodessa muuttuneet. Joitain täsmennyksiä vanhoihin ajatuksiin tuoreessa kirjassa kuitenkin saadaan. Ajatus ydin-Euroopasta, tai kahden tahdin Euroopasta, tahdittaa yhä Fischerin ajattelua. Hänen mielestään yhteisten tavoitteiden puuttuessa yhdentymistä ei voi jättää 28 jäsenvaltion EU:n varaan, vaan ylimenokauden ajan poliittisen yhdentymisen askeleet tulisi ottaa ainoassa jotenkuten toimintakykyisessä yksikössä, euroryhmässä. Valtio-oikeudellisesti tämä yhteistyö tapahtuisi EU:n perussopimusten ulkopuolella valtioiden välisinä sopimuksia. Näinhän Schengenkin sai aikoinaan alkunsa. Toinen vaihtoehto on, että syventyminen tehdään turvautumalla perussopimusten artiklaan syvemmästä yhteistyöstä. Fischer epäilee, että tätä reittiä etenemällä välivaihe saattaisi kestää luultua pidempään.

Fischerin syventymismallissa valtion- ja hallitusten päämiesten ryhmästä muodostettaisiin euroalueen hallitus, jonka rinnalle muodostettaisiin erillinen eurokamari, jossa olisi kansallisten parlamenttien suhteellinen edustus. Kamari olisi vastuussa siitä sektorista, jonka alueella kansallisilla parlamenteilla on yhä suvereniteetti. Euroopan parlamenttia ei lakkautettaisi, vaan se säilyttäisi täyden toimivaltansa EU:n perussopimusten puitteissa. Suvereniteetin siirto ylikansalliselle tasolle tapahtuisi kansanäänestyksellä kaikissa osallistuvissa maissa. 

Ottaen huomioon EU:n nykytilan ja liittovaltioajatusten suosion kansalaisten keskuudessa, Fischerin ajatukset on helppo kuitata marginaaliin utopistisina. Näin helpolla ei kuitenkaan kannattaisi itseään päästää, etenkin jos on oikeasti kiinnostunut löytämään ratkaisuja Euroopan kriiseihin. Liian usein eurokritiikki taantuu köyhämieliseksi byrokratian ja älyttömien direktiivien sättimiseksi. Erilaisia diagnooseja Euroopan taudeista, demokratiavajeesta kuripolitiikkaan, on helppo esittää, jos ei ole tarjota yhtään varteenotettavaa ehdotusta varsinaiseksi hoito-ohjeeksi.

En kiellä, etteivätkö monet Fischerin ratkaisuehdotuksista herättäisi epäilyksiä myös minussa. Ensinnäkään en ole yhtään vakuuttunut siitä, että uusien instituutioiden perustaminen on paras ratkaisu tässä vaiheessa, kun nykyisiäkään ei ole saatu toimiviksi. Toiseksi suhtaudun skeptisesti EU:n syventämiseen unionijärjestelmän ulkopuolella, kun kerran se on mahdollista nykyisten perussopimustenkin puitteissa. Lisäksi syventäminen kansallisvaltioiden vetämänä ilman kansalaisten suoraa osallistumista ennen kansanäänestysvaihetta ei oikein sovi ajatuksiini 2010-luvun demokratiasta.

Vaikka Fischerin-metodi epäilyttääkin, kannatan hänen tavoitettaan hajautetun liittovaltiomallin luomisesta Eurooppaan. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa Euroopan maat ovat vahvempia yhdessä kuin yksin, mutta yhteistyö ei voi perustua nykyiseen malliin, joka pikemminkin luo maiden välille konflikteja kuin ratkaisee niitä. Ennemmin tai myöhemmin EU:n rakenteita on pakko uudistaa, ja ottaa askelia paremmin toimivan ja vastuullisemman parlamentarismin sekä yhtenäisemmän talouspolitiikan suuntaan. EU:n budjettia tulisi kasvattaa ensi tilassa ja ottaa isoja harppauksia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

En jaksa uskoa, että useissa ekonomistien selvityksissä väläytetyt pelkän markkinakurin vahvistamiseen tähtäävät ratkaisumallit voisivat kestää aikaa. Tällaisessa ekonomistien ”pragmaattisessa” ajattelussa politiikka typistetään pelkäksi taloustieteen jatkoksi, jossa keinot sekoittuvat päämääriin. ”Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua”, totesi jo Jacques Delors aikanaan. Vielä enemmän tämä pätee esitettyihin pienten askelten visioihin pankkiunionista pääomamarkkinaunioniin. Eurooppa-hankkeelta on kadonnut oikeutus osittain juuri siksi, että on keskitytty välineisiin tavoitteiden sijaan.

Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Voi olla, että olen fiksoitunut tämän yhden ja saman asian jankkaamiseen, mutta mielestäni Euroopan kansalaiset ansaitsevat selkeämpiä päämääriä johtajiltaan. Siksi tarvitaan lisää Fischerin kaltaisia poliitikkoja, jotka uskaltavat rohkeasti pohtia politiikan perimmäisiä tavoitteita muutaman vuoden vaalisyklejä pidemmälle. 

    

Vetokratia on uhka yhteiskuntiemme tulevaisuudelle

Suomessa on keskusteltu viime aikoina poliittisen järjestelmän kyvystä tehdä päätöksiä. Vastuu yhteiskuntasopimuksen kariutumisesta on sälytetty ammattijärjestöjen niskaan, vaikka tyylipisteitä tuskin ansaitsevat hallitus tai elinkeinoelämän edustajatkaan. Jotkut politiikan kommentaattorit ovat jopa väittäneet politiikan olevan rikki.

Eurooppalaisten demokratioiden kyky tehdä päätöksiä ja sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin näyttää todella heikentyneen viime vuosina. Suomessa välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia ei saada aikaan, eikä tilanne Euroopan unionissa näytä sen paremmalta. Keinot euroalueen kuntoon saattamiseen ja pakolaiskriisin ratkaisuun ovat olemassa, mutta parhaille ratkaisuille ei löydy poliittista kannatusta. Yksittäiset paikkaukset suuriin rakenteellisiin ongelmiin saattavat vain pahentaa ongelmia pitkällä aikavälillä, kuten eurokriisin hoidossa nähtiin.

Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä. Tällaisiin pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on niihin veto-oikeus. Muun muassa Osmo Soininvaara on käyttänyt vetokratia-termiä kuvaamaan Suomen nykytilannetta. Hänen mukaansa Suomi menetti kykynsä tehdä päätöksiä joskus 10 vuotta sitten. Ahon ja Lipposen hallitukset vielä panivat tuulemaan.

Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan. Poliittisen järjestelmien peruspilarit, kuten suomalainen työmarkkinajärjestelmä, ovat useimmiten pitkien ja sattumanvaraisten yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta, minkä vuoksi muutos, olipa se kuinka välttämätön tahansa, harvoin tapahtuu hetkessä. Kuitenkaan ne ratkaisut, jotka luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnissa, joissa väestön mediaani-ikä oli 20-vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä.

Yhteiskunnalliset vaikutusketjut ovat aina monisyisiä ja monimutkaisia, jonka vuoksi ongelmille on aina helppo löytää lukuisia järkeenkäyviltä kuulostavia selityksiä, jotka ovat kuitenkin täysin vääriä. Fukuyama kuvaa kirjassaan The Origins of Political Order, kuinka Rooman imperiumissa armeijan heikentyneeseen iskuvoimaan reagoitiin lisäämällä uskonnollisia palvontamenoja ja uhrilahjoja, sen sijaan että olisi nähty vaivaa armeijan uudelleen organisoimiseksi. Nyky-yhteiskunnissa taas syy epäonnistumisista näytetään yhä useammin vieritettävän ulkopuolisten niskoille, erityisesti maahanmuuttajien, sen sijaan että tarkasteltaisiin kriittisesti omia heikkouksia ja vahvuuksia.

Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Kyvyttömyys päätöksiin on jo maksanut Euroopalle sen johtavan aseman maailmassa, eikä Suomenkaan lähitulevaisuus näytä hyvältä. Viimeistään nyt olisi aika irrottautua nurkkakuntaisesta pikkupolitikoinnista, jotta yhteiskuntiemme kokonaisetu ja tulevaisuus sekä kansallisesti että Euroopan tasolla saadaan turvattua.

Kuka puolustaisi Eurooppaa?

Vanhan viisauden mukaan muutos syntyy joko kriisien tai johtajuuden kautta. Kriisejä Euroopasta ei ainakaan puutu. Eurokriisistä on puhuttu jo niin pitkään, että termi on menettänyt ilmaisuvoimansa. Kriisistä on tullut normaalitila.

Tuoreempi Eurooppaa ravisteleva jättikriisi - pakolaiskriisi - jatkunee myöskin vielä pitkään. Sen vaikutukset integraation tulevaisuudelle ovat yhtä vaikeasti ennustettavissa kuin eurokriisin. Schengen-alue napisee jo liitoksistaan ja asenneilmapiiri pakolaisia kohtaan on koventunut monissa EU-maissa huolestuttavasti. Vapaa liikkuvuus on yksi Euroopan unionin tärkeimmistä perustamisperiaatteista, joten siihen tehtävät rajoitukset olisivat erittäin kova kolaus koko integraation tulevaisuudelle.

Toisaalta myös merkkejä integraation syvenemisestä on ilmassa. Ranskan presidentti François Hollande pyysi koko Eurooppaa järkyttäneiden Pariisin terrori-iskujen jälkeen Euroopan unionia aktivoimaan Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon lausekkeen, joka velvoittaa jäsenmaita auttamaan toisiaan aseellisen hyökkäyksen sattuessa.Tämä on ensimmäinen kerta, kun tähän niin sanottuun ”turvatakuulausekkeeseen” vedotaan EU:n historiassa.

Muut EU-maat vastasivat välittömästi Ranskan avunpyyntöön myöntävästi. Myös Suomi lupasi auttaa Ranskaa presidentti Niinistön sanoin ”kaikilla mahdollisilla tavoilla”. Nähtäväksi jää, mihin Ranskan pyyntö johtaa ja auttaako se laukaisemaan laajemman puolustuspolitiikan

syventymiskehityksen EU:ssa. Varmaa on, että ilman määrätietoista johtajuutta näin ei tule käymään.

Saksan Helmut Kohl ja Ranskan François Mitterrand näyttivät omalla esimerkillään muutama vuosikymmen sitten, että visionäärisellä johtajuudella voidaan saada paljon aikaan, jos vain yhtenäistä tahtoa on.

Lähivuodet näyttävät, onko Euroopan nykyjohtajista Hollandesta, Merkelistä, Junckerista, Mogherinista ja kumppaneista kasvamaan yhtä suuriin saappaisiin vai antavatko he EU:n perustajaisien perinnön rapistua käsiin.

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 26.11.2015)

Leviävätkö iltapäivälehtien toimintatavat laatulehtiin?

"Direktiivit kieltävät kohta saunasta löylyt ja savun tuoksun", spekuloitiin Ilta-Sanomien pilakuvassa vuonna 2003.

Kilpailu klikeistä on kovaa. Aamulehden verkkosivulla julkaistiin perjantaina 20. marraskuuta uutinen, jossa arveltiin EU:n kieltävän peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta. Jutun tiedot on saatu tekstiili- ja vaatetusalan yritysten etujärjestöltä Suomen Tekstiili & Muoti ry:ltä, eikä sen esittämiä väitteitä ollut tarkastettu mistään viranomaislähteestä.

