Saskan mukaan Pentti otti kreikkalaisten heittämän haasteen vastaan ja yritti oppia tuntemaan itsensä ja maailman. Lopulta kuitenkin molemmat tehtävät osoittautuvat mahdottomiksi ja runoilija joutui myöntämään: itseään ei voi ymmärtää, ei siis maailmaakaan. Näin Saska asian kiteyttää isästään toimittamassaan kirjassa Sanojen alamainen:
”Pentin kirjallinen tuotanto on kuvaus näistä kahdesta ihmiskokeesta, inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta. Jos hänen kootuille teoksilleen pitäisi antaa yksi nimi, minun olisi vaikea keksiä parempaa kuin Epäonnistumisten kronikka. Kirjalliseen laatuun se ei viittaa.”
Voi olla totta, että Pentti Saarikoski ei koskaan oppinut tuntemaan itseään, eikä siten maailmaakaan. Mutta kukapa olisi?
Minulle Pentti Saarikosken tuotannossa on ollut rakkainta juuri etsintä, hänen harhailunsa erilaisten aatteiden, tyylien ja ajatusten avaruudessa. Parikymppisenä opiskelijana ihastuin erityisesti hänen 60-luvun poliittis-yhteiskunnallisiin runoihinsa. Nykyisin ne tuntuvat lapsellisilta ja löydän enemmän tarttumapintaa hänen myöhäiskautensa laajemmista pohdinnoista. Joka tapauksessa Pentti Saarikoski on minulle tärkeä kirjailija. Koen olevani vähän samanlaisella elämänmittaisella opintomatkalla kuin hän. Tänään näin, huomenna ehkä noin. Mistä sen tietää:
”Minä saatan samankin päivän kuluessa, mielentilasta riippuen, esittää aivan vastakkaisia käsityksiä, mutta tämä ei merkitse sitä että minä olisin pelkkä pelle (kuten tietyillä tahoilla väitetään). Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle.” Päiväkirjat, 1979
Minustakin on hauska panna erilaisia ajatustapoja koetukselle. Jonkun poleemisen esseekirjan luettuani saatan lukea madonluvut koko länsimaiselle kulttuurille ja haukkua väärässä tietoisuudessa elävät pikkuporvarit maan rakoon Facebook-päivityksessäni. Seuraavana viikkona olen useimmiten jo rauhoittunut, tutustunut vasta-argumentteihin ja maltillistunut mielipiteissäni. Uskon, että ajattelu voi kehittyä vain, jos säilyttää mielensä avoimena erilaisille argumenteille puolesta ja vastaan ja uskaltaa myöntää olleensa väärässä. Sen vuoksi en halua kahlita ajatteluani turhan tarkkarajaiseen maailmankatsomukseen. Pentilläkin oli selvästi hetkiä, jolloin hän ajatteli näin:
”Ehkä se uusi mitä minä etsin, on että pystyn elämään uskomatta mihinkään, katsomaan ilman mitään katsomusta, näkemään ilman valmista näkemystä.” Päiväkirjat, 1972
”Paljon tärkeämpää on huomata olleensa väärässä kuin olleensa oikeassa. Asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan, mutta eivät myöskään niin kuin minä luulen niiden olevan.” Suomentajan päiväkirjat, 1970
”Henkinen kehittyminen on totuuksien muuttumista valheiksi.” Nuoruuden päiväkirjat, 1956
Sanottakoon selvyyden vuoksi, että vaikka minäkin pyrin näkemään ilman valmista näkemystä, katsomaan ilman katsomusta, en nyt sentään heitä viikottain mielipiteiden täysympyrää Slavoj Zizekistä Ayn Randiin, ainakaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Minulle henkinen kehittyminen ei ole kaikkien vaan JOIDENKIN totuuksien muuttumista valheiksi. Marx ei merkkaa minulle enää mitään, mutta pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidän yhä yhtenä maailman hienoimmista keksinnöistä. Olen edelleen kriittinen kasvua kasvun vuoksi -ajattelua kohtaan, mutta ymmärrän myös sen, miksi kasvu on niin merkittävää nykyiselle talousjärjestelmälle. Voisin aivan hyvin tehdä lyhyempää työviikkoa ja leppoistaa elämääni, mutta heikentyvä huoltosuhde huolettaa. Ja niin edelleen.
Ai niin, ja uskon, että ihmiset olisivat tyytyväisempiä ja henkisesti tasapainoisempia, jos he kävelisivät hitaammin ja pysähtyisivät useammin pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Siitäkin huolimatta, ettei mitään tarkoitusta ole. Vai mitä Pentti?
”Ajattelen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ajattelen alituiseen. Eihän elämällä tietystikään mitään tarkoitusta ole, mutta elämiselleen tarvitsee ihminen tarkoituksen ja motivaation. Minä teen kirjoja. Mutta sitten on kysyttävä kirjojen tarkoitusta. Aina tämän saman ongelman edessä, sinä et kysy siltä, se kysyy sinulta, sillä se on Sfinksi!” Päiväkirjat, 1983
Elämän tarkoitus, tarkoitus elämiselle, motivaatio. Kyllä kyllä. Mutta mistä?
Pentti kirjoitti kirjoja, joiden tarkoitusta epäili.
Minä taas luin kerran teepussista, että elämässä tärkeintä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Eli totuus elämästä on pienissä jutuissa ja kaikki ihmisten pyrinnöt ovat loppujen lopuksi aika merkityksettömiä.
Täyttä roskaa, tiedän, mutta parempaakaan en nyt keksi.
Tai keksinpäs: kirjoittaminen. Sehän on tämän maailman tärkein asia. Sen kun vielä joskus oppisi ja saisi tottelemaan ajatuksenjuoksua. Saisiko silloin kehuja ja nimen lehteen? Taputuksia selkään? Tirauttaisiko joku jopa liikutuksen kyyneleen? Olisinko silloin onnellinen? Kysynpä vaan.
* Pentti Saarikosken päiväkirjamerkinnät olen poiminut Saska Saarikosken toimittamasta kirjasta Sanojen alamainen (Otava, 2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti