Mikä meitä uhkaa?

(Kirjoitus on julkaistu tiivistettynä Eurooppalainen Suomi ry:n blogissa otsikolla "EU nautintovarkaana")

Kansalliset identiteetit ovat osoittautuneet kestäviksi siitä huolimatta, että kansallisvaltioiden maailmanpoliittinen merkitys on vähentynyt muun muassa rajojen avautumisen, Euroopan integraation ja globalisaation myötä. Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme jopa todistaneet kansallismielisen ajattelun voimistumista monella puolin Eurooppaa. Mistä nationalismin voima ja pysyvyys kumpuaa?

Syitä voi etsiä ainakin kansallisista kertomuksista. Ne ovat usein taitavasti konstruoituja tarinoita, jotka vetoavat voimakkaasti järkeen ja tunteisiin. Suomikin on kuvitteellinen yhteisö, josta kerrottu tarina kansallisine heräämisineen, sortokausineen ja vapaustaisteluineen on erittäin vahva narratiivi. Tätä tarinaa on vuosikymmeniä iskostettu kansalaisten mieliin sekä erilaisten kulttuurituotteiden että kansallisen historiankirjoituksen ja -opetuksen turvin. Narratiivi on yhä niin vahva, että monet ovat valmiita kuolemaan Suomi-nimisen kuvitteellisen yhteisön puolesta. Toisaalta nationalismiin kuuluva eronteko toiseuteen, maailman jakaminen meihin ja muihin, tarjoaa näennäisen selkeärajaisen pohjan identiteetille. Suomalaisuuttakin rakennettiin aikanaan voimakkaasti negaation kautta, tekemällä eroa ruotsalaisuuteen ja venäläisyyteen. Sen myötä opittiin ainakin se, mitä emme ole tai miksi emme halua tulla.  

Slovenialaisen sosiologin Slavoj Zizekin mukaan kansallisten identiteettien vetovoimaa ei kuitenkaan voi typistää pelkkään diskurssiin, pelkkään symboliseen samastumiseen, sillä diskursiivisilla vaikutuksilla ei ole tarpeeksi substanssia synnyttääkseen kansalliselle asialle ominaisen vetovoiman. Lacanilainen termi tälle oudolle ”substanssille”, joka täytyy lisätä, jotta kansallinen asia saisi positiivisen ontologisen yhtenäisyyden, on nautinto. Zizek kirjoittaa:

"Kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille."

Zizekin mielestä on harjaanjohtavaa väittää, ettei kansa ole biologinen tai ylihistoriallinen tosiasia vaan satunnainen diskursiivinen rakennelma, tekstuaalisten käytäntöjen ylimääräytynyt tulos. Tällainen painotus väheksyy reaalisen jäännöstä, nautinnon ei-diskursiivista ydintä, jonka täytyy olla läsnä, jotta kansa diskursiivisena vaikutusoliona saisi ontologisen yhtenäisyyden.

Yhteiskunnallisessa elämässä nautinto purkautuu ensisijaisesti nationalismin muodossa. Kansallinen identiteetti näyttäytyy vahvimmin niissä tavoissa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Kieran Keohane kuvaa tätä Zizekin ajatusta seuraavasti:

”If you ask me what is that makes me Irish, or I ask you what is that makes you Canadian, we find that ’it’s hard to say exactly’, so we resort to listing each other unique aspects of ’our way of life’: our food, our music, our customs, our festivals, our forms of recreation, and so on. What we relate to one another are the ways in which our enjoyment is organized; the unique things that we enjoy, that others do not have.”

Zizekin mukaan etnisissä jännitteissä on aina kyse kansallisen asian omistamisesta. ”Toista” vihataan, koska hänen uskotaan pyrkivän varastamaan meiltä meidän nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon. Mikä meitä todella kiusaa ”toisessa” on hänen omalaatuinen tapansa järjestää nautintonsa ja se ”ylettömyys” joka siihen liittyy: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön. Perusparadoksi koostuu siitä, että asiamme ymmärretään joksikin, joka on toisen saavuttamattomissa mutta jota se samanaikaisesti myös uhkaa (tämä teesi on muuten onnistuttu hauskasti tavoittamaan tässä Prinssi Jusufin ja kumppaneiden videossa).

