Harva jaksaa näinä päivinä hymyillä Stubbin tavoin pelkästään sen takia, että on EU:ssa. Tästä Euroopan poliittinen eliitti saa syyttää vain itseään. Toki Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt finanssikriisi ja sitä seuranneet euromaiden ongelmat ovat eksponentiaalisesti nostaneet esiin pinnan alla kytenyttä EU-kriittisyyttä (vastaisuutta), mutta on hyvä muistaa, että euroskeptisismi oli nousussa jo ennen nykyistä kriisiä. Yhä useammassa maassa kansalaiset ovat kyllästyneet siihen, ettei heillä ole annettu todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin. Vuonna 2005 kansalaiset sanoivat Hollannissa ja Ranskassa ”ei” EU:n perustuslaille, mutta lähes sama paperi tuotiin takaisin neuvotteluihin parin vuoden päästä nimellä Lissabonin sopimus. Vuonna 2008 irlantilaiset saivat sanoa mielipiteensä kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksesta (ainoina Euroopassa) ja vastaus oli yksiselitteinen ”ei”. Tämäkään ei saanut liikkuvaa junaa raiteiltaan vaan vuonna 2010 irlantilaiset painostettiin äänestämään samasta sopimuksesta uudelleen ja vihdoin vastaus tyydytti euroeliittiä. Koko prosessi oli kaikessa irvokkuudessaan niin törkeää kansanvallan väheksymistä, ettei kenelläkään pitäisi tulla yllätyksenä se että, puheet EU:n demokratiavajeesta ovat pikkuhiljaa siirtyneet akateemisista seminaareista myös kulmabaarien pöytiin.
On totta kai päivänselvää, että kaikissa edellä mainituissa tapauksissa rivikansalaisten äänestyspäätöksiin vaikuttivat monet asiaan kuulumattomat tekijät. Voi jopa olla, että suurin osa kansanäänestykseen osallistuneista ei tiennyt tarvittavia perusfaktoja rationaalisen päätöksen tekemiseksi. Se ei silti oikeuta mediaa ja poliittista eliittiä väheksymään näiden äänestysten tulosta, sillä juuri heidän epäonnistumisensa kommunikoida riittävän yksiselitteisellä tavalla näiden sopimusten sisältö ja tarkoitus, johti niiden hylkäämiseen. ”Tietämätön” kansa ei ollutkaan valmis purematta nielemään ”valistuneen” eliitin sille tarjoamaa diiliä. Sen lisäksi koko lähtökohta oli alusta alkaen vääristynyt. Kansalaisille ei missään vaiheessa annettu kahta symmetristä vaihtoehtoa, joiden sisällön valmisteluun heillä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa. Heidän eteensä tuotiin suljettujen ovien takana valmisteltu asiakirja ja sanottiin, että on tullut aika hyväksyä vääjäämätön. Ei-vaihtoehdolle ei ollut edes valmisteltu minkäänlaista vaihtoehtoista poliittista ohjelmaa. Ei siis ihme, että ainoat poliittiset puolueet, joiden virallinen linja oli ”ei”, edustivat poliittisen kentän äärilaitoja, kuten Le Penin Front National oikealla ja kommunistit vasemmalla.
’Yhden totuuden politiikallaan’ Euroopan poliittinen eliitti onkin onnistuneesti raivannut pelitilaa populistisille puolueille, joille nykyiset rahaliiton vaikeudet antavat vain lisää vettä myllyyn. Populistisilla puolueilla ei tietystikään ole esittää varsinaisia ratkaisuja olemassa oleviin ongelmiin, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei esitä todellisia vaihtoehtoja Brysselissä luodulle post-poliittiselle visiolle, pelkkä vastustaminen riittää saamaan puolelleen nykymenoon turhautuneet ihmiset. Slavoj Zizek on oikeassa todetessaan, että fundamentalistinen populismi täyttää vasemmistolaisen vaihtoehdon jättämän aukon.
Symppaan populistisia puolueita siinä mielessä, että ne ovat onnistuneet nostamaan esiin EU-päätösten poliittisuuden. Neutraaleja päätöksiä ei ole olemassakaan, sillä jokainen päätös on jonkin asian voitto toisen sijasta. Brysselin päätöksentekokoneistossa tätä politiikkaan sisäsyntyisesti kuuluvaa ominaisuutta ei ole kunnioitettu tarpeeksi, vaan suuretkin poliittiset päätökset, kuten talous- ja rahaliiton luominen aikanaan (joka muuten Suomessakin esitettiin vain hallinnollisena integraation syventymisenä, vaikka kysymys oli merkittävästä vallansiirrosta kansallisvaltiolta ylikansallisille toimielimille), on pyritty pukemaan pelkkään rationaalisen hallinnon kaapuun. Sen vuoksi kansanäänestysten ”eit” perustuslakisopimuksille tai ”ei” pelastuspaketeille herättää toivon siitä, että politiikka elää yhä ja päätökset ovat avoimia molempiin suuntiin.
