Knausgårdin lumo

Tunnustan, että Knausgårdin Taisteluni-romaanin viides osa(kin) tuntui luissa ja ytimissä. Vaikka tässä osassa olikin aiempia osia enemmän tyhjäkäyntiä, olivat ne kohdat joissa kerronta tiivistyi niin huikaisevia, että ihan vatsasta otti. En nyt sano, että kirja palautti uskoni romaanin taiteeseen mutta vastaavaa tunneskaalaa kirjallisuuden parissa en hetkeen muista kokeneeni.

Sinänsähän Knausgård ei tuo mitään uutta kertomakirjallisuuteen. Itsestä on kirjoitettu jo vähintään Montaignesta saakka, ja onhan päiväkirjamaisuutta ja esseistisyyttä käytetty autofiktiossa pitkään. Suomalaisen avant garden uranuurtaja Matti Pulkkinenhan totesi jo aikanaan, että romaani on sika, joka syö kaikkea ruokaa. Hän olikin yksi ensimmäisiä joka toi meta- ja autofiktiivisiä elementtejä suomenkieliseen proosaan.

Silti Knausgårdin luoma maailma, sen autenttisuuden illuusio, herättää lukijassa poikkeuksellisen vahvan tirkistelynhalun. Tekee mieli tietää lähteeköhän sen ryyppääminen taas lapasesta, saakohan se pesää, kuinka se kestää morkkiksen, keneenköhän se rakastuu seuraavaksi, mitähän se lukee seuraavaksi, toteutuukohan sen haave kirjailijan urasta (vaikka tämänkin tietää jo lukiessaan) ja niin edelleen. Kyseessä on kirjallisuuden ja töryn, korkean ja matalan, klassinen mutta toimiva yhdistelmä.

Yksi Taisteluni -sarjan menestyksen salaisuuksista on varmasti myös se, että se on tarina suurista tunteista: rakkaudesta, häpeästä, pelosta, kunnianhimosta, epävarmuudesta, kateudesta. Knausgårdin rakkaus on niin suurta, että nuori Wertherkin olisi sen rinnalla kalvennut. Hänen häpeänsä on Myllylänkin häpeää syvempää. Tässä mielessä Knausgårdia voikin pitää romantiikan aikakauden perillisenä. Aivan kuten Goethen Werther Knausgårdkin on täysin suurien tunteidensa vietävissä ja etsii vimmaisesti, itsetuhon uhallakin, omia rajojaan. Järkeen ja rationaaliseen ajatteluun uskovana aikanamme siinä on jotain poikkeuksellista - "Hei, toi mieshän uskaltaa elää!". Tarinasta kasvaa tunteellisen yksilön ja tunteettoman ulkomaailman välinen taistelu.

Kieltämättä on ironista, että selfie-aikakautemme yksi suurimmista kirjallisuussensaatioista on mies, joka kirjoittaa omasta elämästään päälle 3000-sivuisen teossarjan. Ja toisaalta kuinkas muutenkaan. Juuri henkilökohtaisuus tekee Knausgårdista nykypäivän näkökulmasta kiehtovan hahmon. Samoin kuin Montaignesta, josta Tommi Melender kirjoitti osuvasti blogissaan näin:

"Juuri henkilökohtaisuus tekee Montaignesta nykypäivän näkökulmasta kiinnostavan hahmon. Jälkimodernia kulttuuriamme määrittää reality hunger, todellisuudennälkä. Autofiktio ja tunnustuksellisuus ovat vahvoilla kirjallisuudessa, tosi-tv ja dokumentit televisiotuotannossa, eläytyvä raportointi journalismissa. Arkista elämäämme hallitseva sosiaalinen media puolestaan on loputonta suoraa läsnäoloa."