Syyttämällä Toista nautinnon varastamisesta kätketään se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu. Lacanilaisen teorian mukaan puute (”kastraatio”) on alkuperäinen, nautinto on aina ”varastettu”, tai siitä tulee olevaa vasta kun se on jätetty taakse. Jokainen kansallisuus on rakentanut oman mytologisen kertomuksensa siitä, miten muut kansat ovat vieneet elintärkeän osan heidän nautinnostaan, jonka haltuun saaminen vasta mahdollistaisi sen, että he voisivat elää täydesti. Zizek kuvaa, kuinka entinen Jugoslavia on esimerkkitapaus tällaisesta paradoksista:

"Myyttisen laiskuutensa, balkanilaisen epärehellisyytensä, likaisen ja äänekkään nautintonsa takia "etelämaalaiset" (serbit, bosnialaiset...) ovat vieneet sloveenien nautinnon, koska he vaativat myös pohjattomasti taloudellista tukea, he tukehduttavat slovenialaisilta näiden rakkaan taloudellisen kasvun, jonka avulla jälkimmäiset olisivat jo aikaa sitten saaneet kiinni läntisen Euroopan elintason. Ja sloveenien luonnottoman uutteruuden, jäykkäniskaisuuden ja itsekkään laskelmoivuutensa takia he taas muka riistävät serbejä." 

Kansallisromanttinen ajattelu pohjautuu usein ajatukseen kansakunnan kultaisesta ajanjaksosta, jonka jokin Toinen riistänyt meiltä. Venäjä vei Suomelta palan Karjalaa, joka jätti ammottavan loven Suomen identiteettiin. Vain saamalla Karjalan takaisin voisimme palauttaa tuolloin menetetyn kansallisen eheyden. EU vei Suomelta itsenäisyyden ja vain EU:sta eroamalla voisimme saada takaisin sitä edeltäneen eheyden ja niin edelleen. Vihollinen vaihtelee mutta narratiivin logiikka on usein sama: jokin taho estää yhteisöä saavuttamasta potentiaaliaan ja kadotettua nautintoaan. Paluu "kukoistuksen aikaan" ei ole mahdollista, koska sellaista ei ole oikeasti koskaan ollutkaan, mutta tällainen fantasia ruokkii ja lujittaa kansallistunnetta.

EU nautintovarkaana

Slavoj Zizekin popularisoima nautintovarkauden logiikka toimii erittäin hyödyllisenä työkaluna analysoitaessa nykyajan ideologisia prosesseja, erityisesti niitä käytäntöjä, joilla nationalismia tuotetaan ja uusinnetaan arkisissa käytännöissä. Yksi tällaisista arkipäivän esimerkeistä on EU-aiheinen journalismi. Tasaisin väliajoin saamme lukea lehdistä, että EU uhkaa kieltää yhden tai toisen kansalliseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvan asian. Näitä juttuja lukiessa voisi kuvitella, että suomalaisuus voisi paljon paremmin ellei EU koko ajan uhkaisi sitä päättömillä säädöksillään. Totuus saattaa kuitenkin olla päinvastainen. Ilman jatkuvaa uhkakuvaa kuvitteellista yhteisön koheesiota olisikin vaikeampaa pitää kasassa.

Olen käynyt läpi ja luokitellut aiheittain kaikki Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa vuosien 1995-2014 välillä julkaistut EU kieltää artikkelit. Vuosien saatossa EU:n on väitetty kieltävän tai yrittävän kieltää monia kansallisen nautintomme ytimeen kuuluvia asioita, kuten grillauksen, tervan, saunapuut, nuuskan, joulutortuissa käytettävän luumuhillon, kirkkourkujen valmistuksen ja lakriksipiiput. Samanlaisia hyökkäyksiä kansallisen kulttuurin ytimeen on raportoitu myös muista maista. Ainakin Lontoon legendaariset Double-Decker -bussit ja Skotlannin perinneruoka Haggis ovat joutuneet EU:n syynäyksen kohteeksi. Vastaavanlaisia tarinoita löytyy varmasti kaikista muistakin EU-maista.   

