Ovatko poliitikot (edustajat) etääntyneet liikaa kansalaisista (edustettavista)?
Kyllä ovat, sanoo Pihtiputaan mummo. Poliitikot ajavat vain omia etujaan, eivätkä tiedä mitään Tavallisen suomalaisen arjesta.
Eivät ole, sanoo Frank Ankersmit, Groningenin yliopiston historian teorian professori klassikkoteoksessaan Political Philosophy Beyond Fact and Value. Hänen mielestään edustajat ovat liukuneet liian lähelle edustettaviaan ja pyrkivät miellyttämään näitä liikaa. Miten niin?
Ankersmitin epäortodoksinen väite lähtee liikkeelle edustamisen (ja esittämisen) kahdesta traditiosta: mimeettisestä ja esteettisestä representaatiosta. Mimeettinen representaatio tarkoittaa suurin piirtein sitä, että on olemassa yksiselitteinen Todellisuus, jonka mahdollisimman tarkasta ja oikeasta esittämisestä edustamisessa ja esittämisessä on kysymys. Edustajan tulee Todellisuuden kuvaajana esittää Todellisuus sellaisena kuin se oikeasti on ja pyrkiä olemaan mahdollisimman identtinen edustettavan kanssa. Tähän perinteeseen sopii myös ajatus siitä, että eduskunnan tulisi olla peilikuva kansasta.
Esteettisen representaation näkökulmasta taas todellisuutta ei voida tavoittaa. Politiikassa, kuten myös taiteissa, on kyse enemmän todellisuuden luomisesta, kuin sen pikkutarkasta kopioinnista. Esittämisestä, representaatiosta, riippumatonta tulkintaa poliittisesta todellisuudesta ei ole. Käsitys poliittisesta todellisuudesta syntyy vasta re-presentoinnin, esittämisen kautta. Näin ollen poliittinen representaatio ei voi jäljitellä mahdollisimman tarkasti jo jotakin olemassa olevaa, koska sen tuloksena maailmaan syntyy jotakin, jota ei olisi ilman sitä lainkaan olemassa. Tästä taas johtuen edustamisessa tulisi pyrkiä todellisuuden kopioinnin sijaan todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta.
No entäs vastaus kysymykseen?
Ankersmitin mukaan puolueiden ja poliitikkojen ajautuminen liian lähelle kansaa ilmenee ennen kaikkea siten, että puolueet ja poliitikot eivät uskalla tehdä omia rohkeita linjanvetojaan, vaan nostavat esille teemoja, jotka kulloinkin sattuvat kansalaisia kiinnostamaan (ja kansahan tunnetusti kiinnostaa yksi asia tänään ja toinen huomenna). Puolueet ja poliitikot eivät itse uskalla ottaa vastuuta, vaan yrittävät varmistaa gallupien ja kansalaiskyselyiden avulla sen, että varmasti kansaa eniten kiinnostavat kysymykset ovat asialistalla. Tavoitteena on tietysti pyrkimys varmistaa mahdollisimman suuri äänisaalis seuraavissa vaaleissa, mutta sivutuotteena on politiikan näivettyminen ja demokratian supistuminen reaktiiviseksi ”gallup-demokratiaksi”.
Ratkaisuksi Ankersmit tarjoaa esteettistä representaatiota. Puolueiden ja kansanedustajien tulisi luopua gallupeihin tuijottamisesta (so. mimeettisesta representaatiosta) ja tarjota kansalaisille uusia tulkintoja arvioitavaksi. Edustajien ei tulisi olla peloissaan siitä, että heidän ja edustettavien välille syntyy esteettinen juopa, tulkintaero, sillä ilman juopaa kansalaiset samaistuisivat johtajiinsa, jonka seuraukset voivat olla kohtalokkaita demokratialle. On sitä paitsi luontevaa, että edustajat ja edustajat katsovat maailmaa eri perspektiiveistä, sillä he elävät ainakin osittain erilaisissa maailmoissa. Machiavellin sanoin:
”Onhan niin, että tutkiessaan vuorien ja muiden ylevien seutujen piirteitä maisemamaalarit laskeutuvat alas tasangoille, kun taas tutkiakseen tasankoa he asettuvat korkealle vuorelle. Samoin täytyy olla ruhtinas tunteakseen hyvin kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen ruhtinaat.”
Niin luonnollinen ja välttämätön kuin edustajan ja edustettavan välinen näkökulmien ero onkin, sen ei tarvitse merkitä ratkaisematonta ristiriitaa. Eron hyväksyttävyys edellyttää deliberaatiota, rakentavia keskusteluja kaikilla demokratian tasoilla.
Yhteenvetona voisi siis todeta, että poliittista todellisuutta ei ole löydettävissä mistään, vaan se tehdään poliittisen edustamisen prosesseissa. Tämän takia politiikka tulisi nähdä kamppailuna siitä, mistä näkökulmasta asioita olisi syytä tarkastella. Vallan saisi se, jonka esitys todellisuudesta vaikuttaa katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta. Toisin sanoen se, kenen tulkinta maailmasta on kaunein, kiehtovin ja mielenkiintoisin.
Taiteilija Elina Merenmies uskalsi vapautua realismin pakkopaidasta (mimeettisestä representaatiosta) maalatessaan täysin uudenlaisen muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Olisiko poliitikoilla kanttia vastaavanlaisiin irtiottoihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti