Ummetus ja politiikka

Jo useiden vuosien ajan olen kärsinyt pahasta ummetuksesta, jonka syynä ovat valtionhallinnon asettamat työryhmät ja niiden loppuraportit. Yleensä ummetus alkaa paria päivää ennen loppuraportin julkistamistilaisuutta ja jatkuu akuuttina koko raportista julkisuudessa käydyn keskustelun ajan. Tämän (onneksi) suhteellisen harvinaisen, joskin kivuliaan, prosessin kestäisi vielä jotenkuten, ellei oire aktivoituisi myös muista typeryyksistä. Viime aikoina suolistoni toimintaa ovat häirinneet erityisesti semi-seniilien vuorineuvosten vieraskynäkirjoitukset.

Tänään, jälleen kerran, ummetus suorastaa räjähti vasten kasvojani avattuani Helsingin Sanomat. Normaalin näköalattomat pääkirjoitukset luettuani, silmäilin lehteä hetken puolihuolimattomasti, kunnes katseeni harhautui otsikkoon jonka tiesin aiheuttavan ongelmia: ”Valtaosan julkisista palveluista voisi ulkoistaa”. Kirjoittajana vuorineuvos X. Yritin kääntää sivua mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin, että peli oli jo menetetty. Palasin tekstiin. Luin sen läpi kaksi kertaa – huolellisesti – ja jäin odottamaan. Jo muutaman minuutin kuluttua turvotus saapui ja tunsin ulostuksen pelon leijuvan Helsingin yllä.

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt diagnosoida tätä ongelmaa ja tänään luulen vihdoin löytäneeni vastauksen. Oireeni alkavat heti, kun aistin, että joku yrittää poistaa politiikan politiikasta. Erilaisten loppuraporttien kohdalla oireitani helpottaa tieto siitä, että yleensä näiden raporttien tekijöillä on vakaa tietämys tekstiensä poliittisuudesta. He vain eivät halua paljastaa sitä yleisölle. Vuorineuvosten kirjoitusten kohdalla tätä oireita lievittävää vaikutusta ei valitettavasti ole. He yrittävät poistaa politiikan politiikasta täysin tietämättöminä teoistaan.

Tänäänkin Helsingin Sanomissa vuorineuvos X vaati kansakuntamme kokonaisedun nimissä seuraavaan hallitusohjelmaan kohtaa, joka avaisi yksiselitteisesti kaikki hallinnonalat ulkoistamiselle. Hänen mielestään jäykät asenteet estävät tehokkaan liiketoiminnan harjoittamisen monella sektorilla:

”Julkisen vallan pitäisi luoda kilpailuympäristö, joka korostaa tehokkuutta ja laatua. Ratkaisun etsintä vaatii poliittisista paineista vapaata analyysia. Suomi voisi olla tässä edelläkävijä.”

Paras, tehokkain ja tuottavin ratkaisu on mahdollinen, vain inhottava politiikka laittaa kapuloita rattaisiin. Jarrutusta ilmenee erityisesti kahdella tasolla. Yhtäällä ovat ammattiliitot, jotka ovat nurkkakuntaisia ja vastustavat maltillisimpiakin uudistuksia. Toisaalla taas on piilevä poliittinen konsensus, kansa ja sen edustajat, jotka eivät ole kypsyneet pitämään veronmaksajien kustantamia palveluja tavanomaisena liiketoimintana.

Ironista, mutta totta, kyseiset ajatukset vieraskynään kirjoittanut vuorineuvos X on kirjoittanut kirjan demokratiasta otsikolla ”Demokratian haasteet”. Vieraskynä kirjoituksen perusteella voisi ilkeästi todeta, että hänelle suurin demokratian haaste näyttää olevan demokratia itse. Ainakin minun mielestäni hänen parjaamansa kitkat ja jarrut ovat juuri demokratiaa itseään. Siihen kuuluvat myös typeryydet ja epäjohdonmukaisuudet, mutta se nyt vain sattuu olemaan demokratian hinta. Ei demokratia voi koskaan toimia sulavasti kuin osakeyhtiö, jos voisi, se tuskin olisi enää demokratia. Sen lisäksi täytyy muistaa, että demokratian arvoa ei voi typistää vain vapaan markkinatalouden toiminnan turvaamisen välineeksi. Jos tämä todella olisi demokratian korkein arvo, Suomenkin kannattaisi vaihtaa niin sanottuun Kiinan malliin. Pääsisi hetkessä eroon jarruista ja kitkoista, eikä poliittisista paineista vapaata analyysiä estäisi mikään.

Mutta jotta tämäkin kirjoitus ei menisi liian vakavaksi, ajattelin palata vielä hetkeksi ummetukseeni. Suhteellisen luotettavan diagnoosin löytymisen jälkeen olen kovasti yrittänyt miettiä sopivaa hoitokeinoa oireeseeni. Vakavien pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että parasta palsamia haavoilleni olisi kunnon kamppailun ja vastakkainasettelujen paluu politiikkaan. Minä ja suolistoni tarvitsemme tunteiden paluuta politiikkaan. Me tarvitsemme vaihtoehtojen paluuta politiikkaan. Me emme enää halua kuulla enää ehdotuksia ”kolmannesta tiestä”, ”kansakunnan edusta” tai ”poliittisista paineista vapaasta analyysistä”. Mikään valittu linja ei koskaan ole neutraali. Politiikassa jonkun voitto on toisen tappio.

Lisäksi jo lapsikin sen tietää, että jos paineita ei päästetä ulos, tai niitä yritetään tarkoituksellisesti tukahduttaa, saattaa turvotus etsiä säädyttömiä teitä purkautuakseen. Demokratiassa tukahduttaminen saattaa johtaa paineiden purkautumiseen populismin kautta. Ihmisen kaltaisessa organismissa taas…no jätän mainitsematta.

Wikileaks ja kielletyn tiedon lumo

Wikileaks on ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista ilmiöistä. Varsinkin journalistit ovat olleet suorastaan polvillaan näiden vuotojen edessä ja nostaneet niiden arvon korkeimpaan potenssiin. Jostain syystä kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja historioitsijat ovat olleet vähemmän innostuneita. Olen kuullut monesta suusta kommentteja, että oikeastaan mitään merkittävää uutta ei ole paljastunut. Ainakaan siis sellaista, mikä millään tavalla vaikuttaisi jo olemassa olevaan tutkimustietoon kansainvälisestä politiikasta. Samaa tietoa eri aikajänteellä käyttävien ammattikuntien välillä näyttäisi siis olevan selkeä katsantokantojen ero. En aio kuitenkaan pureutua tähän kiinnostavaan aiheeseen sen syvemmin vaan pohtia Wikileaksia ja kielletyn tiedon lumovoimaa yleisemmällä tasolla.

Voidakseni lähestyä wikileaksin kaltaista ”superteemaa” tuoreesta näkökulmasta, joudun jälleen tukeutumaan rakkaaseen hyllyjumalaani Slajov Zizekiin. Ennen Zizekiä kuitenkin pari sanaa Leo Straussista ja hänen kuuluisasta käsiteparistaan: esoteerisesta ja eksoteerisesta tiedosta.

Leo Strauss oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia nimiä klassisen poliittisen filosofian saralla. Hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus erityisesti Yhdysvaltojen neokonservatiiviseen ajatteluun ja Bushin presidenttikausi nosti hänet uudelleen valokeilaan (Irakin sodan pääarkkitehdeista ainakin Paul Wolfowitz ja Abram Shulsky olivat hänen oppilaitaan ja hänen ajatustensa kannattajia).Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa neokonservatiivien keskuudessa on hänen elitistinen näkemyksensä demokratiasta. Straussin mukaan asioiden todellisesta tilasta tietoisen eliitin tulee hallinnassaan turvautua niin sanottuihin ”yleviin valheisiin” ja syöttää kansalle tarinoita, jotka pitävät sen tyytyväisenä siunatussa tietämättömyydessään. Straussin mielestä filosofia (totuus) on uhka yhteiskunnalle, koska kyseenalaistamalla jumalat ja yhteiskunnan eetoksen, filosofia kaivaa maata kansalaisten uskollisuuden alta ja tuhoaa sosiaalisen elämän perustan. Silti filosofia on myös korkein ja arvokkain kaikista ihmisen pyrkimyksistä.

