Vuoden 2012 parhaat lukematta jääneet kirjat

Lukemisen suhteen vuosi 2012 oli osaltani oikein onnistunut. Juoksuvertausta käyttäen sanoisin, että treeniohjelma oli tarpeeksi haastava ja monipuolinen: oli pitkää lenkkiä (Ian Morris: Why the West Rules for Now), kevyttä hölkkää (Miika Nousiainen: Metsäjätti), normaalivauhtista juoksua (Julian Barnes: Flaubertin papukaija), kovavauhtisia juoksuja (Jukka Koskelainen: Rakas Rappio) ja tietysti intervalliharjoituksia korkeilla sykkeillä (Ha-Joon Chang: 23 Things They Don't Tell You About Capitalism). Vielä kun ravintopuoli oli kohdallaan ja levättyäkin tuli tarpeeksi, niin henkisen suorituskyvyn kohoaminen oli väistämätöntä.

Oikeastaan ainut asia, mikä lukuvuodessa 2012 jäi harmittamaan, oli ajan puute. Olisi tehnyt mieli treenata vielä kovemmin, järjestelmällisemmin ja kunnianhimoisemmin, mutta kun oli leipätyökin hoidettavana. 

Työtehtäviä suorittaessa ajauduin usein kirjallisiin haaveisiin ja katselin kaihoisasti työhuoneeni ikkunasta ulos. Haaveista tuli joskus lauseita, joskus kirjalistoja. Kirjalistoista tuli hankintoja parilla klikkauksella. Klik klik. Tilaukset tippuivat pitkin vuotta postiluukusta kuin plussapisteet ja kerääntyivät yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Monet odottavat yhä, mutta sellaista elämä on. Kaikkea tilaamaansa kirjallisuutta ei aina ehdi lukea, kaikkea haluamaansa ei koskaan. 

Lohduttautua voi sillä, että lukemattomattomat kirjat ovat vähintään yhtä arvokkaita kuin luetut kirjat, koska ne muistuttavat meitä päivittäin siitä, kuinka vajavaista tietämyksemme on. Ne tuijottavat meitä otsikkoineen hyllyiltä ja yöpöydiltä kuin sanoen: tätäkään et vielä tiedä. Se opettaa nöyräksi. Nassim Nicolas Talebin sanoin:
 

“{…}Read books are far less valuable than unread ones. The library should contain as much of what you do not know as your financial means, mortgage rates, and the currently tight real-estate market allow you to put there. You will accumulate more knowledge and more books as you grow older, and the growing number of unread books on the shelves will look at you menacingly. Indeed, the more you know, the larger the rows of unread books. Let us call this collection of unread books an antilibrary."

Keräsin alle muutaman näytteen vuoden 2012 antikirjastostani. Ne ovat kirjoja yöpöydälläni, joilla on siedettävä jonotusnumero. Jos kiinnostaa, nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa kyseisistä teoksista.        

Tony Judt: Thingking the 20th Century

Stefan Zweig: Eilispäivän maailma: Erään eurooppalaisenmuistelmia  

Pascal Bruckner: Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy

Dani Rodrik: The Globalization paradox: Democracy and the Future of the World Economy

Daniel Kahnemann: Thinking Fast and Slow 

James C. Scott: Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed

Hilary Mantel: The Wolf Hall & Bringing Up the Bodies

Juha Seppälä: Mr. Smith

 

Curzio Malaparte: Iho & Kaputt

Minä, Saarikoski ja ajattelu

Gnothi seauton, Tunne itsesi. Tähän kreikkalaisen Delfoin temppelin sisäpihalta aikoinaan löytyneeseen tekstiin kiteytyy Saska Saarikosken mukaan hänen runoilijaisänsä Pentti Saarikosken elämänmatka ja kirjallinen tuotanto. Filosofit ovat tulkinneet kyseistä elämänohjetta siten, että koska ihminen on osa kosmosta, hän joka todella tuntee itsensä, tuntee koko maailman.
 