Valtaosa sensaationhakuisista EU-jutuista on väärintulkintoihin perustuvia uutisankkoja, mutta oikeastaan totuusarvoa kiinnostavampaa onkin tarkastella tällaisten juttujen muotoa ja tyyliä. Ne nimittäin usein eroavat standardi EU-jutuista olemalla hauskoja ja tunteisiin vetoavia. EU kuvataan niissä todellisuudesta vieraantuneena byrokratiakoneena, joka käsittämättömällä tavalla pyrkii puuttumaan siihen uniikkiin tapaan, jolla olemme organisoineet yhteiselomme ja siihen kuuluvat nautinnot.

”EU kieltää tervan käytön” -juttu Ilta-Sanomissa vuodelta 2003 on tästä hyvä esimerkki. Kyseessä on lähes koko aukeaman täyttävä juttu, jossa on useita kuvia suomalaisille tyypillisistä tavoista käyttää tervaa: veneen tervaamiseen, kirkkojen puukattoihin, pastilleihin ja shampooseen. Faktalaatikossa kerrotaan tervan pitkästä ja merkittävästä roolista Suomen talous- ja kulttuurihistoriassa.

EU:n aiheuttama uhka kansallisella kulttuurille tuodaan esiin lennokkain ilmaisuin jo artikkelin ensimmäisessä kappaleessa: ”Perisuomalaisuus on vakavasti uhattuna. Sauna on muuttunut hikiseksi kerrostalokomeroksi, viinaa uhkaa uudet holhouslait ja nyt viedään terva.”

Artikkeliin haastateltu Museoviraston rakennuskonservaattorikin vahvistaa suomalaisen kulttuuriperinteen olevan uhattuna.

”– Tervalle ei ole edes vaihtoehtoa. Sen käytön kielto olisi kuolinisku meidän historiallisille puurakennuksillemme, Cavén muistuttaa. 

– En vain voi uskoa, ettemme saisi poikkeuslupaa. Minä ainakin aion käyttää tervaa kuolemaani asti.”

EU:n uhka koetaan niin absurdiksi, että jopa virkamies kokee kansalaistottelemattomuuden olevan paikallaan, mikäli kielto astuu voimaan. Myös tämä on piirre, joka toistuu useissa sensaationhakuisissa EU-reportaaseissa. ”Kieltääkö EU grillauksen?” –artikkelissa, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa myös vuonna 2003, haastateltu kansalainen toteaa, ettei hän todellakaan aio luopua hiiligrillin käytöstä, vaikka EU sen kieltäisikin. Tai kun EU:n säädökset asettivat uhan menthol-savukkeiden ylle, niin Saksan ex-liittokansleri Helmut Schmidtin raportoitiin hamstranneen kotiinsa 38 000 menthol-savuketta siltä varalta, että EU kieltää ne.

Brittilehtien euroskeptistä retoriikkaa tutkinut Yannis Stavrakakis on myös havainnut, että euroskeptisissä kirjoituksissa käytetään paljon ronskimpaa kieltä ja lennokkaampia kielikuvia kuin standardi EU-uutisoinnissa. Hän on jopa löytänyt paljon seksuaalisia viittauksia ingresseistä ja otsikoista. The Sun raportoi legendaarisesta ”kurkkudirektiivistä” otsikolla ”Cucumbers have to be straight”. Paria vuotta myöhemmin sama lehti kirjoitti EU:n uhkaavan uusilla säädöksillään perinteisiä brittimakkaroita ja juttu oli otsikoitu seuraavasti: ”Euro threat to kill the British Banger”. Stavrakakisin mukaan tällaiset skandaalinhakuiset EU-jutut tarjoavat vahvaa tukea Britanniassa muutoinkin voimissaan olevalle EU-vastaisuudelle. Euromyyttien vetovoima on seurausta hajuttomasta, värittömästä ja mauttomasta EU-puheesta, jopa eurooppalaisen identiteetin heikkoudesta. Eurooppa-projektilta puuttuu tunteisiin vetoavuus, nautinto ja intohimo, jotka ovat aina mukana voimakkaissa identiteettiprojekteissa.

"EU kieltää tervan käytön" -artikkelin kielikuvissa konkretisoituu Zizekin väite siitä, että kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja se on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille. Tervan kulttuurinen merkitys, kielellisiä metaforia myöten, on jotain sellaista, jota EU:n byrokraatit eivät voi ymmärtää mutta jota he uhkaavat tästä huolimatta.

”Terva kuuluu suomalaiseen kulttuuriin kuin pizza Berlusconin suuhun.”

”Nyt EU:ssa vedetään takaisin ja terva halutaan haudata historiaan. Nähtäväksi jää, istuuko EU:n kielto kuin täi tervassa ja millaista tervanjuontia poikkeusluvan myöntäminen Suomelle on.

Eppu Normaali voi kuitenkin suomalaisia lohduttaa tunnetun biisinsä sanoin, että taivaassa ainakin jotain tervataan – laulun mukaan takapuolet.”

Vuonna 2007 Helsingin Sanomat uutisoi, että EU:n ”tervadirektiivi” meni nurin, eikä tervan käyttöä puun kyllästeenä kielletä. EU:n aiheuttama uhka kansalliselle kulttuurille saatiin torjuttua. Kyse ei missään vaiheessa ollut kaiken tervan käytön kieltämisestä, kuten Ilta-Sanomat jutussaan väitti, vaan tervan käytöstä puunsuoja-aineena, mutta tämäkin kielto saatiin lopulta kumottua. On kuitenkin kokonaan toinen kysymys kumoutuiko uhka ihmisten mielissä. Tutkitusti yhteiskunnalliset myytit, legendat ja huhut ovat vaikeita pysäyttää, kun ne kerran pääsevät leviämään laajalle.

Maratonpäivä

Helsinki City Marathon 2015 starttaa reilun kahden tunnin päästä. Aion lähteä lähtöviivalle vaikka vielä eilen en saanut kunnolla suoristettua oikeaa polveani. Järkeä tässä ei ole, mutta kerran aloitettuja proggiksia ei jätetä kesken. Näinhän äiti opetti.

Tavoitteeni on juosta niin pitkälle kuin kivuilta pääsen. Toivottavasti maaliin saakka. Aikatavoitteeni on 3.10 ja 3.20 välissä. Jos kaikki menee nappiin ja jalat kestävät, voi 3.10 olla ihan realistinen tavoite. Oma puolimaraton ennätykseni on 1.28 ja rapiat ja ohjeellinen maratonin loppuajan ennustehan on puolimaraton aika kerrottuna kahdella + 10 minuuttia. Puolimaraton ennätykseni on tältä kesältä.

Juoksusää näyttää oikein hyvältä. Aurinko paistaa ja lämpöä on noin 20 astetta. Pikkuisen viileämpikin voisi olla mutta kaunis päivä todennäköisesti houkuttelee paljon katsojia reitin varrelle. Se nostaa aina fiilistä.

Karu totuus on, että mitä todennäköisimmin HCM2015 tulee päättymään osaltani keskeytykseen. Polveni eivät ole viime viikkoina kestäneet juoksemista ollenkaan ja viimeisestä lenkistä on jo useampi viikko. Porrasjuoksua olen pystynyt tekemään, siinä kun paino ei putoa aivan niin voimakkaasti jalan päälle.

Oikeaa polveani vaivaa luultavasti jonkinlainen kierukkavamma. Polvi turpoaa kovan rasituksen jälkeen eikä meinaa oikein suoristua kunnolla. Se jää vähän kuin lukkoon ja ojennettaessa siitä kuuluu rutinaa. Myös akillisjänteissäni on ollut tulehdusta pitkin kevättä ja kesää. Molemmat vaivat ovat hyvin tyypillisiä juoksijan rasitusvammoja.

Aion aloittaa heti maratonin jälkeen aktiivisen jalkojen kuntoutuksen. Siinä tulen tarvitsemaan ammattilaisten apua, koska omat kotikonstit, treenamisen vähentäminen, venyttelyn lisääminen ja jalkojen lihaskunnon vahvistaminen eivät ole auttaneet.

Oikea jalkani on reilut puolitoista senttiä vasenta jalkaa lyhyempi. Tällainen alaraajojen epäsuhta tunnetusti altistaa erilaisille urheiluvammoille, joista polvivaivat ja akillisjänteiden tulehdukset lienevät yleisimpiä. Ennen tätä kevättä en ollut kärsinyt rasitusvammoista vuosiin, joten en ollut myöskään nähnyt tarvetta rasitusvammoja ehkäiseville toimenpiteille. Nyt täytyy ehdottomasti harkita aikakin urheilupohjallisten teettämistä ja kantakorokkeiden hankkimista, jotta tällaiset vammakierteet eivät pääsisi uudistumaan.