Ratkaisu dilemmaan on seuraava: koska rahvaat eivät kestä kuulla totuutta, on filosofien, jotka tietävät totuuden, turvauduttava ”yleviin valheisiin”, eli myytteihin ja tarinoihin, jotka pitävät yllä yhteisön koheesiota. Filosofien tehtävänä on siis pitää opetuksensa salaisena ja välittää se eteenpäin eräänlaisena ”rivien väliin” kirjoitettuna esoteerisena taitona. Esoteerisena siksi, että filosofian suuren perinteen todellinen ”salainen viesti” on aina Platonista Lockeen ollut, ettei jumalia ole, moraali on perusteeton ennakkoluulo ja on vain maanpäällinen elämä ilman sen syvempää tarkoitusta. Samalla tavalla eliitin tulisi pitää kansalaiset tietämättöminä vallan brutaalin materialistisesta logiikasta.

Puhuessaan ”ylevistä valheista” Strauss ei Zizekin mielestä tuo esille kaikkia niitä johtopäätöksiä, jotka seuraavat hänen näkemyksestään. Yhtäältä filosofit tietävät totuuden, jota rahvas ei kestä kuulla. Toisaalta taas koko totuuden ydin itsessään on käsitteellisen tiedon saavuttamattomissa, minkä vuoksi itse filosofienkin on turvauduttava myytteihin ja tarinointiin täyttääkseen tietonsa rakenteelliset aukot. Salaisuus on salaisuus myös opettajalle itselleen, koska vertaukset ja arvoitukset ovat ainoa tapa kuvata korkeinta filosofista sisältöä: ’muinaisten egyptiläisten salaisuudet olivat salaisuuksia myös muinaisille egyptiläisille eivätkä vain meille’.

Straussin ongelma on hänen omien tekstiensä status. Pitäisikö nekin tulkita esoteerisesti? Sisältyykö hänenkin julkisiin kirjoituksiinsa joku esoteerinen, tulkintaa vaativa salainen viesti? Zizekin mukaan on vain yksi johdonmukainen vastaus:

”esoteerinen opetus voi tässä olla vain itse esoteerisen ja eksoteerisen välisen erottelun riittämättömyys, nimittäin se skandaalimainen tosiasia, että ”julkisessa” opetuksessa on enemmän totuutta kuin esoteerisessa salaisuudessa, että juuri ne kirjoittajat, jotka yrittävät huijata tietämättömiä salaamalla todellisen viestinsä, ovat vuorostaan niitä, jotka tulevat itse huijatuiksi.”

Esimodernina aikana esoteerisen ja eksoteerisen välinen yksinkertainen vastakkaisuus oli pidettävissä yllä, Suomessa tosin vielä Kekkosen aikana (ainakin ulkopolitiikassa). Mutta nykyään tärkeä kysymys kuuluu: onko vielä jossain olemassa eliitti, joka selkeästi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat?

Ongelma tuntuisi olevan se, että nykyään erottelu suurelle yleisölle tarkoitetun ”ylevän valheen” ja esoteerisen katkeran totuuden välillä tuntuu kauhistuttavan naiivilta. Itse tämä erottelu on jo osa julkista puhetta; esoteerinen ja eksoteerinen ovat koko ajan läsnä. Täten liberaalien vainoharha esimerkiksi Bushin hallintoa kontrolloivan uusstraussilaisen ideologisen ryhmän salaliitosta erehtyy. Jos siis Paul Wolfowitzin kaltaiset uuskonservatiivit paljastavat jotain, niin juuri Straussin opetukseen sisältyvän paradoksin: he tuovat julkisesti esille julkisen valheen ja salaisen totuuden välisen eron. Zizek muistuttaa Paul Wolfowitz sitaatista, jossa hän avoimesti myönsi, että sodan todellinen motiivi on öljy:

”Katsotaan asiaa yksinkertaisesti. Tärkein ero Pohjois-Korean ja Irakin välillä on se, että taloudellisesti meillä ei ollut mitään vaihtoehtoa Irakissa. Maa ui öljyssä.”

