Mitä pidempään kuulemme jauhettavan, että talouskriisi on uhkaava ja pelottava, että se lopettaa kysynnän, tyrehdyttää kasvun, sulkee tehtaat, kaataa pankit, pyyhi valtiot kartalta, sitä välinpitämättömiksi tulemme. Tunnustamme jatkuvan poikkeustilan normiksi ja opimme elämään sen kanssa. Oppivathan Oranin asukkaatkin lopulta elämään ruton kanssa Camus’n samannimisessä romaanissa.
Carl Schmittin mukaan suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Schmittin aikaan ei ollut epäselvää kuka tuo suvereeni on. Nyt voimme kuitenkin aiheellisesti esittää kysymyksen, kuka on julistanut poikkeustilan: valtiot vai markkinat?
Schmitt sanoi myös, että ei ole olemassa normia, jota voitaisiin soveltaa kaaokseen. Siksi on ensin tuotettava normaalitila. Viimeisten vuosikymmenien aikana on tuotettu normaalitila, joka on jatkuva poikkeustila. Antti Nylenin sanoin:
”Kun tulin ylioppilaaksi vuonna 1992, suuri ”lama” oli juuri julistettu. Tiedotusvälineissä kuulutettiin, että kaikki lakkautetaan. Nuoret, ette valitettavasti tule koskaan saamaan niitä asioita, joita teidän vanhemmillanne oli. Otin viestin vastaan, enkä ole vieläkään ”siirtynyt työelämään”. {…}
Joskus vuosituhannen vaihteessa istuin bussissa matkalla Lauttasaareen ja kuulin radiossa mainittavan, että ”nyt eletään nousukautta”. Hyvä tietää, ajattelin. Vuosikymmenen alun puheet oli siis pyörretty. Ehkä vuonna 1999 ylioppilaiksi tulleille kerrottiin, että te saatte kaiken, menkää ja saalistakaa.”
Joskus vuonna 2009 surffailin netissä, kun suuri ”lama” julistettiin jälleen. Hyvä tietää, ajattelin minäkin, ja jäin odottamaan myrskyn saapumista.
Mutta mitään ei tapahtunutkaan. Kaikki oli kuin ennen, vain hieman toisin. Internet toimi, sairaalaan pääsi, autot kulkivat, opettajat opettivat, ruokaa riitti, kirjoja sai kirjastosta, musiikki soi ja ihmiset lauloivat. Oliko suuri ”lama” julistettu ennen aikaisesti? Ainakaan omasta lähiympäristöstäni en löytänyt aistihavaintoja julkisen vallan ja median toitottamista talouden synkistä tunnusluvuista. Elin edelleen kädestä suuhun, eikä minulle tullut äitiä ikävä, vaikka median mielestä olisi ehkä pitänyt.
Tämä sai minut pohtimaan nykyajan kapitalismin virtuaalista luonnetta. Slavoj Zizekin mukaan kapitalismissa on aina ollut virtuaalinen puolensa, johtuen rahan perimmäisestä olemuksesta luottamukseen perustuvana objektina (rahan status on riippuvainen siitä, kuinka me ajattelemme siitä), mutta nykyaika tekee tuon virtuaalisuuden vielä entistäkin näkyvämmäksi. Kovan materialistisen puolensa (raha ratkaisee) lisäksi kapitalismin on tukeuduttava laajaan uskomusten verkkoon, koska koko kapitalistinen järjestelmä pysyy pystyssä vain niin kauan kuin ihmiset suostuvat pelaamaan peliä, uskomaan rahaan ja luottamaan toisiin pelin pelaajiin. Zizekin sanoin:
”One can thus imagine, as a counterpoint to this virtual capitalism in which”real things” take place at a purely virtual level of financial transfers, totally disconnected from our own ordinary reality, a purely formal collapse, the collapse of virtual markets as an “end of the world” in which nothing in out material reality would “really change” – it is just that all of a sudden, people would refuse to give their trust, they would refuse to participate in the game. That is to say, the virtual status of money means that it functions like a nation: while the nation is the people’s substance, the cause for which they are (sometimes) ready to sacrifice everything, it has no substantial reality of its own – it exists only insofar as people “believe” that it exists, it is a Cause posited retroactively by its own effects.”
”Ihan hyvä pointti Ikäheimo. Mutta katsopa laajempaa kuvaa. Miten Suomen talouden käy, jos tuotteet eivät mene kaupaksi?”, sanoi kaverini.
Ihan hyvä pointti tuokin. Veikkaisin, että silloin julistetaan ”suuri” lama. Suurempi kuin edellinen, se ”suurin” lama.
Elämme kummallisessa kovan teknologian ja pehmeän tiedon maailmassa. Rationaalisen järkemme avulla olemme luoneet talouden analysointiin ennen näkemättömän tarkan välineistön, jonka tuottamaan tietoon suhtaudumme kuitenkin, paradoksaalisesti, epärationaalisesti. Käppyrän jyrkkä lasku isolla ruudulla on aina väistämättä merkki tuomionpäivästä, vaikka mikään konkreettinen asian maan päällä ei olisikaan muuttunut. Me ristimme kätemme ja rukoilemme tilanteessa, jossa meidän tulisi säilyttää malttimme ja suhteellisuudentajumme.
