Viisi miljoonaa normien purkamisen eri sävyä

Jokainen meistä vastustaa turhia sääntöjä, ja tuskinpa kellään on mitään parempaa sääntelyäkään vastaan.

Ongelma on vain siinä, että meillä ihmisillä on niin hirvittävän monenlaisia mielipiteitä siitä, mikä on turhaa sääntelyä ja mikä ei. Katumaasturilla ajavien yritysjohtajien, globalisaatiokriittisten fennovegaanien ja aivan tavallisten suomalaisten mielipiteet eivät mene aina yksiin. Siksi tarvitsemme politiikkaa.

Eilen julkaistussa Normitalkoot –kannanotossa Kokoomuksen eduskuntaryhmä kertoo omat mielipiteensä turhasta sääntelystä. Kannanoton mukaan turhaa sääntelyä löytyy ainakin lupaprosesseista, rakentamista koskevista määräyksistä, matkailu- ravintola- ja panimoalalta, päivittäistavarakaupan alalta ja apteekkialalta. Kannanotto on jatkoa Sanni Grahn-Laasosen ja Lasse Männistön vuonna 2013 julkaisemalle K18-tähtisädetikut – ja 45 muuta turhaasääntöä, ohjetta ja kieltoa -julkaisulle.

Normitalkoot -kannanotossa on monia hyviä ajatuksia. Paljon toki myös sellaista mitä en itse kannata, mutta nostan silti kokoomukselle hattua tästä julkaisusta. Toisin kuin Lassen ja Sannin -listauksessa siinä ei tehdä pelkästä tikusta asiaa, vaan hahmotellaan jo hieman laajemmin kokoomuksen ajatuksia normitalkoiden suunnasta. Sen vuoksi siihen on myös muiden puolueiden mielekästä tarttua.   

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ehtikin jo tuoreeltaan kritisoida kannanoton vaatimusta, että kaikissa lupa-asioissa pidättäydytään EU:n minimivaatimuksissa. Hänen mielestään se olisi erityisen turmiollista Itämeren suojelulle ja siitä kärsisivät luonto, ihmisten virkistyskäyttö, mökkeilijät ja veneilijät. Niinistö myös ilmaisi huolensa siitä, että norminpurkuhuumassa uhkaa mennä lapsi pesuveden mukana. Hölmöjen säädösten ohella puretaan samalla joukko hyviä.

Jaan Niinistön huolen. Norminpurkutalkoo -kampanjat ovat toimivaa populistista poliittista viestintää, koska kansan syvät rivit ovat aina vihanneet kaikkia yksityiskohtaisia määräyksiä. Ihmisten olisi kuitenkin syytä pitää mielessään, että norminpurkutalkoot ovat vahvasti poliittinen projekti niin Suomessa kuin EU-tasollakin. Kyse ei ole mistään objektiivisesti mitattavissa olevan hölmön sääntelyn purkamisesta vaan poliittisista mielipiteistä.

Kokoomuksen kannanotossa ehdotetaan muun muassa koeajan pidentämistä jopa 12 kuukauteen, jotta firmojen kynnys palkata uusia työntekijöitä laskisi. En usko, että työntekijäjärjestöt tai vasemmistopuolueet olisivat tästä kovin innoissaan.

Uusi oikeistovetoinen Euroopan komissio taas aloitti norminpurkutalkoot antamalla kyytiä muutamille edellisen komission valmistelemille ympäristösäädöksille. Ei kumotakseen, omien sanojensa mukaan, vaan tehdäkseen parempaa. Kenen näkökulmasta parempaa? Ehkä teollisuuden? Ei ainakaan vihreiden.

Usein norminpurkuideologia on myös älyllisesti epärehellistä. Kokoomuksen paperissa vaaditaan lupaprosessien sujuvoittamista ja ehdotetaan käsittelytakuuta eli velvoitetta antaa päätös jonkin säädetyn määräajan puitteissa. Heti seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että hallinnon näkökulmasta tällainen on tietysti resurssikysymys.

Kyse ei siis välttämättä olekaan huonoista lupakäytännöistä, vaan siitä, että valtionhallinnon tuottavuusohjelmalla julkinen hallinto on leikattu niin ohueksi, ettei se pysty enää hoitamaan tehtäviään ajoissa. Ehkä normitalkoiden rinnalle tulisikin perustaa virkamiesten palkkaustalkoot, jotta voisimme pitää kiinni muun muassa korkealuokkaisista ympäristöstandardeistamme ja saada silti tehtaat pystyyn.

Yleinen byrokratiavastaisuus on yksi norminpurkutalkoiden ärsyttävimmistä piirteistä, koska byrokratiassa ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa, päinvastoin. Moderneissa valtioissa mielivalta, ylhäisten oikuttelu, nepotismi ja suosikkihallinnon tapauskohtainen improvisointi on päätetty korvata byrokratialla. Tässä tarkoituksessa se on edelleen korvaamaton. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö byrokratiaakin olisi olemassa hyvää ja huonoa laatua.

Silti en voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka yhdessä lauseessa päivittelevät EU-rahojen karkaamista vääriin käsiin ja heti perään haukkuvat EU:ta liiallisesta byrokratiasta. Eikö rahojen tiukempi valvonta tarkoittaisi juuri tarkemmin valvottuja prosesseja eli entistä enemmän byrokratiaa?

Kuten Normitalkoot -kannanoton johdannossa todetaan, jokainen laki, asetus, hallinnollinen määräys tai ohje - normi - on syntynyt jostain tarpeesta. Monet normit ovat olleet välttämättömiä taloudellisen tai inhimillisen kehityksen näkökulmasta. Sama pätee myös niiden purkamiseen.  

Minusta hyvä hallinto ja korkeat ympäristöstandardit ovat merkkejä valtion sivistyneisyydestä ja edistyksellisyydestä. En soisi niitä rapautettavan edes pahimmassa norminpurkukiimassa.  

Minkälainen ehdokas saa ääneni?

Tuopin ääressä tuli mieleen, että eduskuntavaalit lähestyvät ja pian pitäisi taas päättää kenelle äänensä antaa.  

Viime keväänä sain katsella poliittista kampanjointia lähietäisyydeltä kiertäessäni eurovaalien tiedotuskiertueen mukana yhteensä 28 paikkakunnalla ennen vaaleja. Tapasin suurimman osan eurovaaliehdokkaista ja pääsin seuraamaan vierestä, kuinka he itseään markkinoivat ja kohtasivat äänestäjiä. Se antoi aika paljon perspektiiviä myös tulevien äänestyspäätösten tekemiseen. Olen kiteyttänyt oppimani kolmeen prinsiippiin.

Ensimmäinen prinsiippi: Älyllinen rohkeus

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on älyllistä rohkeutta.

Yksi eurovaalikiertueen silmiinpistävimmistä havainnoista oli se, miten monet ehdokkaat - kokeneetkin poliitikot - päätyivät vain myötäilemään kansalaisten mielipiteitä, vaikka tiesivät näiden olevan väärässä. Yrittäessään voittaa ääniä poliitikoilla tuntui olevan erittäin suuri houkutus vastata kansalaisille niin kuin nämä haluavat vastattavan.  

Jäin monesti ihmettelemään tätä äänestäjien mielistelyä, sillä monet kohtaamani kansalaiset olivat kiitollisia, kun oioin heidän vääriä käsityksiään EU:n budjetista, Euroopan parlamentin toiminnasta, byrokratian kalleudesta, maataloustukien suuruudesta ja niin edelleen. Koin sen velvollisuudekseni puoluepoliittisesti sitoutumattoman kansalaisjärjestön edustajana. Totta kai sain myös paljon paskaa niskaan kun tarjosin älyttömien väitteiden vastapainoksi faktoja, mutta yleisesti ottaen sain tästä suorapuheisuudestani enemmän kiitosta kuin lokaa.  

Samanlaiseen johtopäätökseen päätyy Osmo Soininvaara kirjassaan Vihreä politiikka. Hän kertoo tarinan parinkymmenen vuoden takaa, jolloin Helsinkiin tehtiin suurta energiaratkaisua. Ensin kaavailuissa oli rakentaa kivihiilivoimala Vuosaareen. Vuosaarelaiset onnistuivat kuitenkin blokkaamaan sen äänekkäällä protestillaan ja valtuusto päätyi lopulta kannattamaan maakaasuvoimalaa saastuttavan kivihiililaitoksen sijaan.

Sen sijaan että vuosaarelaiset olisivat olleet kiitollisia, he vaativat, ettei maakaasuvoimalaakaan saa sijoittaa Vuosaareen, vaan esittivät sen paikaksi köyhempää naapurikaupunginosaa Myllypuroa. Asian tiimoilta järjestettiin paneelikeskustelu, jossa vuosaarelaisilla oli mahdollisuus tentata eri puolueiden edustajia. Tällaisille tilaisuuksille ominaiseen tyyliin valtuutetut olivat myötäilleet asukkaiden mielipiteitä ja kertoneet vievänsä asukkaiden huolet ryhmien tietoon.

Kun hänen vuoronsa tuli, Soininvaara kertoi vuosaarelaisille, että nyt kun kivihiilivoimala oli urhoollisesti taisteltu nurin, lupaus maakaasuvoimalan toteuttamisesta täytyy saattaa päätökseen. Myllypuroon voimalaa ei voi viedä, koska voimalaitosta täytyy lauhduttaa kesäisin merivedellä, kun kaukolämmöllä ei ole menekkiä. Myllypurossa ei ole merta. Väki oli kuunnellut hiirenhiljaa ja antanut lopulta raikuvat aplodit Soininvaaralle. Ihmiset olivat kiitollisia siitä, että joku oli kertonut heille, mistä on kyse. Se oli saattanut muiden kiemurtelun huonoon valoon. Soininvaara kirjoittaa:

"Usein kuulee toistettavan presidentti Kekkosen sanontaa, jonka mukaan asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Harvaa ajatustapaa inhoan niin paljon kuin tuota. Päättäjät ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan paljon enemmän tietoa kuin äänestäjänsä. Se antaa heille velvollisuuden kertoa mitä tietävät, niin kuin purjelaivan mastoon nostetun tähystäjän on kerrottava edessä näkyvästä riutasta, vaikka tieto olisi epämiellyttävä. Poliitikon velvollisuus on saada näyttämään asiat siltä, mitä ne ovat. Sitä myös äänestäjät arvostavat."   

Omat kokemukseni tukevat Soininvaaran havaintoja siitä, että liian monet poliitikot aliarvioivat äänestäjien ymmärrystä ja rehellisyyden kunnioitusta.

Toinen prinsiippi: Kiinnostavat omat ajatukset

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on kiinnostavia omia ajatuksia.

Eurovaalikiertueella huomasin, että vain harvalla on. Useimmat vain toistelivat puolueidensa ohjelmiin kirjattuja laveita tavoitteita tai pyrkivät ratsastamaan jo pinnalla olevilla suosituilla teemoilla. Populistisia heittoja turhien direktiivien karsimisesta kuultiin paljon enemmän kuin järkeviä linjauksia EU:n talouden tai politiikan oikeasti merkityksellisistä kysymyksistä.

Jari Tervo kirjoitti Koljatissa, että ihminen on demarisana ja ihmisen arki on superdemarikäsite. Monet ehdokkaat todella kierrättivät puheissaan tällaisia kansan suussa pyöriviä yleisiä latteuksia. Minun ehdokkaani ei tällaiseen sorru, vaan hän kykenee itsenäiseen analyysiin ja asettaa aina kokonaisuuden edun pikkupolitikoinnin edelle. Hän ei koskaan ole mistään asiasta jotain mieltä vain sen takia, että sattuu edustamaan jotain puoluetta.

Kolmas prinsiippi: Karisma

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on riittävästi karismaa.

Poliitikolla tulee olla viehätysvoimaa. Hänen täytyy osata kohdata ihmisiä ja saada kiinnitettyä heidän huomio itseensä. Poliitikon työstä iso osa on puhumista. Se kuvastuu jo siinä, että parlamentin kantasana on parler, puhua. Eduskunta on puhekunta. Jos ehdokkaalla ei ole kykyä tulla kuulluksi, hän ei tule pärjäämään poliitikon työssä.

Eurovaalikiertueella tuli nähtyä paljon ehdokkaita, joilla oli kiinnostavia linjauksia esitteissään, mutta ei ollenkaan kykyä vedota ihmisiin. Vallan käyttö on kovaa peliä. Siinä ei pärjää pelkkiä faktoja luettelemalla. Täytyy olla kykyä vedota myös ihmisten tunteisiin.

Minun ehdokkaani täytyy pystyä vakuuttamaan ihmiset niin toriympäristössä kuin vallan käytävillä. Hän on asiantunteva, mutta ei nörtti eikä pelkkä asiapentti. Hän osaa myös heittää läppää. Hänen kanssaan on hauskaa tuopin ääressä.

***

Tällaisia ominaisuuksia minä edellytän ehdokkaaltani. Saapa nähdä löytyykö kriteerit täyttävää.




Ps. Kuvassa oleva henkilö ei ole ehdolla näissä vaaleissa, eikä muuten ole Osmo Soininvaarakaan.