Kyseisen miehen elämä koostui sarjasta onnistuneita identifikaatioita, joissa hän ei pelkästään imitoinut toisia ihmisiä vaan käytti näitä voimakkaita identifioitumisia muuttaakseen koko elämänsä. Hänen kertomansa mukaan nämä täyskäännökset eivät herättäneet hänessä minkäänlaista levottomuutta tai epäilyksen tunteita. Psykoanalysoijan kysyttyä häneltä, miksi hän koki tarpeelliseksi osallistua analyysiin hänen menestyksestään huolimatta, hän vastasi yksinkertaisesti, ’vaimoni käski tehdä niin’. Analyysissä hän veti ylleen tunnollisen potilaan roolin, koska jälleen kerran hän pyrki identifioitumaan lähimpänä olevaan henkilöön.
Saleclin mukaan tällaisiin henkilöihin viitataan psykoanalyysissä termillä ’borderline personality disorder’ tai ’as if’ persoonallisuus. Imitointi ja matkiminen ovat tyypillistä ’as if’ persoonallisuudelle. Heillä on usein ongelmia identiteettinsä kanssa, kuten yhteen kietoutunut identiteetti, ja he muokkaavat itseään ensin yhden mielikuvan kautta, jonka jälkeen he nopeasti hylkäävät tämän mielikuvan ja siirtyvät seuraavaan. Kukaan ei välttämättä koskaan huomaan heidän psykoottista käyttäytymistään vaan he saattavat vaellella läpi elämänsä täysin suurempaa huomiota herättämättä. Sen vuoksi jotkut psykoanalysoijat kutsuvat tällaisia tapauksia ’arkiseksi psykoosiksi’ tai ’valkoiseksi psykoosiksi’.
Erilaisia ’as if’ persoonallisuuksia löytyy lukuisista romaaneista ja elokuvista. Catch me if you can elokuvassa Leo Dicaprio esittää Frank Abagnale Junioria, joka huijasi miljoonia dollareita esiintymällä milloin lentäjänä, lääkäri ja juristina. Kotoisia esimerkkejä ovat puolestaan Benjamin Kivi Tuomas Kyrön samannimisessä romaanissa ja Arvo Lehikoinen Pentti Haanpään klassikkoromaanissa Taivalvaaran näyttelijä. Näistä Taivalvaaran näyttelijä Arvo Lehikoinen on identiteettianalyysin kannalta erityisen kiinnostava tapaus, joten pureudun seuraavaksi häneen ja Pentti Haanpään tuotantoon muutenkin hieman tarkemmin.
Taivalvaaran näyttelijä on tarina poikkeuksellisesta miehestä, Arvo Lehikoisesta, jonka kallo on syntymässä venynyt kotipaikkaa hallitsevan Taivalvaaran muotoiseksi. Erikoisen päänsä muodon vuoksi hän on lapsuudestaan saakka kiusattu. Hänen elämänsä kuitenkin kääntyy äkillisesti, kun hän ”näkee” lumisella taivaalla Kristuksen. Siihen saakka sorrettu ja solvattu poika huomaa pystyvänsä hypnoottisesti hallitsemaan, jopa pettämään ihmisiä ja muuntautumaan eri hahmoihin. Hänen uransa on avautunut ja kaikki näyttää tämän jälkeen helpolta.
