Minkälainen ehdokas saa ääneni?

Tuopin ääressä tuli mieleen, että eduskuntavaalit lähestyvät ja pian pitäisi taas päättää kenelle äänensä antaa.  

Viime keväänä sain katsella poliittista kampanjointia lähietäisyydeltä kiertäessäni eurovaalien tiedotuskiertueen mukana yhteensä 28 paikkakunnalla ennen vaaleja. Tapasin suurimman osan eurovaaliehdokkaista ja pääsin seuraamaan vierestä, kuinka he itseään markkinoivat ja kohtasivat äänestäjiä. Se antoi aika paljon perspektiiviä myös tulevien äänestyspäätösten tekemiseen. Olen kiteyttänyt oppimani kolmeen prinsiippiin.

Ensimmäinen prinsiippi: Älyllinen rohkeus

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on älyllistä rohkeutta.

Yksi eurovaalikiertueen silmiinpistävimmistä havainnoista oli se, miten monet ehdokkaat - kokeneetkin poliitikot - päätyivät vain myötäilemään kansalaisten mielipiteitä, vaikka tiesivät näiden olevan väärässä. Yrittäessään voittaa ääniä poliitikoilla tuntui olevan erittäin suuri houkutus vastata kansalaisille niin kuin nämä haluavat vastattavan.  

Jäin monesti ihmettelemään tätä äänestäjien mielistelyä, sillä monet kohtaamani kansalaiset olivat kiitollisia, kun oioin heidän vääriä käsityksiään EU:n budjetista, Euroopan parlamentin toiminnasta, byrokratian kalleudesta, maataloustukien suuruudesta ja niin edelleen. Koin sen velvollisuudekseni puoluepoliittisesti sitoutumattoman kansalaisjärjestön edustajana. Totta kai sain myös paljon paskaa niskaan kun tarjosin älyttömien väitteiden vastapainoksi faktoja, mutta yleisesti ottaen sain tästä suorapuheisuudestani enemmän kiitosta kuin lokaa.  

Samanlaiseen johtopäätökseen päätyy Osmo Soininvaara kirjassaan Vihreä politiikka. Hän kertoo tarinan parinkymmenen vuoden takaa, jolloin Helsinkiin tehtiin suurta energiaratkaisua. Ensin kaavailuissa oli rakentaa kivihiilivoimala Vuosaareen. Vuosaarelaiset onnistuivat kuitenkin blokkaamaan sen äänekkäällä protestillaan ja valtuusto päätyi lopulta kannattamaan maakaasuvoimalaa saastuttavan kivihiililaitoksen sijaan.

Sen sijaan että vuosaarelaiset olisivat olleet kiitollisia, he vaativat, ettei maakaasuvoimalaakaan saa sijoittaa Vuosaareen, vaan esittivät sen paikaksi köyhempää naapurikaupunginosaa Myllypuroa. Asian tiimoilta järjestettiin paneelikeskustelu, jossa vuosaarelaisilla oli mahdollisuus tentata eri puolueiden edustajia. Tällaisille tilaisuuksille ominaiseen tyyliin valtuutetut olivat myötäilleet asukkaiden mielipiteitä ja kertoneet vievänsä asukkaiden huolet ryhmien tietoon.

Kun hänen vuoronsa tuli, Soininvaara kertoi vuosaarelaisille, että nyt kun kivihiilivoimala oli urhoollisesti taisteltu nurin, lupaus maakaasuvoimalan toteuttamisesta täytyy saattaa päätökseen. Myllypuroon voimalaa ei voi viedä, koska voimalaitosta täytyy lauhduttaa kesäisin merivedellä, kun kaukolämmöllä ei ole menekkiä. Myllypurossa ei ole merta. Väki oli kuunnellut hiirenhiljaa ja antanut lopulta raikuvat aplodit Soininvaaralle. Ihmiset olivat kiitollisia siitä, että joku oli kertonut heille, mistä on kyse. Se oli saattanut muiden kiemurtelun huonoon valoon. Soininvaara kirjoittaa:

"Usein kuulee toistettavan presidentti Kekkosen sanontaa, jonka mukaan asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Harvaa ajatustapaa inhoan niin paljon kuin tuota. Päättäjät ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan paljon enemmän tietoa kuin äänestäjänsä. Se antaa heille velvollisuuden kertoa mitä tietävät, niin kuin purjelaivan mastoon nostetun tähystäjän on kerrottava edessä näkyvästä riutasta, vaikka tieto olisi epämiellyttävä. Poliitikon velvollisuus on saada näyttämään asiat siltä, mitä ne ovat. Sitä myös äänestäjät arvostavat."   

Omat kokemukseni tukevat Soininvaaran havaintoja siitä, että liian monet poliitikot aliarvioivat äänestäjien ymmärrystä ja rehellisyyden kunnioitusta.

Toinen prinsiippi: Kiinnostavat omat ajatukset

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on kiinnostavia omia ajatuksia.

Eurovaalikiertueella huomasin, että vain harvalla on. Useimmat vain toistelivat puolueidensa ohjelmiin kirjattuja laveita tavoitteita tai pyrkivät ratsastamaan jo pinnalla olevilla suosituilla teemoilla. Populistisia heittoja turhien direktiivien karsimisesta kuultiin paljon enemmän kuin järkeviä linjauksia EU:n talouden tai politiikan oikeasti merkityksellisistä kysymyksistä.

Jari Tervo kirjoitti Koljatissa, että ihminen on demarisana ja ihmisen arki on superdemarikäsite. Monet ehdokkaat todella kierrättivät puheissaan tällaisia kansan suussa pyöriviä yleisiä latteuksia. Minun ehdokkaani ei tällaiseen sorru, vaan hän kykenee itsenäiseen analyysiin ja asettaa aina kokonaisuuden edun pikkupolitikoinnin edelle. Hän ei koskaan ole mistään asiasta jotain mieltä vain sen takia, että sattuu edustamaan jotain puoluetta.

Kolmas prinsiippi: Karisma

Minun ääneni tulee menemään ehdokkaalle, jolla on riittävästi karismaa.

Poliitikolla tulee olla viehätysvoimaa. Hänen täytyy osata kohdata ihmisiä ja saada kiinnitettyä heidän huomio itseensä. Poliitikon työstä iso osa on puhumista. Se kuvastuu jo siinä, että parlamentin kantasana on parler, puhua. Eduskunta on puhekunta. Jos ehdokkaalla ei ole kykyä tulla kuulluksi, hän ei tule pärjäämään poliitikon työssä.

Eurovaalikiertueella tuli nähtyä paljon ehdokkaita, joilla oli kiinnostavia linjauksia esitteissään, mutta ei ollenkaan kykyä vedota ihmisiin. Vallan käyttö on kovaa peliä. Siinä ei pärjää pelkkiä faktoja luettelemalla. Täytyy olla kykyä vedota myös ihmisten tunteisiin.

Minun ehdokkaani täytyy pystyä vakuuttamaan ihmiset niin toriympäristössä kuin vallan käytävillä. Hän on asiantunteva, mutta ei nörtti eikä pelkkä asiapentti. Hän osaa myös heittää läppää. Hänen kanssaan on hauskaa tuopin ääressä.

***

Tällaisia ominaisuuksia minä edellytän ehdokkaaltani. Saapa nähdä löytyykö kriteerit täyttävää.




Ps. Kuvassa oleva henkilö ei ole ehdolla näissä vaaleissa, eikä muuten ole Osmo Soininvaarakaan.