Jos kerran tiedämme jo julkisen puheen kautta sekä ylevät valheet että katkerat totuudet, miksi sitten olemme niin hanakoita uskomaan, että saattaisimme esimerkiksi Wikileaksin avulla päästä käsiksi ”oikeaan totuuteen”?

Zizekin mukaan kysymys on kielletyn tiedon positiivisesta ja perustavasta asemasta. Ensinnäkin kielletty kiehtoo. Se, että tarkkailun kohde on nähtävissä ja saavutettavissa vain kieltojen ja esteiden vääristävien linssien lävitse, synnyttää sen ympärille kiehtovaksi tekevän taianomaisen auran, kun suora näkymä kohteeseen saisi meidät pitämään sitä vain tavanomaisena ja arkipäiväisenä asiana. Halua siis ylläpitää se, mikä estää sen. Kielto itsessään kohottaa tavallisen arkipäiväisen objektin halun kohteeksi. Kuitenkaan halun kohteessa ei ole tärkeää sen sisäiset ominaisuudet vaan se rakenteellinen paikka, johon se on asettunut. Wikileaksienkään kohdalla ei ole oikeastaan tärkeää itse tiedon sisältö vaan se, että kyseessä on muuten saavuttamaton, kielletty tieto. Juuri objektin saavuttamattomuus, se, että havaintomme siitä ovat epätäydellisiä, täynnä aukkoja ja tyhjiä kohtia, saa nämä aukot täyttävän mielikuvituksen lentoon.

Mutta kielletyn tiedon paradoksaalinen asema ei tyhjene vielä tähän selitykseen. Olennaista nimittäin on myös se, että toimiakseen kunnolla, kiellon täytyy kahdentua refleksiivisesti. Itse kielto täytyy vielä kieltää, se ei saa näkyä sellaisenaan, positiivisessa muodossaan, vaan ulkoisena esteenä, joka estää meiltä pääsyn haluttuun objektiin. Kyse ei siis oikeastaan ole vuodetusta tiedosta, se on ihan tavanomaista bulkkia – sen tekee kiinnostavaksi vain transgression aura, tunkeutuminen kielletylle alueelle. Kyse on mielikuvituksen voimasta, joka ylittää tiedon todellisen olemuksen. Todellinen kielletty tieto ei siis ole täyttä tietoisuutta tiedon todellisesta luonteesta vaan juuri se tieto, että objektin todellisuudesta ei ole mitään oppimista. Sillä se mikä tekee objektista halun syyn, on se kielletty paikka, johon objekti on asettunut.

Edellä sanotun perusteella voisi siis todeta, että todennäköisesti Wikileaks ei auta meitä ymmärtämään todellisuutta yhtään nykyistä paremmin. Havaintomme todellisuudesta tulevat yhä olemaan epätäydellisiä. Se ei silti himmennä hetkeksikään kielletyn tiedon kiehtovaa ja taianomaista auraa. Kyse on mielikuvitustemme voimasta, joka haluaa löytää Da Vincin –koodin huolimatta siitä, että Graalin maljasta ei olisikaan mitään opittavaa.

Postmoderni rasismi

Muistatteko miten Hanna-Leena Hemming kommentoi Helsinki Pride – tapahtumaa vastaan tehtyjä kaasuiskuja? Jos ette, niin minäpä muistutan. Hän pohdiskeli Yleisradion haastattelussa, että voisiko iskuja pitää reaktiona yhteiskuntamme liiallista liberalisoitumista vastaan; onko menty jo liian pitkälle, hän spekuloi.

