Wikileaks ja kielletyn tiedon lumo

Wikileaks on ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista ilmiöistä. Varsinkin journalistit ovat olleet suorastaan polvillaan näiden vuotojen edessä ja nostaneet niiden arvon korkeimpaan potenssiin. Jostain syystä kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja historioitsijat ovat olleet vähemmän innostuneita. Olen kuullut monesta suusta kommentteja, että oikeastaan mitään merkittävää uutta ei ole paljastunut. Ainakaan siis sellaista, mikä millään tavalla vaikuttaisi jo olemassa olevaan tutkimustietoon kansainvälisestä politiikasta. Samaa tietoa eri aikajänteellä käyttävien ammattikuntien välillä näyttäisi siis olevan selkeä katsantokantojen ero. En aio kuitenkaan pureutua tähän kiinnostavaan aiheeseen sen syvemmin vaan pohtia Wikileaksia ja kielletyn tiedon lumovoimaa yleisemmällä tasolla.

Voidakseni lähestyä wikileaksin kaltaista ”superteemaa” tuoreesta näkökulmasta, joudun jälleen tukeutumaan rakkaaseen hyllyjumalaani Slajov Zizekiin. Ennen Zizekiä kuitenkin pari sanaa Leo Straussista ja hänen kuuluisasta käsiteparistaan: esoteerisesta ja eksoteerisesta tiedosta.

Leo Strauss oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia nimiä klassisen poliittisen filosofian saralla. Hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus erityisesti Yhdysvaltojen neokonservatiiviseen ajatteluun ja Bushin presidenttikausi nosti hänet uudelleen valokeilaan (Irakin sodan pääarkkitehdeista ainakin Paul Wolfowitz ja Abram Shulsky olivat hänen oppilaitaan ja hänen ajatustensa kannattajia).Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa neokonservatiivien keskuudessa on hänen elitistinen näkemyksensä demokratiasta. Straussin mukaan asioiden todellisesta tilasta tietoisen eliitin tulee hallinnassaan turvautua niin sanottuihin ”yleviin valheisiin” ja syöttää kansalle tarinoita, jotka pitävät sen tyytyväisenä siunatussa tietämättömyydessään. Straussin mielestä filosofia (totuus) on uhka yhteiskunnalle, koska kyseenalaistamalla jumalat ja yhteiskunnan eetoksen, filosofia kaivaa maata kansalaisten uskollisuuden alta ja tuhoaa sosiaalisen elämän perustan. Silti filosofia on myös korkein ja arvokkain kaikista ihmisen pyrkimyksistä.

Ratkaisu dilemmaan on seuraava: koska rahvaat eivät kestä kuulla totuutta, on filosofien, jotka tietävät totuuden, turvauduttava ”yleviin valheisiin”, eli myytteihin ja tarinoihin, jotka pitävät yllä yhteisön koheesiota. Filosofien tehtävänä on siis pitää opetuksensa salaisena ja välittää se eteenpäin eräänlaisena ”rivien väliin” kirjoitettuna esoteerisena taitona. Esoteerisena siksi, että filosofian suuren perinteen todellinen ”salainen viesti” on aina Platonista Lockeen ollut, ettei jumalia ole, moraali on perusteeton ennakkoluulo ja on vain maanpäällinen elämä ilman sen syvempää tarkoitusta. Samalla tavalla eliitin tulisi pitää kansalaiset tietämättöminä vallan brutaalin materialistisesta logiikasta.

Puhuessaan ”ylevistä valheista” Strauss ei Zizekin mielestä tuo esille kaikkia niitä johtopäätöksiä, jotka seuraavat hänen näkemyksestään. Yhtäältä filosofit tietävät totuuden, jota rahvas ei kestä kuulla. Toisaalta taas koko totuuden ydin itsessään on käsitteellisen tiedon saavuttamattomissa, minkä vuoksi itse filosofienkin on turvauduttava myytteihin ja tarinointiin täyttääkseen tietonsa rakenteelliset aukot. Salaisuus on salaisuus myös opettajalle itselleen, koska vertaukset ja arvoitukset ovat ainoa tapa kuvata korkeinta filosofista sisältöä: ’muinaisten egyptiläisten salaisuudet olivat salaisuuksia myös muinaisille egyptiläisille eivätkä vain meille’.

Straussin ongelma on hänen omien tekstiensä status. Pitäisikö nekin tulkita esoteerisesti? Sisältyykö hänenkin julkisiin kirjoituksiinsa joku esoteerinen, tulkintaa vaativa salainen viesti? Zizekin mukaan on vain yksi johdonmukainen vastaus:

”esoteerinen opetus voi tässä olla vain itse esoteerisen ja eksoteerisen välisen erottelun riittämättömyys, nimittäin se skandaalimainen tosiasia, että ”julkisessa” opetuksessa on enemmän totuutta kuin esoteerisessa salaisuudessa, että juuri ne kirjoittajat, jotka yrittävät huijata tietämättömiä salaamalla todellisen viestinsä, ovat vuorostaan niitä, jotka tulevat itse huijatuiksi.”

