EU:n perustajaäitejä etsimässä

(Esipuhe Eurooppalaisen Suomen raporttiin nro 9 (2/2012): EU:n perustajaisät -neljä visiota Euroopan yhdentymisestä)

Kaikki tunnistavat Jean Monnet'n. Mutta kuka on pöydän toisella puolella istuva nainen?

Onko olemassa EU:n perustajaäitejä?

Tämä oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä, joka esitettiin Eurooppalaisen Suomen toimistolla, kun rupesimme suunnittelemaan luentosarjaa ja raporttia EU:n perustajahahmoista keväällä 2012.

Toimiston henkilökunnalle ei tullut yhtään varteenotettavaa nimeä mieleen. Monien ensimmäinen intuitio oli rautarouva Margaret Thatcher, mutta vaikka hän vahva vaikuttaja olikin, häntä tuskin voidaan pitää suurena Euroopan yhdentymisen edistäjänä. Päinvastoin, Thatcher on jäänyt Euroopan historiaan integraation jarruttajana, joka vaati Britannian yhteisölle maksamia rahoja takaisin ja sanoi ”No, no, no!” integraation syventämiselle. Sitä paitsi Thatcherin valtakaudella Euroopan yhdentyminen oli jo pitkällä, tärkeimpiä toimielimiä myöten.

Kysyimme perustajaäideistä myös sisarjärjestöltämme Eurooppanaisilta ja muutamalta Euroopan integraatiohistorian asiantuntijalta, mutta tulos säilyi samana: yhtään varteenotettavaa nimeä ei noussut esiin.

Vahvoja ja kyvykkäitä naisia olisi varmasti ollut tarjolla. Olivathan Suomessakin Minna Canthin ja Hella Wuolijoen kaltaiset voimanaiset jo onnistuneet raivaamaan tiensä kansakunnan kaapin päälle. Ajat vain olivat tuolloin hyvin toisenlaiset kuin nykyään. Talouden ja politiikan maailmaa hallitsivat pääsääntöisesti miehet. Sen vuoksi, kun luettelemme henkilöitä, jotka kaikkein voimakkaimmin vaikuttivat Euroopan yhdentymiseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, törmäämme aina lähes samaan listaan miehiä: Aristide Briand, Winston Churchill, Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi, Robert Schuman, Jean Monnet, Paul-Henri Spaak, Altiero Spinelli.

Osa heistä oli luomassa yhdentymisen poliittis-aatteellista pohjaa, osa konkreettisia ehdotuksia yhteistyön aikaansaamiseksi ja osa jopa allekirjoittamassa Rooman sopimusta, joka loi Euroopan talousyhteisön, Euroopan unionin edeltäjän. Mitään yksittäistä tapahtumaa tai hetkeä, joka perustajahahmoa määrittäisi - kuten Yhdysvalloissa itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaminen – ei EU:ssa ole olemassa. Silti teesi säilyy: kaikki tärkeimmistä EU:n perustajahahmoista olivat miehiä, valitettavasti.

Onneksi edistystä on kuitenkin tapahtunut noiden vuosien jälkeen. Emme ole vielä lähelläkään tasa-arvon saavuttamista, mutta naiset ovat joka tapauksessa tulleet ryminällä mukaan kansalliseen ja ylikansalliseen poliittiseen vaikuttamiseen.

Jo yhteensä 10:llä nykyisistä EU:n jäsenmaista on ollut naispääministeri (joista neljässä ennen EEC/EY/EU-jäsenyyttä): Britannia, Portugali (ennen EU-jäsenyyttä), Liettua (ennen EU-jäsenyyttä), Ranska, Puola (ennen EU-jäsenyyttä), Bulgaria (ennen EU-jäsenyyttä), Suomi, Saksa, Slovakia, Tanska. Sen lisäksi Irlannilla, Latvialla, Liettualla ja Suomella on ollut 1990-/2000-luvuilla naispresidentti.

Naisten asema on kohentunut myös EU:n toimielimissä. Euroopan parlamentissa naisjäsenten määrä on kasvanut tasaisesti vuosikymmenten saatossa. Kun Euroopan parlamentti valittiin ensimmäisen kerran suoralla kansanvaalilla vuonna 1979, oli valituksi tulleista naisia vain noin 17 prosenttia. Viimeisimmissä europarlamenttivaaleissa, jotka järjestettiin vuonna 2009, lukema nousi jo lähes 35 prosenttiin. Kahdessa tasa-arvon suhteen erittäin edistyksellisessä maassa, Suomessa ja Ruotsissa, Euroopan parlamenttiin valittiin jopa enemmän nais- kuin miesedustajia.

Huomionarvoista on myös se, että useimmissa jäsenmaissa naisia on suurempi osa europarlamentaarikoista kuin kansallisen parlamentin jäsenistä. Tämä johtunee pääosin eurovaalien suhteellisesta vaalitavasta.

Tasa-arvokehitys on jättänyt jälkensä myös Euroopan komissioon, tosin Euroopan parlamenttia hitaammin. Ensimmäiset naiskomissaarit, Christiane Scrivener (Ranska) and Vasso Papandreou (Kreikka), valittiin vasta vuonna 1989 toiseen ranskalaisen Jacques Delorsin johtamaan komissioon. He olivat ainoat naiset tuolloin 17 henkisessä Euroopan komissiossa. Tällä hetkellä toimivassa 27 henkisessä komissiossa naisten määrä on jo yhdeksän, eli tasan kolmasosa komissaareista on naisia. Heistä vaikutusvaltaisimpia, ainakin asemansa puolesta, ovat komission varapuheenjohtajina toimivat EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Catherine Ashton ja oikeus-, perusoikeuksien ja kansalaisuusasioiden komissaari Viviane Reding.

Politiikan puolella tasa-arvokehitys näyttää melko lupaavalta, mutta taloudessa eletään vielä vanhojen vuosikymmenten malliin. EU:n keräämien tietojen mukaan naisilla oli vuonna 2011 EU:ssa vain 13,7 prosenttia listattujen suuryritysten hallituspaikoista. Työn tasa-arvon edistämiseksi on siis ehdottomasti jatkuttava. Silti yllä mainittujen lukujen valossa olen täysin vakuuttunut siitä, että jos EU:ta oltaisiin luomassa nyt, 2010-luvulla, olisi perustajahahmojen joukossa myös naisia toisin kuin reilu 60 vuotta sitten.

Tilastoja:

1. Naisparlamentaarikkojen määrän kehitys Euroopan parlamentissa:

Kansanvaalit:

1979: 16,6 %
1984: 17,7 %
1989: 19,3 %
1994: 25,9 %
1999: 30,3 %
2004: 30,2 % 
2009 (2011): 34,8 %

Lähde: http://www.europarl.europa.eu/RegData/publications/2011/0001/P7_PUB%282011%290001_EN.pdf  

2. Naiskomissaarien määrän kehitys

Delors 1989: 2 / 17
Delors 1993: 1 / 17
Santer 1995: 5 / 20
Prodi 1999: 3 / 20
Prodi 2004: 5 / 30 (laajentumisen jälkeen)
Barroso 2004: 9 / 27 (vuoden 2007 laajentumisen jälkeen; sitä ennen 8 / 25)
Barroso 2009: 9 / 27