Hemmingin kommentti palasi mieleen lukiessani Slavoj Zizekin Enjoy Your Nation as Yourself! – artikkelia graduani varten. Tässä mielenkiintoisessa ”paperissa” Zizek erottelee hienosti postmodernin ja perinteisen rasismin välistä eroa. Perinteinen tai vanha rasismi oli suoraa ja raakaa. Se osoitti ”toisia” (juutalaiset, mustat, arabit, romanit, ryssät…) suoraan sormella ja sanoi, että ”te” olette laiskoja, väkivaltaisia, juonittelevia ja tuhoatte kansallisen substanssimme. Uusi rasismi taas on ”reflektoivaa”, toisen potenssin rasismia, minkä vuoksi se voi omaksua myös vastakkaisen, rasismin vastaisen taistelun muodon. Zizekin mielestä tätä uutta rasismia voi kutsua myös ”metarasismiksi”.

Otetaan esimerkki. Miten ”postmoderni” rasisti (laajennettuna: yleisesti eriarvoisen kohtelun hyväksyjä/kannattaja) reagoi Helsinki Priden väkivaltaisuuksiin?

Hän tietenkin aloittaa pitämällä iskun tekijöiden väkivaltaa vastenmielisenä ja kauhistelee sitä, mutta lisää sitten nopeasti, että nämä tapahtumat – niin valitettavia kuin ne itsessään ovatkin – täytyy nähdä oikeassa yhteydessään. Ne ovat oikeastaan vain kieroon menneitä ja vääristyneitä ilmauksia todellisesta ongelmasta, nimittäin siitä, että aikamme laissez-faire-liberalismissa yksilön elämälle merkityksen antava kokemus kuulumisesta hyvin määriteltyyn arvoyhteisöön on häviämässä. Todellisia syyllisiä ovat arvoliberalistit, jotka tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien nimissä hämmentävät luonnon määräämiä sukupuolikoodeja ja näin saavat liikkeelle yhteisön orgaaniset itsepuolustusmekanismit. Saman logiikan mukaisesti todellisia syyllisiä rasististen väkivaltaisuuksien lisääntymiseen ovat kosmopoliittiset universalistit, jotka ”monikulttuurisuuden” nimissä sekoittavat rotuja keskenään ja aiheuttavat luonnolliset vastareaktiot.

Näin rasismi tai homojen syrjiminen oikeutetaan rasismin vastaisena toimintana, pyrkimyksenä estää rotujen tai seksuaaliryhmien välisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Zizekin mukaan tämä tarjoaa paljonpuhuvan esimerkin siitä, mitä Lacan (kuuluisa ranskalainen psykoanalyytikko) tarkoittaa väittäessään, ettei metakieltä ole olemassa:

”Metarasismin ja rasismin välinen etäisyys on tyhjä, metarasismi on puhtaasti ja yksinkertaisesti vain rasismia entistäkin vaarallisempana, koska se esiintyy vastakohtanaan ja yllyttää rasistisiin toimenpiteisiin juuri rasismin vastaisen taistelun varjolla”.

Päivi Räsäsen homokommenteissa on muuten juuri tämä sama metarasismin logiikka. Tarkkaillaan siis korvat höröllä vastedes.

Taide ja politiikka

Ovatko poliitikot (edustajat) etääntyneet liikaa kansalaisista (edustettavista)?

Kyllä ovat, sanoo Pihtiputaan mummo. Poliitikot ajavat vain omia etujaan, eivätkä tiedä mitään Tavallisen suomalaisen arjesta.

Eivät ole, sanoo Frank Ankersmit, Groningenin yliopiston historian teorian professori klassikkoteoksessaan Political Philosophy Beyond Fact and Value. Hänen mielestään edustajat ovat liukuneet liian lähelle edustettaviaan ja pyrkivät miellyttämään näitä liikaa. Miten niin?

Ankersmitin epäortodoksinen väite lähtee liikkeelle edustamisen (ja esittämisen) kahdesta traditiosta: mimeettisestä ja esteettisestä representaatiosta. Mimeettinen representaatio tarkoittaa suurin piirtein sitä, että on olemassa yksiselitteinen Todellisuus, jonka mahdollisimman tarkasta ja oikeasta esittämisestä edustamisessa ja esittämisessä on kysymys. Edustajan tulee Todellisuuden kuvaajana esittää Todellisuus sellaisena kuin se oikeasti on ja pyrkiä olemaan mahdollisimman identtinen edustettavan kanssa. Tähän perinteeseen sopii myös ajatus siitä, että eduskunnan tulisi olla peilikuva kansasta.