Ensin Arvo Lehikoinen elättää itsensä saarnamiehenä, sitten metsänhoitajana, muuna huijarina, erään kansakoulun opettajan rakastajana, Amerikasta kotiutuneena aviomiehenä ja Aunuksen retkeltä palanneena ja kaatuneeksi luultuna poikana. Hän saa aina ihmiset helposti uskomaan kulloisenkin hahmonsa aitouteen, jopa äidit ja isät kadoksissa olleen pojan ”paluuseen”. Useimmat petoksen uhreiksi joutuneista toivoisivat illuusion jatkuvan, mikä todistaa sen, että ihminen on altis petokselle. Viimeisessä ”näytöksessään” Arvo Lehikoinen pystyy hetkeksi lumoamaan jopa hänet pidättämään tulleen nimismiehenkin, mutta lopulta hänet kuitenkin teljetään vankilaan. Vasta vankilassa Arvo saa rauhan sielulleen:
”Nyt hän oli päässyt rauhalliseen lepokammioon. Niin, hän oli kuin lapsi, joka oli eksynyt sekaannuttavaan metsään ja päässyt sitten vihdoinkin kotiin, josta pahat voimat eivät voineet häntä saavuttaa. Nyt häntä paimennettiin ja vartioitiin entistä huolellisemmin, ettei hän jälleen pääsisi eksymään. Noiden näennäisesti kiusaavien ja yrmyjen taakse kätkeytyi hyvä tahto. Hänen parastaan he katsoivat ja varjelivat häntä pahalta ja sekaannuttavalta maailmalta, jossa hänelle voisi tapahtua kaikenlaisia vahinkoja…”
Arvo Lehikoisen siirtyminen roolista toiseen päällisin puolin kevyttä leikkiä ihmisillä, koska hänellä ei ole omaa vahvaa minää. Hän kuitenkin eläytyy niin voimakkaasti kulloiseenkin hahmoonsa, että hän menettää itsensä sen mukana. Helppouden ja myöhemmin ahdistuksen pohjana on se, ettei hän usko mihinkään. Epäjatkuva identiteetti, epätietoisuus siitä, mikä minä olen, on ihmiselle niin tuskallinen kokemus, että jopa vankilan saattaa tuntea levoksi ja nautinnoksi. Hybris saa rangaistuksen, kuten Aarne Kinnunen toteaa kirjan esipuheessa.
Ihmisen identiteettiin kietoutuvat kysymykset – mikä on ihminen, mikä hänestä tulee, mikä minä olen – ovat vaivanneet ihmistä antiikista saakka. Nämä kysymykset ovat myös Pentti Haanpään tuotannon keskeisiä teemoja. Erityisesti ne nousevat keskiöön Noitaympyrässä ja Taivalvaaran näyttelijässä. Haanpää on epäilijä, joka pyrkii koko ajan katsomaan ihmisyyden verhon taakse. Yhtenä Haanpään sanomista tuntuu olevan, että kulttuurimme itsestään selvänä perustana on pyrkimys muuttaa ihminen joksikin muuksi kuin hän luonnostaan on. Ihminen halutaan laittaa ruotuun, tarkkarajaiseen muottiin, jo pienestä pitäen. Arvo Lehikoisen suulla Haanpää kysyy:
”Miksi hän ei voinut ryömiä omista nahoistaan kuten jostakin majasta, mennä toiseen ihmiseen ja olla kokonaan toinen ihminen? Miksi tällaiset suuret seikkailut olivat ihmisiltä kielletyt?”
Suuret seikkailut selvästi kiehtoivat Haanpäätä. Sekä Noitaympyrä että Taivalvaaran näyttelijä ovat vaellusromaaneja, jossa päähenkilöt liikkuvat vapaasti työstä ja paikasta toiseen. Noitaympyrän Pate Teikka on savotalta toiselle kuljeskeleva metsätyömies, joka ei pysty juurtumaan vaan on alituisesti vapauden kaipuun piinaama. Levottomat jalat vievät hänet aina Lappiin saakka etsimään ’elämän tarkoitusta’, mutta jo vuoden jälkeen mutkitteleva hiekkatie rupeaa polttelemaan Teikkaa ja hänen on taas lähdettävä liikkeelle. Samalla tavalla Taivalvaaran näyttelijässä Arvo Lehikoinen etsii itseään, vaeltelee, yrittää juurtua, mutta jatkaa matkaa heti, kun otteen saavuttaminen elämästä olisi mahdollista. Hänelle oikea asento elämään löytyy vasta vankilan kylmältä lattialta, jossa vaihtoehtoja ei enää ole.
Muuntautumisen ja seikkailun kaipuun ylistämisestä huolimatta Haanpään kanta identiteettipohdintoihin tuntuu olevan, että ihminen joka alituiseen kysyy näitä mahdottomuuksia ja täyttää niillä päivänsä, on tuhoon tuomittu. Se joka koko ajan tutkii sitä, mikä ihminen oikein on, mikä on ihmisenä olemisen tarkoitus, päätyy lopulta ahdistuneena kysymään, mikä minä oikeastaan olen. Näin tutkimusretki vain johtaa yhä uusiin kehiin, josta ei ole ulospääsyä. Kysymyksiä seuraavat uudet kysymykset.
Haanpään pohdinnat identiteettien liikkuvuudesta, identiteettiongelmista ja identiteettien etsinnän spiraalimaisista kehistä linkittyvät mielenkiintoisella tavalla Jacques Lacanin paljon huomiota herättäneisiin (ainakin poliittisessa filosofiassa) identiteettiteorioihin. Lacanilaisen identiteettikäsityksen yksi kulmakivistä on nimittäin se, ettei ihminen (kuin ei myöskään valtio) voi koskaan saavuttaa pysyvää identiteettiä. Hänen mukaansa olemme ikuisesti pakotettuja pyörimään erilaisten identifikaatioiden noitaympyröissä. Tämä johtuu siitä, että opetellessamme puhumaan käymme läpi prosessin, jota Lacan kutsuu symboliseksi kastraatioksi. Symbolisen kastraation jälkeen olemassaoloamme leimaa ikuinen puute. Kieli on tuon kastraation vaikuttava voima (agent of castration). Kun meistä tulee puhuvia olioita, jotain radikaalia muuttuu meissä: luonnonmukaisista toimista (natural acts) tulee huomattavasti hankalampia, kun joudumme käyttämään kieltä saadaksemme tarpeemme tyydytetyksi, eikä kieli voi koskaan tavoittaa yksilöllisiä kokemuksiamme täydellisesti. Sen vuoksi olemassaolostamme tuntuu puuttuvan alkuperäinen nautinto (jouissance), autuas esikielellinen nautinto.
Lacanin mukaan olemassaoloamme leimaava puute, joka johtuu esikielellisen nautinnon ikuisesta menettämisestä, muodostaa subjektiviteettimme ytimen. Puutteen leimaama ihminen yrittää jatkuvasti saada takaisin objektin, jonka he luulevat tuovan takaisin kadotetun nautinnon. Siten ihmistä leimaava puute toimii erilaisten halujemme liikkeelle panevana voimana. Etsimme loputtomasti sitä Asiaa – täydellinen elämänkumppani, lapsi, kulutushyödyke – jonka toivomme palauttavan meille alkuperäisen nautinnon, mutta kerta toisensa jälkeen olemme pettyneitä päätöksiimme. Se mitä oikeastaan etsin, ei ollutkaan tämä (That’s not it!). Saavutettu nautinto ei koskaan vastaa odotettua nautintoa. Ehkä juuri tämän takia suuren voiton saavuttaneiden urheilijoiden on vaikeaa löytää sanoja tuntemuksilleen heti saavutuksen jälkeen. Päällimmäisenä on tietysti voiton tuoma euforia, mutta syvältä sisältä kuuluu kysymys: oliko se kuitenkaan tämä, mitä etsin?
Puutteensa kanssa painiskeleva ihminen kohtaan Lacanin mukaan vielä toisenkin ongelman: Iso Toinen (the Big Other), joka Lacanin terminologiassa merkitsee symbolista järjestystä (kieli, instituutiot, kulttuuri), on myös puutteellinen. Koko meitä ympäröivä sosiaalinen symbolinen järjestys on epäjohdonmukainen. Kaikki muutkin ovat puutteen leimaamia. Johdonmukaisen Toisen puuttuessa, yksilöllä ei ole mitään keinoa tietää, minkälainen objekti hän on tälle Toiselle. Sen takia yksilölle ei jää muuta keinoa, kuin tulkita, lukea rivien välistä ja arvuutella Toisen suhtautumista häneen. Tämä epätietoisuus, joka pätee niin toisiin ihmisiin kuin jumaliin ja hallitsijoihin, on omiaan aiheuttamaan suurta levottomuutta ihmisessä. Ei ole mitään instanssia, jolta voisi saada lopullisen vastauksen kysymyksiinsä.
Vai onko sittenkin? Markkinataloushan antaa ihmisille varsin selkeitä vastauksia. Se palkitsee tuottavaa ja rankaisee tuottamatonta. Raha, tuottavuus ja lisäarvo epäilemättä tarjoavat postmodernin aikamme selkeimmät maamerkit hyvälle ja huonolle toiminnalle. Jo Walter Benjaminhan aikanaan ennusti, että kapitalismista tulee aikamme uusi uskonto. Joidenkin mielestä olemme liukuneet vielä tuostakin pidemmälle ja tehneet markkinoista jumalan. Järjestelmän kyseenalaistaja leimataan nopeasti kerettiläiseksi.
Kapitalismin diskurssissa yksilön identiteetin kannalta on kuitenkin huolestuttavaa se, että kuvittelemme olevamme itsemme herroja, oman onnemme seppiä. Me kuvittelemme, että tekemällä oikeat valinnat – kuluttamalla oikein, kouluttautumalla oikein, matkustamalla oikein etc. – voimme lopullisesti täyttää meitä vaivaavan puutteen ja saada alkuperäisen nautinnon takaisin. Me kuvittelemme, että olemme vapautuneet historiastamme ja genealogiastamme ja voimme itse määrittää koko elämämme suunnan. Tämä sai Lacanin pohtimaan sitä, että ehkä kapitalismin diskurssi edustaa juuri symbolisen kastraation hylkäämistä, jossa yhteiskunta hylkää kaikki rajoitukset ja puskee yksilöitä kohti rajatonta nautintoa. Kuitenkin vapautettu yksilön vietti, joka etenee kohti rajatonta nautintoa hinnalla millä hyvänsä, johtaa ylettömyyteen ja kohtuuttomuuteen kaikilla rintamilla: alkoholi, huumeet, urheilu, shoppailu, työnarkomania. Renata Saleclin sanoin:
”Capitalism frees the slave and makes him a consumer, but limitless consumption will end with the consumer comsuming him– or herself.”
Tämän takia lacanilaisen psykoanalyysin ehkä tärkein tehtävä nykypäivänä on pyrkimys murtaa yliminän velvoite nauttia ja tuoda nautinnon vapauden rinnalle vapaus olla nauttimatta. Ja nimenomaan rinnalle, jottemme Arvo Lehikoisen tavoin eksy sekaannuttavaan metsää ja pääse kotiin vasta silloin, kun vapaus on jo menetetty.
Mitä sitten vapaus olla nauttimatta voisi tarkoittaa käytännössä? Ainakin se voisi olla sen ymmärtämistä, että vastaukset elämän tärkeimpiin kysymyksiin eivät löydy kuluttamalla, pyrkimällä uralla eteenpäin, muokkaamalla kroppaa paremman näköiseksi tai matkustamalla toinen toistaan eksoottisimpiin kohteisiin. Vapaus nautinnosta on sen ymmärtämistä, että rajattomat valintamahdollisuudet eivät välttämättä tee meistä yhtään sen vapaampia kuin olimme rajoitetumpina aikoina. Päinvastoin, kaikkialle tunkeutuva rajaton valinnanmahdollisuus on ahdistavaa ja levottomuutta aiheuttavaa. Emme voi koskaan olla varmoja siitä, olemmeko tehneet parhaan mahdollisen ratkaisun puolisomme, ammattimme, vaatetuksemme tai musiikkimakumme suhteen. Jokainen spotifyn koneelleen ladannut tuntee tämän ongelman. Monesti olisi huomattavasti helpompaa, kun ei olisikaan niin paljon valinnanvaraa.
Ehkä vapaus olla nauttimatta on myös tyytymistä. Tyytymistä siten, että osaa olla tyytyväinen siihen mitä on, ilman tarvetta koko ajan pyrkiä johonkin suuntaan. Tavoitteet ja unelmat ovat tärkeitä, mutta on hyvä muistaa, että niiden saavuttaminen luo vain tilan uusille tavoitteille ja unelmille. Noitaympyrä ei koskaan lakkaa pyörimästä, eikä identiteetti tule eheäksi. Monesti sen vain tajuaa liian myöhään. Näin kävi myös Benjamin Kivelle:
”Enää minä en keksi itselleni nimiä, minä en ole edes Benjamin Kivi. Minä olen minä. Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoni.”
Olen viitannut tekstissäni seuraaviin teoksiin:
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä ja Taivalvaaran näyttelijä
Kyrö, Tuomas: Benjamin Kivi
Salecl, Renata: Choice