Tämän päivän maraton on seitsemäs maraton johon osallistun. Viimeisin Helsinki City Maraton on vuodelta 2007. Ironista kyllä se jäi kesken polvikipujen takia. Maratonennätykseni on Kööpenhaminassa tänä keväänä juostu 3.23. Toivon, että tuo aika alittuu tänään. Sitäkin enemmän toivon, että syksyn kuntoutusjakson jälkeen pystyisin taas juoksemaan kivutta. Viime kerrasta on jo aivan liian pitkä aika. 

 

Knausgårdin lumo

Tunnustan, että Knausgårdin Taisteluni-romaanin viides osa(kin) tuntui luissa ja ytimissä. Vaikka tässä osassa olikin aiempia osia enemmän tyhjäkäyntiä, olivat ne kohdat joissa kerronta tiivistyi niin huikaisevia, että ihan vatsasta otti. En nyt sano, että kirja palautti uskoni romaanin taiteeseen mutta vastaavaa tunneskaalaa kirjallisuuden parissa en hetkeen muista kokeneeni.

Sinänsähän Knausgård ei tuo mitään uutta kertomakirjallisuuteen. Itsestä on kirjoitettu jo vähintään Montaignesta saakka, ja onhan päiväkirjamaisuutta ja esseistisyyttä käytetty autofiktiossa pitkään. Suomalaisen avant garden uranuurtaja Matti Pulkkinenhan totesi jo aikanaan, että romaani on sika, joka syö kaikkea ruokaa. Hän olikin yksi ensimmäisiä joka toi meta- ja autofiktiivisiä elementtejä suomenkieliseen proosaan.

Silti Knausgårdin luoma maailma, sen autenttisuuden illuusio, herättää lukijassa poikkeuksellisen vahvan tirkistelynhalun. Tekee mieli tietää lähteeköhän sen ryyppääminen taas lapasesta, saakohan se pesää, kuinka se kestää morkkiksen, keneenköhän se rakastuu seuraavaksi, mitähän se lukee seuraavaksi, toteutuukohan sen haave kirjailijan urasta (vaikka tämänkin tietää jo lukiessaan) ja niin edelleen. Kyseessä on kirjallisuuden ja töryn, korkean ja matalan, klassinen mutta toimiva yhdistelmä.

Yksi Taisteluni -sarjan menestyksen salaisuuksista on varmasti myös se, että se on tarina suurista tunteista: rakkaudesta, häpeästä, pelosta, kunnianhimosta, epävarmuudesta, kateudesta. Knausgårdin rakkaus on niin suurta, että nuori Wertherkin olisi sen rinnalla kalvennut. Hänen häpeänsä on Myllylänkin häpeää syvempää. Tässä mielessä Knausgårdia voikin pitää romantiikan aikakauden perillisenä. Aivan kuten Goethen Werther Knausgårdkin on täysin suurien tunteidensa vietävissä ja etsii vimmaisesti, itsetuhon uhallakin, omia rajojaan. Järkeen ja rationaaliseen ajatteluun uskovana aikanamme siinä on jotain poikkeuksellista - "Hei, toi mieshän uskaltaa elää!". Tarinasta kasvaa tunteellisen yksilön ja tunteettoman ulkomaailman välinen taistelu.

Kieltämättä on ironista, että selfie-aikakautemme yksi suurimmista kirjallisuussensaatioista on mies, joka kirjoittaa omasta elämästään päälle 3000-sivuisen teossarjan. Ja toisaalta kuinkas muutenkaan. Juuri henkilökohtaisuus tekee Knausgårdista nykypäivän näkökulmasta kiehtovan hahmon. Samoin kuin Montaignesta, josta Tommi Melender kirjoitti osuvasti blogissaan näin:

"Juuri henkilökohtaisuus tekee Montaignesta nykypäivän näkökulmasta kiinnostavan hahmon. Jälkimodernia kulttuuriamme määrittää reality hunger, todellisuudennälkä. Autofiktio ja tunnustuksellisuus ovat vahvoilla kirjallisuudessa, tosi-tv ja dokumentit televisiotuotannossa, eläytyvä raportointi journalismissa. Arkista elämäämme hallitseva sosiaalinen media puolestaan on loputonta suoraa läsnäoloa."