Esteettisen representaation näkökulmasta taas todellisuutta ei voida tavoittaa. Politiikassa, kuten myös taiteissa, on kyse enemmän todellisuuden luomisesta, kuin sen pikkutarkasta kopioinnista. Esittämisestä, representaatiosta, riippumatonta tulkintaa poliittisesta todellisuudesta ei ole. Käsitys poliittisesta todellisuudesta syntyy vasta re-presentoinnin, esittämisen kautta. Näin ollen poliittinen representaatio ei voi jäljitellä mahdollisimman tarkasti jo jotakin olemassa olevaa, koska sen tuloksena maailmaan syntyy jotakin, jota ei olisi ilman sitä lainkaan olemassa. Tästä taas johtuen edustamisessa tulisi pyrkiä todellisuuden kopioinnin sijaan todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta.

No entäs vastaus kysymykseen?

Ankersmitin mukaan puolueiden ja poliitikkojen ajautuminen liian lähelle kansaa ilmenee ennen kaikkea siten, että puolueet ja poliitikot eivät uskalla tehdä omia rohkeita linjanvetojaan, vaan nostavat esille teemoja, jotka kulloinkin sattuvat kansalaisia kiinnostamaan (ja kansahan tunnetusti kiinnostaa yksi asia tänään ja toinen huomenna). Puolueet ja poliitikot eivät itse uskalla ottaa vastuuta, vaan yrittävät varmistaa gallupien ja kansalaiskyselyiden avulla sen, että varmasti kansaa eniten kiinnostavat kysymykset ovat asialistalla. Tavoitteena on tietysti pyrkimys varmistaa mahdollisimman suuri äänisaalis seuraavissa vaaleissa, mutta sivutuotteena on politiikan näivettyminen ja demokratian supistuminen reaktiiviseksi ”gallup-demokratiaksi”.

Ratkaisuksi Ankersmit tarjoaa esteettistä representaatiota. Puolueiden ja kansanedustajien tulisi luopua gallupeihin tuijottamisesta (so. mimeettisesta representaatiosta) ja tarjota kansalaisille uusia tulkintoja arvioitavaksi. Edustajien ei tulisi olla peloissaan siitä, että heidän ja edustettavien välille syntyy esteettinen juopa, tulkintaero, sillä ilman juopaa kansalaiset samaistuisivat johtajiinsa, jonka seuraukset voivat olla kohtalokkaita demokratialle. On sitä paitsi luontevaa, että edustajat ja edustajat katsovat maailmaa eri perspektiiveistä, sillä he elävät ainakin osittain erilaisissa maailmoissa. Machiavellin sanoin:

”Onhan niin, että tutkiessaan vuorien ja muiden ylevien seutujen piirteitä maisemamaalarit laskeutuvat alas tasangoille, kun taas tutkiakseen tasankoa he asettuvat korkealle vuorelle. Samoin täytyy olla ruhtinas tunteakseen hyvin kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen ruhtinaat.”

Niin luonnollinen ja välttämätön kuin edustajan ja edustettavan välinen näkökulmien ero onkin, sen ei tarvitse merkitä ratkaisematonta ristiriitaa. Eron hyväksyttävyys edellyttää deliberaatiota, rakentavia keskusteluja kaikilla demokratian tasoilla.

Yhteenvetona voisi siis todeta, että poliittista todellisuutta ei ole löydettävissä mistään, vaan se tehdään poliittisen edustamisen prosesseissa. Tämän takia politiikka tulisi nähdä kamppailuna siitä, mistä näkökulmasta asioita olisi syytä tarkastella. Vallan saisi se, jonka esitys todellisuudesta vaikuttaa katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta. Toisin sanoen se, kenen tulkinta maailmasta on kaunein, kiehtovin ja mielenkiintoisin.

Taiteilija Elina Merenmies uskalsi vapautua realismin pakkopaidasta (mimeettisestä representaatiosta) maalatessaan täysin uudenlaisen muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Olisiko poliitikoilla kanttia vastaavanlaisiin irtiottoihin?