Toisaalta sisällöllisesti en näe mitään hyvää populismin nousussa. Populistinen diskurssi on valheellista, koska se pyrkii supistamaan päätöksentekotilanteiden kompleksisuuden selkeäviivaiseksi taisteluksi pseudo-konkreettista ”vihollista” vastaan (oli tuo vihollinen sitten Brysselin byrokraatit, vanhat puolueet tai laittomat maahanmuuttajat) ja antaa ymmärtää, että vihollisen hävittäminen palauttaa oikeuden ja balanssin systeemiin. Lisäksi populismi on asioiden torjumiseen perustuva ilmiö, eikä siitä useinkaan ole todellisen muutoksen edelläkävijäksi. Populisti ei pyri haastamaan tai muuttamaan koko järjestelmää sinänsä. Sille riittää, että järjestelmä puhdistetaan korruptoituneista toimijoista (keinottelijoista, ei kapitalisteista sinänsä)(Zizek 279.):
”Its dominant leitmotiv is to situate the evils of society not in something that is inherent in the economic system, but quite the opposite: in the abuse of power by parasitic and speculative groups which have control of political power –”old corruption”, in Cobbet’s words […]It was for this reason that the feature most strongly picked out in the ruling class was its idleness and parasitism.”
Marxilaiselle taas järjestelmän yhden osan toimimattomuus on merkki järjestelmässä itsessään olevista oireista (Ibid. 279):
”for Marx, economic crises are the key to understanding the ”normal” functioning of capitalism; for Freud, pathological phenomena such as hysterical outbursts provide the key to the constitution (and hidden antagonisms that sustain the functioning) of a “normal” subject.”
Marxilaisilla, ja miksei vihreilläkin (oikeilla vihreillä), on kuitenkin paljon opittavaa nykypäivän populistisilta liikkeiltä. Niiden tulisi pyrkiä saamaan politiikkaansa sama kriittinen liikevoima suhteessa institutionaaliseen politiikkaan, jonka populistiset puolueet ovat onnistuneet mobilisoimaan, mutta samalla välttää populistinen houkutus valheellisten yksinkertaistusten ja keinotekoisten viholliskuvien luomiseen. Nyt, kun Euroopan talous- ja rahaliitto on ajautunut historiansa syvimpään kriisiin, olisi aika toimia. Jokaisessa kriisissä kytee uuden alun mahdollisuus, tilaisuus uudelleen ajatella olemassa olevan toiminnan perusteita. Nyt olisi hyvä mahdollisuus herättää kriittistä keskustelua siitä, minkälaista Eurooppaa haluamme. Meidän eurooppalaisten tulisi kriittisesti kohdata koko eurooppalainen traditio ja kysyä itseltämme, mikä on Eurooppa tai mitä meille merkitsee olla eurooppalaisia 2000-luvulla, ja formuloida uusi alku. Valinnat ovat poliittisia ja ne ovat meidän omissa käsissämme.
Historian ja nykyisyyden kriittinen uudelleen arviointi ei ole helppo tehtävä. Se on aina hyppy tuntemattomaan. Silti se on ainut mahdollisuutemme, ellemme halua maanosamme ajautuvan Kreikan tavoin pelkäksi nostalgisen turismin kohteeksi (ibid. 276.):
”This is our only chance today: only by means of a ”sectarian split” from the standard European legacy, by cutting ourselves off from the decaying corpse of old Europe, can we keep renewed European legacy alive. Such a slip should render problematic the very premises that we tend to accept as our own destiny, as non-negotiable facts of our predicament – the phenomenon usually designated as the global New World Order and the need, through “modernization,” to accommodate ourselves to it. To put it bluntly, if the emerging New World Order is the irrefragable framework for all of us, then Europe is lost, so the only solution for Europe is to take the risk and break this spell of destiny. Nothing should be accepted as inviolable in this new refoundation, neither the need for economic “modernization” nor the most sacred liberal and democratic fetishes.”
***
Lähde: Zizek, Slavoj: In Defence of Lost Causes