Esimodernina aikana esoteerisen ja eksoteerisen välinen yksinkertainen vastakkaisuus oli pidettävissä yllä, Suomessa tosin vielä Kekkosen aikana (ainakin ulkopolitiikassa). Mutta nykyään tärkeä kysymys kuuluu: onko vielä jossain olemassa eliitti, joka selkeästi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat?

Ongelma tuntuisi olevan se, että nykyään erottelu suurelle yleisölle tarkoitetun ”ylevän valheen” ja esoteerisen katkeran totuuden välillä tuntuu kauhistuttavan naiivilta. Itse tämä erottelu on jo osa julkista puhetta; esoteerinen ja eksoteerinen ovat koko ajan läsnä. Täten liberaalien vainoharha esimerkiksi Bushin hallintoa kontrolloivan uusstraussilaisen ideologisen ryhmän salaliitosta erehtyy. Jos siis Paul Wolfowitzin kaltaiset uuskonservatiivit paljastavat jotain, niin juuri Straussin opetukseen sisältyvän paradoksin: he tuovat julkisesti esille julkisen valheen ja salaisen totuuden välisen eron. Zizek muistuttaa Paul Wolfowitz sitaatista, jossa hän avoimesti myönsi, että sodan todellinen motiivi on öljy:

”Katsotaan asiaa yksinkertaisesti. Tärkein ero Pohjois-Korean ja Irakin välillä on se, että taloudellisesti meillä ei ollut mitään vaihtoehtoa Irakissa. Maa ui öljyssä.”

Jos kerran tiedämme jo julkisen puheen kautta sekä ylevät valheet että katkerat totuudet, miksi sitten olemme niin hanakoita uskomaan, että saattaisimme esimerkiksi Wikileaksin avulla päästä käsiksi ”oikeaan totuuteen”?

Zizekin mukaan kysymys on kielletyn tiedon positiivisesta ja perustavasta asemasta. Ensinnäkin kielletty kiehtoo. Se, että tarkkailun kohde on nähtävissä ja saavutettavissa vain kieltojen ja esteiden vääristävien linssien lävitse, synnyttää sen ympärille kiehtovaksi tekevän taianomaisen auran, kun suora näkymä kohteeseen saisi meidät pitämään sitä vain tavanomaisena ja arkipäiväisenä asiana. Halua siis ylläpitää se, mikä estää sen. Kielto itsessään kohottaa tavallisen arkipäiväisen objektin halun kohteeksi. Kuitenkaan halun kohteessa ei ole tärkeää sen sisäiset ominaisuudet vaan se rakenteellinen paikka, johon se on asettunut. Wikileaksienkään kohdalla ei ole oikeastaan tärkeää itse tiedon sisältö vaan se, että kyseessä on muuten saavuttamaton, kielletty tieto. Juuri objektin saavuttamattomuus, se, että havaintomme siitä ovat epätäydellisiä, täynnä aukkoja ja tyhjiä kohtia, saa nämä aukot täyttävän mielikuvituksen lentoon.

Mutta kielletyn tiedon paradoksaalinen asema ei tyhjene vielä tähän selitykseen. Olennaista nimittäin on myös se, että toimiakseen kunnolla, kiellon täytyy kahdentua refleksiivisesti. Itse kielto täytyy vielä kieltää, se ei saa näkyä sellaisenaan, positiivisessa muodossaan, vaan ulkoisena esteenä, joka estää meiltä pääsyn haluttuun objektiin. Kyse ei siis oikeastaan ole vuodetusta tiedosta, se on ihan tavanomaista bulkkia – sen tekee kiinnostavaksi vain transgression aura, tunkeutuminen kielletylle alueelle. Kyse on mielikuvituksen voimasta, joka ylittää tiedon todellisen olemuksen. Todellinen kielletty tieto ei siis ole täyttä tietoisuutta tiedon todellisesta luonteesta vaan juuri se tieto, että objektin todellisuudesta ei ole mitään oppimista. Sillä se mikä tekee objektista halun syyn, on se kielletty paikka, johon objekti on asettunut.

Edellä sanotun perusteella voisi siis todeta, että todennäköisesti Wikileaks ei auta meitä ymmärtämään todellisuutta yhtään nykyistä paremmin. Havaintomme todellisuudesta tulevat yhä olemaan epätäydellisiä. Se ei silti himmennä hetkeksikään kielletyn tiedon kiehtovaa ja taianomaista auraa. Kyse on mielikuvitustemme voimasta, joka haluaa löytää Da Vincin –koodin huolimatta siitä, että Graalin maljasta ei olisikaan mitään opittavaa.