Yksi tämän paradoksin aiheuttajista on se, että todellisuutemme on yhä enemmän välitteistä. Tarkastelemme maailmaa erilaisten medioiden tuottamien representaatioiden kautta ja näemme ympärillämme asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, jotka ovat todellisia vain kollektiivisen havaitsemisen, eivät kokemisen, kautta. Todellisuuden jäljittelyistä, simulaatioista, tulee todellisempia kuin todellisuudesta itsestään. Valtionhallinnossakin kokoukset päättyvät järjestään viattomalta tuntuvaan ”jatketaan harjoituksia” – heittoon, joka kuitenkin armottomasti paljastaa, kuinka todellisissa tapahtumissa nähdään mahdollisuus harjoitella todellisuuden jäljittelyä. Tämä tuo mieleen kohtauksen Don Delillon romaanista Valkoinen kohina, jossa virkailija yrittää selittää päähenkilölle, miksi todellista tilannetta käytetään mahdollisuutena harjoitella evakuoinnin simulointia:
”Meidän on otettava huomioon se tosiseikka, että kaikki tänä iltana näkemämme on todellista. Meillä on silti vielä paljon parantamisen varaa. Mutta sitä vartenhan tämä harjoitus pidetäänkin.”
Loputtomat simulaatioiden ketjut kertovat todellisuudesta, joka on tyhjentynyt merkityksistä. Ennen tunturipuro edelsi kuvaa tunturipurosta, mutta nykyisin kuva tunturipurosta edeltää oikeaa tunturipuroa. Joskus myyttisessä menneisyydessä meillä oli jotain alkuperäistä ja juurevaa, vakaita referenttejä, mutta nykyisin meillä on vain hyperreaalisuutta, itseensä viittaavia ja itseensä sulkeutuvia merkkijärjestelmiä.
Mediavälitteisessä todellisuudessa myös politiikasta ja taloudesta on tullut spektakulaarisia harhanäkyjä. Elämme spektaakkelin yhteiskunnassa, jossa kaikki oikeasti eletty on etääntynyt esittämiseen. Yhteisöelämämme on kurjistunut pisteeseen, jossa emme enää yritäkään toimia, vaan vain seuraamme spektaakkelin kehittymistä vierestä (tällä hetkellä talousspektaakkelin). Kaikki toiminta ja kommunikaatio, mikä yhteiskunnasta puuttuu, löytyy median välityksellä heijastuvista representaatiosta. Noita representaatioita seuratessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka markkinatalous tuntuu saavuttaneen kaikesta sosiaalisesta elämästä piittaamattoman ja täydellisen suvereenin vaiheensa. Spektaakkeli puhuu ja me eristetyt yksilöt kuuntelemme.
Spektaakkelin yhteiskunta johtaa ihmisen koko kielellisen luonnon vieraantumiseen. Itse kommunikatiivisuus on erotettu kaikesta muusta toiminnasta autonomiseen sfääriinsä. Kieli ei enää paljasta mitään todellisesta maailmasta. Tietäminen ja sana elävät omaa elämäänsä. Giorgio Agambenin sanoin:
”Se mikä estää kommunikaation, on kommunikoitavuus itse, ihmisiä erottaa se, mikä heidät sitoo toisiinsa. Journalistit ja mediakraatit ovat tämän ihmisen kielellisen luonnon vieraantumisen uusi papisto.”
Viime aikojen karppaus-, maahanmuutto-, ilmastonmuutos tai homojen oikeudet – keskusteluja seuratessa on helppo todeta Agambenin analyysin armoton selvänäköisyys. Ongelma ei ole se, ettemmekö tietäisi tarpeeksi, vaan se, että tiedämme niin paljon ja niin nopeasti, ettemme tiedä, mitä meidän pitäisi tuolla kaikella (ristiriitaisella) tiedolla tehdä. Sama pätee, totta kai, myös talouskeskusteluun. Meillä on varmasti käytössämme enemmän tietoa kuin koskaan, mutta samalla olemme pahemmin kuin koskaan eksyksissä tuon kaiken tiedon kanssa. Tiedon määrään radikaali lisääntyminen johtaa myös disinformaation radikaaliin lisääntymiseen. Kaikkialle tunkeutuva tieto ja kommunikaatio peittävät enemmän kuin paljastavat.
Sen takia etäisyyden ottaminen pyörteiseen mediatodellisuuteen on ainut keino päästä lähemmäs totuutta. Sulkemalla silmämme virtaavalta roskalta, näemme tarkemmin. Ja kun opimme näkemään tarkemmin, saatamme jopa ymmärtää sen, että talouden virtuaalinen peli pyörii vain niin kauan kuin me suostumme antamaan sille kannatuksemme. Yhdessä, niin halutessamme, voimme antaa tai olla antamatta kannatuksemme pelille. Voimme muuttaa sen sääntöjä tai keksiä kokonaan toisenlaisen pelin. Tämä on joukkojen demokraattisen potentiaalin ydin. Langat ovat käsissämme. Kysymys on vain siitä, haluammeko olla niitä itse vetämässä vai luovutammeko kunnian markkinavoimien näkymättömille käsille.
