Ihmismielen pimeä puoli

Katsoin Amerikan Psykon ensimmäisen kerran melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistan jo tuolloin elokuvan herättäneen kohua väkivallalla ja pornografialla mässäilyn takia. Sen takia se varmaan post-teini-ikäistä lukiolaista kiinnostikin. Ensimmäisestä katsomiskerrasta jäikin mieleen juuri ne asiat millä elokuvaa myytiin: raa’at murhat ja alastomat naiset.

Elokuva esitettiin uusintana tällä viikolla ja katsoimme sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Yllytin tyttöystäväni katsomaan elokuvan, vaikka tiesin, ettei hän erityisesti nauti raakojen tai väkivaltaisten elokuvien katsomisesta. Myin elokuvan hänelle klassikkona, joka ehdottomasti tulee nähdä. Sivulauseessa kyllä mainitsin, että kyseessä on varsin raaka tapaus.

Elokuvan jälkeen tyttöystäväni oli suorastaan raivoissaan minulle siitä, että olin suositellut sitä hänelle. Hän sanoi, että ahdistava tunnelma varmasti seuraa uniin saakka. Minä taas olin jo toistamiseen vaikuttunut elokuvasta, nyt kuitenkin eri syistä kuin vuosia sitten.

Kun sitten seuraavana päivänä tyttöystäväni tivasi minulta, miksi pidin niin ”sairaasta” elokuvasta, jouduin perustelemaan asiaa itsellenikin. Myönnän toki, että elokuvassa tappaminen, nussiminen ja veren vuodatus ovat suuressa roolissa, mutta mielestäni ne ovat vain pintaa. Elokuvan todellinen sanoma ei ole siinä visuaalisessa tarinassa minkä se kertoo, vaan sen moraalissa.

Mielestäni Amerikan psykossa vaikuttavinta on se, kuinka se pakottaa meidät katsomaan silmiin sitä maailmaa, joka meitä ympäröi. Vallassa oleva kapitalistinen maailmanjärjestys on tehokkaasti nujertanut ympäriltämme kaikki arvot ja asiat, joita ei voi rahassa mitata. Kaikki syvemmät päämäärät, arvot sinänsä, ovat kadonneet ja olemisen tarkoituksemme on kutistunut vain kuluttamiseen. Elämän tarkoitus muodostuu siitä, missä ravintolassa illallisen nauttii, kenellä on hienoin käyntikortti tai tyköistuvimmat puvut. Maailmassa, jossa ei ole kuin pintaa, tuo kuluttaminen on myös identiteetin syvin olemus. Identiteetin voi kaapata pelkästään matkimalla toisen kulutuskäyttäytymistä.

Amerikan psykon maailma on myös äärimmilleen viedyn individualistinen. Ihmiset ovat mukana pelissä, joka jakaa osallistujat häviäjiin ja voittajiin. Kohtalona on joko taivas (wall street) tai helvetti (kerjäläisyys & prostituutio). Mitään yhteisöä tai turvaverkkoja ei ole. Jokaisen on pärjättävä omillaan. Se myös väistämättä johtaa siihen, että mitään ihmisarvoa ei tunnusteta, vain lisäarvolla on merkitystä. Ja mitä lisäarvoa joku kadulla kerjäävä juoppo voi muka tuottaa? Ei mitään, joten aivan sama päästää hänet hengiltä. Samalla tämä puolustuskyvyttömien kerjäläisten murhaaminen voidaan nähdä oman heikkouden projisointina toiseen.

Merkillepantavaa on myös se, että huorien ja katujuoppojen lisäksi päähenkilö Patrick Bateman murhaa vain kaltaisiaan, eli ahneita Wall Streetin kukkopoikia ja näille itseään tarjoavia mallipimuja. Tulkintani mukaan tämä johtuu siitä, että nämä ihmiset ovat hänen laillaan maailman pilaamia. He ovat ostettavissa, joko olosuhteidensa pakosta tai muuten. He ovat menettäneet uskonsa, tai heillä ei koskaan ole ollutkaan uskoa, pyyteettömyyteen tai rakkauteen. Tätä tulkintaa tukee se, ettei Bateman pysty murhaamaan ainutta ”puhtaana säilynyttä”, maailman kauneuteen ja pyyteettömään rakkauteen vielä uskovaa sihteeriään Jeania.

Patrick Bateman ei itse pysty tuntemaan rakkautta, eikä saa nautintoa rahan tavoittelusta tai seksistä. Ainoa mikä todella antaa hänelle kiksejä on tappaminen. Murhaamisen esileikkinä hän laittaa soimaan jonkun siirappisen rakkauslaulun whitneyshoustonista philcollinssiin. Vaikka hän ei pystykään tuntemaan rakkautta, hän silti kaipaa sitä ja nämä rakkauslaulut tarjoavat hänelle eskapistisen matkan todellisuudesta tavoittamattomaan ideaaliin, ennen paluuta todellisen maailman ainoaan nautinnon tuojaan, tappamiseen. Tässä mielessä Bateman toteuttaa Houellebecqiläistä ”viisautta”, jonka mukaa jos emme voi tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan, voimme ainakin tuntea sitä itseämme kohtaan.

Elokuvan sanoma tiivistyy viimeiseen kohtaukseen. Bateman on tunnustanut murhansa kaikille, mutta kukaan ei usko häntä. Kaikki jatkuu ennallaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pinta on tärkeintä, ei kai kukaan noin tyylikäs ja menestynyt pilaisi elämäänsä murhaamalla toisia. Maailma on niin pilaantunut, että paha ei saa palkkaansa, edes sitä itse pyytämällä. Ei ole ketään kelle ripittäytyä. Sitä voisi kai kuvata helvetiksi, jossa itse pirukaan ei viihdy.

Blogini idea

Päätin perustaa tämän blogin, koska pelkään unohtavani. Haluan kirjata ylös joitain ajatuksia, jotka syntyvät hyviä kirjoja tai huonoja lehtijuttuja lukiessa. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän myös unohtaa. Siksi tämä blogi.

Tämä blogi on kirjoitusharjoitus. Se on keskivertolukijan epätoivoinen yritys tulla kirjoittajaksi.

Tämä blogi on myös poseeraus. Se on pullistelua alikehittyneillä kirjallisilla lihaksilla, joita kirjoittaja kaikesta huolimatta tahtoo esitellä herättämistään myötähäpeän tuntemuksista huolimatta. Kirjallinen bodaaminen ei juurikaan eroa muusta kehonrakennuksesta. Itseluottamus kasvaa aina lihaksia nopeammin.