Saskan mukaan Pentti otti kreikkalaisten heittämän haasteen vastaan ja yritti oppia tuntemaan itsensä ja maailman. Lopulta kuitenkin molemmat tehtävät osoittautuvat mahdottomiksi ja runoilija joutui myöntämään: itseään ei voi ymmärtää, ei siis maailmaakaan. Näin Saska asian kiteyttää isästään toimittamassaan kirjassa Sanojen alamainen:

”Pentin kirjallinen tuotanto on kuvaus näistä kahdesta ihmiskokeesta, inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta. Jos hänen kootuille teoksilleen pitäisi antaa yksi nimi, minun olisi vaikea keksiä parempaa kuin Epäonnistumisten kronikka. Kirjalliseen laatuun se ei viittaa.” 

Voi olla totta, että Pentti Saarikoski ei koskaan oppinut tuntemaan itseään, eikä siten maailmaakaan. Mutta kukapa olisi?

Minulle Pentti Saarikosken tuotannossa on ollut rakkainta juuri etsintä, hänen harhailunsa erilaisten aatteiden, tyylien ja ajatusten avaruudessa. Parikymppisenä opiskelijana ihastuin erityisesti hänen 60-luvun poliittis-yhteiskunnallisiin runoihinsa. Nykyisin ne tuntuvat lapsellisilta ja löydän enemmän tarttumapintaa hänen myöhäiskautensa laajemmista pohdinnoista. Joka tapauksessa Pentti Saarikoski on minulle tärkeä kirjailija. Koen olevani vähän samanlaisella elämänmittaisella opintomatkalla kuin hän. Tänään näin, huomenna ehkä noin. Mistä sen tietää:

”Minä saatan samankin päivän kuluessa, mielentilasta riippuen, esittää aivan vastakkaisia käsityksiä, mutta tämä ei merkitse sitä että minä olisin pelkkä pelle (kuten tietyillä tahoilla väitetään). Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle.” Päiväkirjat, 1979

Minustakin on hauska panna erilaisia ajatustapoja koetukselle. Jonkun poleemisen esseekirjan luettuani saatan lukea madonluvut koko länsimaiselle kulttuurille ja haukkua väärässä tietoisuudessa elävät pikkuporvarit maan rakoon Facebook-päivityksessäni. Seuraavana viikkona olen useimmiten jo rauhoittunut, tutustunut vasta-argumentteihin ja maltillistunut mielipiteissäni. Uskon, että ajattelu voi kehittyä vain, jos säilyttää mielensä avoimena erilaisille argumenteille puolesta ja vastaan ja uskaltaa myöntää olleensa väärässä. Sen vuoksi en halua kahlita ajatteluani turhan tarkkarajaiseen maailmankatsomukseen. Pentilläkin oli selvästi hetkiä, jolloin hän ajatteli näin:

”Ehkä se uusi mitä minä etsin, on että pystyn elämään uskomatta mihinkään, katsomaan ilman mitään katsomusta, näkemään ilman valmista näkemystä.” Päiväkirjat, 1972                                

”Paljon tärkeämpää on huomata olleensa väärässä kuin olleensa oikeassa. Asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan, mutta eivät myöskään niin kuin minä luulen niiden olevan.” Suomentajan päiväkirjat, 1970 

”Henkinen kehittyminen on totuuksien muuttumista valheiksi.” Nuoruuden päiväkirjat, 1956

Sanottakoon selvyyden vuoksi, että vaikka minäkin pyrin näkemään ilman valmista näkemystä, katsomaan ilman katsomusta, en nyt sentään heitä viikottain mielipiteiden täysympyrää Slavoj Zizekistä Ayn Randiin, ainakaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Minulle henkinen kehittyminen ei ole kaikkien vaan JOIDENKIN totuuksien muuttumista valheiksi. Marx ei merkkaa minulle enää mitään, mutta pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidän yhä yhtenä maailman hienoimmista keksinnöistä. Olen edelleen kriittinen kasvua kasvun vuoksi -ajattelua kohtaan, mutta ymmärrän myös sen, miksi kasvu on niin merkittävää nykyiselle talousjärjestelmälle. Voisin aivan hyvin tehdä lyhyempää työviikkoa ja leppoistaa elämääni, mutta heikentyvä huoltosuhde huolettaa. Ja niin edelleen.

Ai niin, ja uskon, että ihmiset olisivat tyytyväisempiä ja henkisesti tasapainoisempia, jos he kävelisivät hitaammin ja pysähtyisivät useammin pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Siitäkin huolimatta, ettei mitään tarkoitusta ole. Vai mitä Pentti?