Juttu julkaistiin ensin verkossa otsikolla ”Voiko tämä olla totta: EU kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta”. Myöhemmin juttu otettiin alas ja palautettiin verkkoon vielä samana päivänä lievennetyllä otsikolla ”Suomalaisjärjestö pelkää, että EU-standardi kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä”. Jutun loppuun oli lisätty teksti, jossa kerrotaan, että tekstiä on editoitu, otsikkoa muutettu ja tiedot mahdollisesta peittokiellosta perustuvat vain Tekstiili & Muoti ry:n tietoihin.

Verkossa siis julkaistiin kiireellä uutinen, jonka klikkiarvoa ei haluttu pilata faktoja tarkistamalla. Myöhemmin juttuun tehtiin välttämättömät korjaukset, mutta tässä vaiheessa se oli jo levinnyt laajalle. Euroskeptiset kansalaiset saivat taas lisätodisteen EU:n järjettömyydestä.

En osaa sanoa vielä onko Tekstiili & Muoti ry:n väitteissä mitään perää, mutta oikeastaan se ei ole edes oleellista sen rinnalla, että yksittäisen etujärjestön väitteet julkaistiin tarkastamattomana. Iltapäivälehdissä tarkastamattomia EU-kummallisuuksia on julkaistu vuosien varrella paljonkin. EU:n on väitetty muun muassa kieltävän joulutorttujen luumuhillon, grillauksen, ilmapallojen puhaltamisen ja saunaklapit (Katso kuvat!). Tällaisilla kaupunkitarinoilla on varmaan saatu lisättyä myyntiä, mutta totuuden kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Tällä kertaa EU-kummallisuudella klikkejä kalasteli laatulehdeksi laskettava Aamulehti. Onko tämä merkki siitä, että klikkijournalismin aikakaudella iltapäivälehtien toimintatavat rupeavat leviämään myös laatulehtiin? Toivottavasti ei. Aikana jolloin MV-lehden kaltaiset disinformaatiosivustot valtaavat alaa, toivoisi laatujournalismilta yhä tarkempaa otetta faktojen suhteen.

Olen väitöskirjatutkimustani varten tutkinut kaikki Helsingin Sanomien, Savon Sanomien ja Ilta-Sanomien printtilehdissä julkaistut "EU kieltää" -artikkelit Suomen EU-jäsenyyden ajalta. Niissä iltapäivälehden tapa raportoida EU-asioista erosi vielä selvästi laatulehtien painotuksista. Siinä missä Ilta-Sanomien ”EU kieltää” -uutisissa EU näyttäytyi pikkuasioihin puuttuvana kulttuurihäirikkönä, joka asettaa järjettömiä kieltoja tervan ja lakritsipiippujen kaltaisille asioille, Helsingin Sanomissa ja Savon Sanomissa korostui EU:n rooli sisämarkkinoiden vartijana ja kauppapoliittisena toimijana. Toki Helsingin Sanomien ja Savon Sanomienkin seulasta oli päässyt läpi muutama EU-kaupunkitarina – kuten HS:n uutinen siitä, että EU kieltää kirkkourkujen valmistuksen (HS 23.3.2006) ja Savon Sanomien kalakukko-uutisointi – mutta kokonaiskuva oli silti hyvin toisenlainen kuin Ilta-Sanomissa. Valtaosa Helsingin Sanomien ja Savon Sanomien ”EU kieltää” -artikkeleista on tylsiä ja arkipäiväisiä tyyliin: ”EU kieltää fuusion”, ”EU kieltää yksipohjaiset öljytankkerit”, ”EU kieltää viemästä ympäristölle vaarallisia jätteitä Afrikkaan” tai ”EU kieltää farkkujen harmaatuonnin”. Oikeasti tällaisten päätösten vaikutus ihmisten arkeen on paljon merkittävämpi, kuin kuviteltujen terva- tai lakriksipiippukieltojen, mutta ne eivät jää kenenkään mieleen eikä niillä myydä lehtiä. Irlannin Eurooppa-liike jakoi vuoden 2014 eurovaalien alla mainoskyniä, joissa luki teksti: ”EU is like this pen, boring but useful”. Tekstissä kiteytyy onnistuneesti tässäkin tutkimuksessa esiin nouseva EU-viestinnän dilemma. Arkipäiväisimmillään EU on usein hyödyllinen mutta tylsä. Siitä on vaikea repiä myyviä otsikoita faktoja oikomatta.           

Jonkinlainen unelma paremmasta maailmasta

”Altiero Spinelli ei ollut kommunisti. Hän kyllä kuului nuorena Italian kommunistiseen puolueeseen, mutta kuultuaan Stalinin puhdistuksista, hän teki lopullisen pesäeron puolueeseen. Hän siis ei ollut kommunisti.”, vakuutteli Eurooppafederalistien pitkäaikainen vaikuttaja Francesco Gui Ventotenen federalismiseminaarin avanneessa puheenvuorossaan. Asia tehtiin heti alkuun selväksi niin moneen kertaan, että rupesi jo mietityttämään, mikä lopulta olikaan totuus. Oliko Spinelli sittenkin kommunisti?

Mutta naljailu sikseen. Osallistuin elo-syyskuun taitteessa järjestettyyn Ventotenen kansainväliseen federalismiseminaariin, joka järjestettiin nyt jo 32. kertaa. Kuten jo seminaarin nimestä käy ilmi, tapahtumapaikkana toimii Etelä-Italiassa sijaitseva Ventotenen saari. Syy tähän on selvä: italialainen Altiero Spinelli, yksi eurooppalaisen federalismin ja Euroopan yhdistymisen tärkeimmistä alullepanijoista, oli vangittuna Ventonen vieressä sijainneella Santo Stefanon vankilasaarella vuosina 1941−1944. Siellä hän kirjoitti yhdessä Ernesto Rossin kanssa niin sanotun Ventotenen manifestin, joka on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista vetoomuksista yhtenäisen Euroopan luomiseksi. Siitä lähtien Ventotenella on ollut erityinen paikka eurooppalaisten federalistien sydämissä.

Spinelli, poliittinen sankari

Harmaahiuksisen herrasmiehen Frascesco Guin avausluennon tarkoituksena oli vakuuttaa nuori kansainvälinen kuulijakunta siitä, että Altiero Spinellin ajatuksilla on yhä merkitystä nykypäivän Euroopassa. Hän pyrki sitomaan Spinellin Ventonen manifestissa esittämiä ajatuksia ajankohtaisiin keskusteluihin, kuten nuorisotyöttömyyteen ja demokratiavajeeseen, mutta minulle jäi hänen alustuksestaan päällimmäisenä mieleen hänen kuvailunsa Spinellistä henkilönä. Gui oli tavannut Spinellin useaan otteeseen, ja vaikutus oli selvästi lähtemätön: ”Suurisydäminen visionääri, heltymätön taistelijaluonne, loistava seuramies…”, Gui kuvaili.

Samanlaista suurmieskultin rakentamista oli havaittavissa myös Ventotenen manifestin englanninkielisen laitoksen esipuheessa, jonka ostin saarelta. Siinä Spinelliä luonnehditaan poliittiseksi sankariksi, joka jaksoi taistella ihanteidensa puolesta ja puskea eteenpäin kuin mummo lumihangessa, vaikka ajat olivat vaikeat ja tehtävä lähes mahdoton. Esipuhe päättyy sitaattiin Max Weberin tunnetusta esseestä Politiikka ammattina (Politik als Beruf), jonka mukaan vain henkilöllä, jolla on voimia uhmata kaikkia todennäköisyyksiä, voi olla todellinen kutsumus politiikkaan.

Vastaavaan hehkutukseen olisi vaikea kuvitella törmäävänsä Suomessa muualla kuin ehkä Paavo Väyrysen omaelämäkerrassa. Eurooppafederalistien kansainvälisen kattojärjestön UEF:n pääsihteeri Paolo Vacca kuitenkin korosti puheenvuorossaan, ettei Ventotenen seminaarin tarkoitus olekaan antaa puolueetonta kuvaa federalistisesta ajattelusta, vaan kasvattaa uusia sukupolvia spinelliläiseen ajatteluun. Hänen mukaansa tuon ajattelun kulmakiviä ovat rauha, antifasismi, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Spinellin ajatuksia

Olin tutustunut Spinellin kirjoituksiin jo ennen Ventotenen matkaa ja yllättynyt hänen Eurooppa-ajatteluaan vahvasti leimaavasta henkisestä ja moraalisesta missiosta. Spinelli tuntui elämänsä loppuun asti uskovan, että liittovaltio − Euroopan Yhdysvallat − olisi paras keino turvata rauha ja vapaus, mutta myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa. Hänelle federalismin edistäminen oli eräänlainen emansipaatio- ja vapaustaistelu, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä oli tietysti päästä eroon sotien ja sorron perisyistä, nationalismista ja kansallisvaltioista. Spinellin omaa taustaa vasten tavoitteet olivat helposti ymmärrettäviä. Istuihan hän yli kymmenen vuotta vankilassa fasistisen hallinnon alaisuudessa. Harva nykypäivän eurooppalainen kuitenkaan enää asettaa Euroopan integraatiolle samoja toiveita tai tavoitteita kuin Spinelli. Yleisempää lienee, että kriisien ryvettämä EU nähdään pikemminkin ongelmien syynä kuin niiden minkäänlaisena ratkaisuna.

Spinelliläisen ajattelun mukaan nykyinen Euroopan kaaostila johtuu pitkälti siitä, että integraation rakentaminen tehtiin alusta alkaen väärin. Ylikansallisten toimielinten kuten Euroopan parlamentin tai komission toimivalta olisi pitänyt turvata alusta pitäen perustuslailla. Vain siten olisi voitu varmistaa, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa, niin kuin nyt on käynyt. Spinellin väitetäänkin joskus todenneen, että Jean Monnet, EU:n perustajahahmoista ehkä tunnetuin, ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin. Integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle Monnet’n metodilla, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi.

Kun Eurooppa ei riitä

Tällaisia aatehistoriallisia alustuksia spinelliläisestä näkökulmasta toivoin kuulevani Ventonen saarella, mutta pettymyksekseni valtaosa seminaariluennoista käsittelikin integraation ajankohtaisia kysymyksiä käytännöllisistä perspektiiveistä, kuten puolustuspolitiikan ja euroalueen näkökulmista. Näistä olin jo työni ja harrastuneisuuteni puolesta perillä muutenkin. Yllättävää oli myös se, kuinka paljon aikaa käytettiin globaalin federalismin pohtimiseen. Toki pyrkimys saada federalismi leviämään Euroopan jälkeen muuallekin maailmaan oli mainittu jo Ventotenen manifestissa ja siten myös yksi Spinellin keskeisistä haaveista. Ottaen kuitenkin huomioon, kuinka kaukana tuosta federalistisesta ”haavekuvasta” ollaan vielä Euroopassakin, tällaiset keskustelut ylittivät jopa kaltaiseni haaveilijan ymmärryksen. 

Eteläeurooppalaiseen tapaan viikon aikana keskusteltiin paljon. Jokaisen luennon jälkeen keskustelua jatkettiin pienryhmissä, joiden ”tulokset” vielä lopuksi esiteltiin koko porukalle. Keskustelujen taso vaihteli paljon. Huomasin, että osallistujien keskimääräinen Eurooppa-asioiden tuntemus ei ollut kovin korkeatasoinen. Euroopan ulkopuolelta tulleiden osallistujien osalta sen vielä jotenkin ymmärsi (mukana oli myös pari intialaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kiinalainen ja muutama israelilainen), mutta jopa Eurooppa-liikkeen nuorilla aktiiveilla tuntui olevan suuria aukkoja perustiedoissaan. Tästä huolimatta heidän uskonsa federalismin autuaaksi tekevään voimaan oli vankkumaton. Siitä jäi kieltämättä vaikutelma, että ehkä federalismi olikin heille enemmän asenne, makumieltymys tai tapa, kuin oikea poliittinen vakaumus. Voin olla väärässäkin.

Näistä kriittisistä huomioista huolimatta viikko Ventotenessä oli ikimuistoinen. Se vahvisti uskoani integraation merkityksestä ja eurooppalaisten ratkaisujen tärkeydestä. Sukupolvemme kohtaamat ongelmat ovat niin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa, että olisi järjetöntä olla etsimättä niihin yhteisiä ratkaisuja. Luulen ja toivon, että useille itseäni nuoremmille eurooppalaisille tämä on vielä enemmän itsestään selvää.

Näin muutamien seminaarin osallistujien yllä Eurooppafederalistien nuorisojärjestön JEF:in t-paidan, jossa luki teksti ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one”. Lause on tietysti lainaus John Lennonin kappaleesta ”Imagine”, jossa haaveillaan ikuisesta rauhasta ihmisten välillä. Minusta idea oli hauska ja toteutus erittäin onnistunut − onhan rauhanaate keskeinen osa myös spinelliläistä aateperintöä. Ja niin pöhkö kuin se ajatus maailmanfederalismista nyt olikin, niin mukava sitä oli siinä liu’utella edestakaisin, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri kimalteli kauniisti horisontissa. Sai haaveilla ja leikkiä ajatusleikkejä. Eihän unelmien tarvitse realistisia ollakaan.   

Kun EU uhkasi kalakukon kieltää

EU:n maine järjettömiä päätöksiä tekevänä byrokraattisena koneistona on oiva kasvualusta sensaationhakuisille juttutyypeille. Lukijan on helppo uskoa myyttisestä EU:sta melkein mitä tahansa. Aina artikkeleiden ei tarvitse edes pitää paikkaansa, jotta kohu saadaan syntymään. Tämän sai kokea kuopiolainen kaapelitelevisio-yhtiö Starvisio vuonna 2001 mainoskampanjassaan, jossa se yritti järjettömien ”uutisten” avulla korostaa, kuinka tärkeää on olla perillä asioista. Kampanjan mainoksissa väitettiin muun muassa, että Veljmies-patsaalle tehdään peltihousut ja EU kieltää kalakukot. Monet ottivat kuitenkin kalakukko-jutun tosissaan. Ihmiset kyselivät huolestuneina kalakukkokauppiailta ja EU-instituutioilta, onko todella niin että kalakukko aiotaan kieltää. Savon Sanomien haastattelema Kuopion torikauppiaiden puheenjohtaja oli pöyristynyt Starvision toiminnasta ja esitti ukaasin, että mikäli tällainen toiminta jatkuu, torikauppiaat hakevat Starvisiolle lähestymiskieltoa (SS 14.12.2001).

Kohun käsittely jatkui Savon Sanomissa vielä seuraavan vuoden puolella. Helmikuun 2. päivä julkaistussa artikkelissa Euroopan komission Suomen edustuston päällikkö Timo Mäkelä moitti Starvisiota harhaanjohtavien tietojen levittämisestä ja kertoi pyytäneensä Starvisiota julkaisemaan oikaisun. Mäkelän mukaan komissioon tulee yhä tiedusteluja kalakukon kohtalosta. Asialla ovat olleet erityisesti kalakukkokauppiaat (SS 22.2.2002). Starvision toimitusjohtaja ihmetteli Savon Sanomien haastattelussa, kuinka Euroopan komissio voi olla yhä huolissaan joulukuussa ilmestyneestä Starvision mainoksesta. Hän muistutti, että mainosta ja vitsiä oli sen jälkeen jo käsitelty Starvision omissa uutisissa ja Savon Sanomiin tehdyssä jutussa. Viimeistään niistä olisi pitänyt selvitä, että kyseessä on vitsi (SS 23.2.2002). Saman päivän Savon Sanomien pääkirjoitussivun aliossakin ihmeteltiin, mihin on kadonnut savolaisten huumorintaju (SS 23.2.2002).

Kalakukkokohu on hyvä esimerkki siitä, että yhteiskunnalliset myytit ja huhut ovat tutkitusti vaikeita pysäyttää, kun ne kerran pääsevät leviämään laajalle. USA:ssa yksi tunnetuimmista hallintoon liittyvistä myyteistä on toisen maailmansodan aikana liikkeelle lähtenyt ”kaalihuijaus”. Sen mukaan elintarvikkeiden hintasäännöstelyviranomaisilta oli mennyt 26911 sanaa pelkän kaalinsiemenen määritelmään, vaikka todellisuudessa säännöstelymuistiossa kaalisiemen oli määritelty 11 sanalla. Huhu kiersi mediossa vuodesta toiseen. Vuonna 1965 Max Hall julkaisi ilmiöstä ensimmäisen tieteellisen artikkelin, jossa esiteltiin 50 erilaista kaalihuijauksen esiintymää medioissa (Hall 1965).

Starvisionkaan käynnistämältä kalakukkokohulta ei meinattu saada katkaistua siipiä, vaikka virheellinen ”uutinen” korjattiin moneen otteeseen. Eikä täysin saatukaan, sillä EU:n aiheuttama uhka kalakukolle palasi lehtien sivuille muutaman vuoden kuluttua. Heinäkuun 12. päivä vuonna 2009 Savon Sanomissa julkaistiin pääkirjoitus otsikolla ”EU yrittää ottaa kalakukon hengiltä”. Kirjoituksen mukaan Euroopan unionin kiristyvät hygienia säädökset uhkaavat romahduttaa kala- ja lihakukkojen valmistuksen, koska valmisteilla olevan asetusmuutoksen myötä tuoreet kukot olisi myytävä päivässä, minkä jälkeen ne olisi poistettava käytöstä. Perinteisesti kukkoa on saanut myydä oikein säilytettynä noin viikon ajan. Kirjoituksen tunteikkaasta sävystä voi aistia, että kyse on kansallisesti ja alueellisesti merkittävästä asiasta.

”Kalakukkojahti kuulostaa ihmeelliseltä senkin vuoksi, että EU itse nimesi kalakukon ”unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi” heinäkuussa 2002. Nyt kukon perään on usutettu oma ministeriömmekin, joka kritiikittömästi jahtaa kuuluisaa perinneruokaa. 

Kalakukko on tärkeä osa suomalaista ruokaperinnettä. EU osoittaa täydellistä piittaamattomuutta sitä kohtaan. Lahtaajan osa on annettu Suomen maa- ja metsätalousministeriölle.” (SS 12.7.2009)

Savon Sanomat tutkitutti erään tunnetun kuopiolaisen kalakukon valmistajan kukot Savo-Karjalan ympäristötutkimuksen elintarvikeyksikössä ja kukot saivat puhtaat paperit. Sivuhuomautuksena ”Kukossa pöpöjä nolla” -jutussa mainittiin myös, että itse asiassa EU:lla ei ollut asiassa osaa eikä arpaa, vaan tiukentuneet säädökset olivat lähtöisin maa- ja metsätalousministeriöstä (SS 15.8.2009). Omaa rooliaan EU:n syyttelyssä lehti ei pahoitellut, vaan tyytyi vain kommentoimaan yleisesti, että julkisessa kohussa savolaisten tuohtumus kohdistui tietenkin ensimmäisenä EU:hun. Asia nostettiin vielä senkin jälkeen esiin ainakin kolmessa artikkelissa: kahdessa vieraskynä-kirjoituksessa ja yhdessä varsinaisessa lehtiartikkelissa. Kaikissa niissä tuotiin esille, ettei EU:lla ollut tekemistä esitettyjen myyntiaikojen kiristyksen suhteen, vaan asialla olivat kansalliset viranomaiset. Oman roolinsa edelleen ulkoistaen Savon Sanomien artikkelissa ihmeteltiin, että kukon vainoaminen pantiin julkisessa keskustelussa vaistomaisesti EU:n piikkiin (SS 4.12.2009). Korjauksista huolimatta myytti EU:sta kalakukon kimpussa jäi elämään. Ainakin siihen viitattiin vielä luomumatkailuyrittäjän vihaisessa mielipidekirjoituksessa noin vuosi ensimmäisten korjausten jälkeen (SS 10.8.2010).

Voimakkaan tunteelliset reaktiot Starvision mainoskampanjaan ja EU:n piikkiin laitettuihin kiristyneisiin hygieniasäädöksiin osoittavat, että EU:n uhkaaman tervan tavoin kalakukko ei ole pelkkä tuote, vaan sillä on myös vahva symbolinen asema savolaisessa kulttuurissa. Slavoj Zizekin väitteen mukaan kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä. Kärjistäen voikin ajatella savolaisuuden olevan voimissaan niin kauan, kun kalakukkoa kohtaavat uhkat halutaan torjua keinolla millä hyvänsä. Samalla uhkan ja sen torjunnan kautta tuotetaan koheesiota yhteisöön. Kalakukko symbolina on jotain jota muut eivät voi ymmärtää, mutta jota he uhkaavat siitä huolimatta. Sen merkitys yhteisölle konkretisoituu vasta ulkoisen uhkan myötä.

70-luku 50-lukulaisen silmin

Emeritusprofessori Matti Klingen muistelmat ovat edenneet 70-luvulle. Nuoruusvuosia kartoittaneen muistelmien ensimmäisen osan nimi Kadonnutta aikaa löytämässä olisi sopinut hyvin tämän kolmannenkin osan otsikoksi, sillä Klingen aikanaan huolellisesti tekemät muistiinpanot mahdollistavat paikoin erittäinkin yksityiskohtaisen menneisyyden rekonstruoinnin. Tarkat almanakka- ja päiväkirjamerkinnät sekä valokuvat menneiltä vuosilta luovat kerrontaan autenttisuutta ja uskottavuutta. Väljä taitto tekee kirjan helposti lähestyttäväksi, mutta turhan toiston olisi voinut karsia pois editointivaiheessa.

Muistelmien kaksi ensimmäistä osaa tai Klingen päiväkirjoja lukeneille Anarkisti kravatti kaulassa ei paljasta juuri uutta Matti Klingen persoonasta, tutkimusintresseistä, historianäkemyksestä tai ihanteista, mutta lähihistorian harrastajille se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia 70-lukuun näköalapaikalta.

70-luvun suuret aatteet olivat kommunismi, feminismi ja ekologismi. Klingen kaltaisen liberaalin eurooppalaisen näkökulmasta kaikkiin näihin aatteisiin liittyi luotaantyöntävää hurmoksellisuutta ja puritaanisuutta. Hän silti ymmärsi niiden sosiaalisen tilauksen, jonka näki silti olevan ratkaisevasti muualla kuin Suomessa.