”Ajattelen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ajattelen alituiseen. Eihän elämällä tietystikään mitään tarkoitusta ole, mutta elämiselleen tarvitsee ihminen tarkoituksen ja motivaation. Minä teen kirjoja. Mutta sitten on kysyttävä kirjojen tarkoitusta. Aina tämän saman ongelman edessä, sinä et kysy siltä, se kysyy sinulta, sillä se on Sfinksi!” Päiväkirjat, 1983

Elämän tarkoitus, tarkoitus elämiselle, motivaatio. Kyllä kyllä. Mutta mistä?

Pentti kirjoitti kirjoja, joiden tarkoitusta epäili.

Minä taas luin kerran teepussista, että elämässä tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Eli totuus elämästä on pienissä jutuissa ja kaikki ihmisten pyrinnöt ovat loppujen lopuksi aika merkityksettömiä.

Täyttä roskaa, tiedän, mutta parempaakaan en nyt keksi.

Tai keksinpäs: kirjoittaminen. Sehän on tämän maailman tärkein asia. Sen kun vielä joskus oppisi ja saisi tottelemaan ajatuksenjuoksua. Saisiko silloin kehuja ja nimen lehteen? Taputuksia selkään? Tirauttaisiko joku jopa liikutuksen kyyneleen? Olisinko silloin onnellinen? Kysynpä vaan.


* Pentti Saarikosken päiväkirjamerkinnät olen poiminut Saska Saarikosken toimittamasta kirjasta Sanojen alamainen (Otava, 2012) 

EU:n perustajaäitejä etsimässä

(Esipuhe Eurooppalaisen Suomen raporttiin nro 9 (2/2012): EU:n perustajaisät -neljä visiota Euroopan yhdentymisestä)

Kaikki tunnistavat Jean Monnet'n. Mutta kuka on pöydän toisella puolella istuva nainen?

Onko olemassa EU:n perustajaäitejä?

Tämä oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä, joka esitettiin Eurooppalaisen Suomen toimistolla, kun rupesimme suunnittelemaan luentosarjaa ja raporttia EU:n perustajahahmoista keväällä 2012.

Toimiston henkilökunnalle ei tullut yhtään varteenotettavaa nimeä mieleen. Monien ensimmäinen intuitio oli rautarouva Margaret Thatcher, mutta vaikka hän vahva vaikuttaja olikin, häntä tuskin voidaan pitää suurena Euroopan yhdentymisen edistäjänä. Päinvastoin, Thatcher on jäänyt Euroopan historiaan integraation jarruttajana, joka vaati Britannian yhteisölle maksamia rahoja takaisin ja sanoi ”No, no, no!” integraation syventämiselle. Sitä paitsi Thatcherin valtakaudella Euroopan yhdentyminen oli jo pitkällä, tärkeimpiä toimielimiä myöten.

Kysyimme perustajaäideistä myös sisarjärjestöltämme Eurooppanaisilta ja muutamalta Euroopan integraatiohistorian asiantuntijalta, mutta tulos säilyi samana: yhtään varteenotettavaa nimeä ei noussut esiin.

Vahvoja ja kyvykkäitä naisia olisi varmasti ollut tarjolla. Olivathan Suomessakin Minna Canthin ja Hella Wuolijoen kaltaiset voimanaiset jo onnistuneet raivaamaan tiensä kansakunnan kaapin päälle. Ajat vain olivat tuolloin hyvin toisenlaiset kuin nykyään. Talouden ja politiikan maailmaa hallitsivat pääsääntöisesti miehet. Sen vuoksi, kun luettelemme henkilöitä, jotka kaikkein voimakkaimmin vaikuttivat Euroopan yhdentymiseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, törmäämme aina lähes samaan listaan miehiä: Aristide Briand, Winston Churchill, Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi, Robert Schuman, Jean Monnet, Paul-Henri Spaak, Altiero Spinelli.

Osa heistä oli luomassa yhdentymisen poliittis-aatteellista pohjaa, osa konkreettisia ehdotuksia yhteistyön aikaansaamiseksi ja osa jopa allekirjoittamassa Rooman sopimusta, joka loi Euroopan talousyhteisön, Euroopan unionin edeltäjän. Mitään yksittäistä tapahtumaa tai hetkeä, joka perustajahahmoa määrittäisi - kuten Yhdysvalloissa itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaminen – ei EU:ssa ole olemassa. Silti teesi säilyy: kaikki tärkeimmistä EU:n perustajahahmoista olivat miehiä, valitettavasti.

Onneksi edistystä on kuitenkin tapahtunut noiden vuosien jälkeen. Emme ole vielä lähelläkään tasa-arvon saavuttamista, mutta naiset ovat joka tapauksessa tulleet ryminällä mukaan kansalliseen ja ylikansalliseen poliittiseen vaikuttamiseen.

Jo yhteensä 10:llä nykyisistä EU:n jäsenmaista on ollut naispääministeri (joista neljässä ennen EEC/EY/EU-jäsenyyttä): Britannia, Portugali (ennen EU-jäsenyyttä), Liettua (ennen EU-jäsenyyttä), Ranska, Puola (ennen EU-jäsenyyttä), Bulgaria (ennen EU-jäsenyyttä), Suomi, Saksa, Slovakia, Tanska. Sen lisäksi Irlannilla, Latvialla, Liettualla ja Suomella on ollut 1990-/2000-luvuilla naispresidentti.

Naisten asema on kohentunut myös EU:n toimielimissä. Euroopan parlamentissa naisjäsenten määrä on kasvanut tasaisesti vuosikymmenten saatossa. Kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suoralla kansanvaalilla vuonna 1979, oli valituksi tulleista naisia vain noin 17 prosenttia. Viimeisimmissä europarlamenttivaaleissa, jotka järjestettiin vuonna 2009, lukema nousi jo lähes 35 prosenttiin. Kahdessa tasa-arvon suhteen erittäin edistyksellisessä maassa, Suomessa ja Ruotsissa, Euroopan parlamenttiin valittiin jopa enemmän nais- kuin miesedustajia.

Huomionarvoista on myös se, että useimmissa jäsenmaissa naisia on suurempi osa europarlamentaarikoista kuin kansallisen parlamentin jäsenistä. Tämä johtunee pääosin eurovaalien suhteellisesta vaalitavasta.

Tasa-arvokehitys on jättänyt jälkensä myös Euroopan komissioon, tosin Euroopan parlamenttia hitaammin. Ensimmäiset naiskomissaarit, Christiane Scrivener (Ranska) and Vasso Papandreou (Kreikka), valittiin vasta vuonna 1989 toiseen ranskalaisen Jacques Delorsin johtamaan komissioon. He olivat ainoat naiset tuolloin 17 henkisessä Euroopan komissiossa. Tällä hetkellä toimivassa 27 henkisessä komissiossa naisten määrä on jo yhdeksän, eli tasan kolmasosa komissaareista on naisia. Heistä vaikutusvaltaisimpia, ainakin asemansa puolesta, ovat komission varapuheenjohtajina toimivat EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Catherine Ashton ja oikeus-, perusoikeuksien ja kansalaisuusasioiden komissaari Viviane Reding.

Politiikan puolella tasa-arvokehitys näyttää melko lupaavalta, mutta taloudessa eletään vielä vanhojen vuosikymmenten malliin. EU:n keräämien tietojen mukaan naisilla oli vuonna 2011 EU:ssa vain 13,7 prosenttia listattujen suuryritysten hallituspaikoista. Työn tasa-arvon edistämiseksi on siis ehdottomasti jatkuttava. Silti yllä mainittujen lukujen valossa olen täysin vakuuttunut siitä, että jos EU:ta oltaisiin luomassa nyt, 2010-luvulla, olisi perustajahahmojen joukossa myös naisia toisin kuin reilu 60 vuotta sitten.

Tilastoja:

1. Naisparlamentaarikkojen määrän kehitys Euroopan parlamentissa:

Kansanvaalit:

1979: 16,6 %
1984: 17,7 %
1989: 19,3 %
1994: 25,9 %
1999: 30,3 %
2004: 30,2 % 
2009 (2011): 34,8 %

Lähde: http://www.europarl.europa.eu/RegData/publications/2011/0001/P7_PUB%282011%290001_EN.pdf  

2. Naiskomissaarien määrän kehitys

Delors 1989: 2 / 17
Delors 1993: 1 / 17
Santer 1995: 5 / 20
Prodi 1999: 3 / 20
Prodi 2004: 5 / 30 (laajentumisen jälkeen)
Barroso 2004: 9 / 27 (vuoden 2007 laajentumisen jälkeen; sitä ennen 8 / 25)
Barroso 2009: 9 / 27