Eräänlainen aate 70-luvun Suomessa ja muuallakin oli myös populismi, joka Klingen mukaan ilmeni ”vennamolaisuuden” lisäksi myös ajan romaanikirjallisuudessa, elokuvissa ja populaarimusiikissa. Ihannoitiin rääväsuista puhetta, karkeaa käytöstä, rahvaanomaisuutta ja tietoisen huonoa pukeutumista. Klingen näkökulmasta ajan synkein piirre ei siten ollutkaan poliittisessa historiassa revitelty ”suomettuminen”, jota Klinge pitää ”poliittisen historian poikien” liioittelemana myyttinä, vaan yleinen sosiaalinen- ja kulttuurinen rappio. Hän kirjoittaa: ”Tunnusomaisia [70-luvulle] olivat nopeasti ja halvalla rakennetut arkkitehtuuriltaan kammottavat lähiöt, keskustojen tuhoaminen, sivistyneen suomen kielen hävittäminen, kiroilun ja rumien sanojen ihastelu (modernin radikaalisuuden osoittajana!), yleinen kohteliaisuuden raaistuminen, teatterien muuntuminen huonokuuloisille soveltuvan huutamisen näyttämöiksi, pukeutumisen aikaisemmin ja myöhemmin voittamaton rähjäisyys ja niin edespäin. Dominoivaksi tuli edellisen vuosikymmenen lopulla ”vapautetun” joka paikan oluenmyynnin aiheuttama vulgäärin pöhnäisyyden leviäminen ja suosiminen. Maallemme eivät olleet kunniaksi massamatkat Leningradiin, Tallinnaan ja Etelä-Eurooppaankin vain juopottelun takia…”

70-luvun kulttuurimurros vaikutti myös yliopistoissa. Poliittisuus valtasi alaa ja monet porvarillisina pidetyt traditiot, kuten osakunnat joutuivat vastatuuleen. Yliopistojen sisäänottomäärät kasvoivat ja korkeakoulutus tuli mahdolliseksi yhä useammille. Tämän demokratisoitumisen vastapuolena yliopisto instituutiona arkipäiväistyi ja sen arvostus laski. Professoreiden privilegioita purettiin pikku hiljaa tuomarinoikeuksista lähtien ja ajatus ylioppilaista yliopiston asiakkaina nosti ensi kertaa päätään. Professori Klinge oli vielä tasavallan presidentin nimittämä virkamies, josta hän oli ylpeä. Yliopistojen hallintouudistusten myötä tästäkin perinteestä luovuttiin.

Pimeistä kulttuuripiirteistä huolimatta 70-luku oli Klingelle todellinen läpimurron vuosikymmen. Lukuisat hänen teoksensa ja tutkielmansa saivat kiitosta ja herättivät keskustelua. Hänet valittiin vakituiseen professuuriin Helsingin yliopistoon ja säännölliset televisioesiintymiset sementoivat hänen asemansa yhtenä kansakunnan näkyvimmistä intellektuelleista. Lisäksi hänet vielä hyväksyttiin saavutustensa ja mondeenin olemuksensa vuoksi osaksi sosiaalista eliittiä. Muistelmissa onkin lukuisia kuvauksia vuorineuvosten ja suurlähettiläiden kutsuilta. Myös Tamminiemen ja presidentinlinnan ovet avautuivat Klingelle, joka toimi muutamien valtiovierailujen yhteydessä presidentti Kekkosen tulkkina. Kaiken tämän tunnustuksen ja glorian vuoksi onkin hieman yllättävää, kuinka katkerilta jotkut muistelmien katkelmat vaikuttavat. Eikö Klinge yleisestä arvonannosta huolimatta saanut sittenkään omasta mielestään ansioidensa mukaan?

Tutkija-Klingeä on vuosikymmenten varrella kritisoitu paljon siitä, että hänen teoksissaan käsitellään liikaa sivistyneistöä, virkamiehistöä, papistoa ja aristokratiaa, ja aivan liian vähän ”kansaa”. Tällaisen kritiikin esittäjät löytävät tästäkin kirjasta helpon kohteen. Niille taas, jotka ovat avoimin mielin kiinnostuneista kurkistamaan 70-luvun ”sivistysporvarilliseen” maailmaan Klingen teos tarjoaa kiehtovan lukuelämyksen. Klinge kuvaa aikakauden seurustelutapoja, verkostoja ja verkostoitumisriittejä tarkalla sosiologisella silmällä, josta riittää ammennettavaa myös kyseistä ajanjaksoa tutkiville historioitsijoille. Hänen ihmiskuvauksensa ovat rehellisiä, välillä armottomiakin, mutta juuri siksi myös kiinnostavia.

Klingen tyyli kirjoittaa kiehtoo kaltaistani simpsoneiden ja southparkkien parissa varttunutta 90-lukulaista, koska siitä puuttuu täysin ajallemme tyypillinen ironinen etäännytys. Tästä seuraa ajoittain tahatonta komiikkaakin, kun henkiseksi 50-lukulaiseksi itseään tituleeraava flanööri keikaroi keskiaikaisten linnojen käytävillä ja laukoo latinankielisiä sitaatteja. Klingeä itseään tämä tuskin haittaa. Hän seisoo vakaasti kannattamiensa sivistysporvarillisten arvojen takana, joka on myös hänen tyylinsä salaisuus. Se on tunnistettava ja ajallemme niin vieras, että se kiehtoo. Usein huomaa jo pelkän otsikon perusteella arvuuttelevansa, mikähän lienee ”klingeläinen” tulkinta tästä aiheesta. Sitä ei voi sanoa monien tieteentekijöiden osalta. Siksi olenkin vakuuttunut, että jos Vain elämää -sarjasta järjestettäisiin versio suomalaisille tieteentekijöille, olisi Matti Klingellä itseoikeutettu paikka sen ensimmäisellä tuotantokaudella.

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 11.11.2015)

Nuoruus

Mitkä ovat nuoruuden tunnusmerkit? Milloin nuoruuden voi julistaa päättyneeksi?

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina. Varmaan siksi, että olen tämän tästä yllättänyt itseni nostalgisoimasta menneitä aikoja.

Menneiden muisteleminenhan ei sinänsä ole vielä varma merkki nuoruuden päättymisestä, mutta sen tuleminen tavaksi on. Samoin on auringonlaskukuvien kanssa. Mitä enemmän auringonlaskukuvia henkilö lataa sosiaaliseen mediaan, sitä varmemmin hän on ohittanut tuon myyttisen vaiheen elämässä, jota kutsumme nuoruudeksi.

Ostin ensimmäiset juoksutrikooni vuonna 2007. En vielä silloin nähnyt hankinnassa mitään symbolista. Jälkikäteen olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se oli ensimmäinen askeleeni kohti aikuisuutta. En enää kaivannut adrenaliiniryöppyjä ja jännitystä vaan pitkiä tasaisen vauhdin lenkkejä ja filosofista pohdintaa. Kun vielä samana vuonna yritin tarrautua kiinni nuoruuteen lähtemällä reppureissaamaan Etelä-Amerikkaan, lopputulos oli katastrofi. Kaikki se vapaus, huolettomuus ja päämäärättömyys melkein musersi minut. Tahdoin takaisin kotiin kirjojen, pururatojen ja rutiinien pariin. Osaltani Moottoripyöräpäiväkirja oli kirjoitettu jo ennen matkaa.  

Siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen on veteen piirretty viiva. Sitä määrittävät ainakin kulttuuriset ja biologiset tekijät, mutta lopulta kyse on vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, omasta tuntemuksesta. Mitään absoluuttista aiheesta on mahdotonta sanoa. Voimme vain kuvata kokemuksiamme ja katsoa, kuinka ne resonoivat toisissa. Kirjailija Patrick Modianon kuvaus on yksi kauneimmista:

"Eräänä päivä kun he ajoivat jyrkkäreunaista vuoristotietä Nizzan ja Villefrancen välillä, Louis koki omituisen keveyden- ja turtumuksentunteen ja olisi halunnut tietää kokiko Odile samaa.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun."

Modianon kuvauksessa nuoruuden taakse jääminen on helpotus. Louis ja  Odile ovat karkumatkalla vanhasta elämästään. He ovat jättäneet kaiken taakseen ja matkaavat kohti uutta alkua, uutta vaihetta elämässään. Nuoruuden taakse jääminen on heille vapauden alku.

Päinvastaiset kuvaukset nuoruudesta lienevät yleisempiä. Ainakin minulle on Hollywood-elokuvista, romaaneista ja vanhempien ihmisten kertomuksista jäänyt sellainen kuva, että juuri nuoruus on ihmisen parasta aikaa josta täytyy ottaa kaikki irti. Silloin täytyy uskaltaa elää ja kartuttaa kokemuksia, koska aikuisuus töineen, asuntolainoineen, lapsineen ja muine velvollisuuksineen on jo nurkan takana.

Nuoruus on etsinnän aikaa. Nuorina ihmiset etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Pohtivat vajavaisin tiedoin, mitä haluat tehdä elämässään ja tekevät valintoja, jotka vievät heitä johonkin suuntaan. Joillekin kaikki on selvää alusta saakka, mutta monet ovat täynnä epäilyksiä ja yrittävät pitään korttinsa auki niin pitkään kuin mahdollista. Suunnan valitseminen on yhä vaikeampaa maailmassa, jossa vaihtoehtoisten polkujen määrä tuntuu lähes loputtomalta. Siksi itseään ja elämäntarkoitustaan etsivien kolmekymppisten määrä on dramaattisesti kasvanut länsimaissa viime vuosikymmeninä. Tiedän asian omakohtaisesti, koska olen yksi heistä.

Vaikka olenkin viime aikoina yllättänyt itseni muistelemasta kaihoisasti menneitä, en silti kaipaa takaisin menneisiin aikoihin. Itse asiassa minulla on jo pitkään ollut tuntemus, että elämä on vuosi vuodelta parempaa. Maailmankuvani on selkiytynyt ja tiedän yhä selvemmin mikä on tärkeää ja mikä ei. En ota elämää enää niin tosissaan. Tunnen itseni paremmin. Olen tullut levollisemmaksi mutta toivottavasti en kuitenkaan lauhkeaksi.

Yksi suosikkikirjailijoistani Gustave Flaubert kuvasi suhtautumistaan työhön ja elämään, tai oikeastaan ihan kaikkeen, suorana linjana (la ligne droite), joka johti poispäin itsekeskeisyydestä, huomion ylettömästä keskittämisestä "minään", pienen pieneen partikkeliin tässä maailmassa. Se näkyi myös hänen romaanitaiteessaan, jossa omien tuntojen tarkka havainnointi vaihtui pikku hiljaa ympäröivän todellisuuden tarkkailuun.

Omassa elämässäni en näe mitään suoraa linjaa, mutta haluaisin Flaubertin tavoin ainakin kuvitella olevani matkalla poispäin itsekeskeisyydestä. Tarkoittipa se sitten nuoruuden taakse jättämistä tai ei.

"Lapsuudestani tähän hetkeen saakka on ollut vain ainoa suuri suora linja. Ja kun en ole uhrannut mitään intohimolle, kun en ole koskaan sanonut: nuoruuden täytyy mennä ohi, nuoruus ei menekään ohi. Olen vielä täynnä raikkautta kuin kevät. Minussa on laveana virtaava vuo, jotain joka poreilee lakkaamatta eikä ehdy. Tyyli ja lihakset, kaikki on vielä joustavaa, ja jos hiukset tippuvatkin ohimoiltani, sulkani eivät luullakseni ole menettäneet mitään tuuheudestaan."