Silläkin uhalla, että joudun taas väistelemään kohti lentäviä utopiakortteja, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen kasvun purkamisesta. Kasvuttoman yhteiskunnan projekti on eittämättä utopia. Riippuu silti määrittelijästä, mitä utopialla tarkoittaa. Degrowth-ajattelun kantaisälle Serge Latouchelle kasvuttoman yhteiskunnan projekti on toivon ja unelmien lähde, joka ei kuitenkaan merkitse haavekuviin pakenemista vaan objektiivista toteuttamismahdollisuuksien ennakointia. Minulle taas kasvun purkaminen on utopia, joka ei ole tulevaisuuden ihannetilanne vaan välttämättömyys, koska rajaton jatkuva kasvu ja rajallinen planeetta eivät ole yhteensovitettavissa. Tuotanto ja kulutus eivät voi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Sen vuoksi meidän on pystyttävä irtaantumaan kapeista nykypäivän koordinaateista ja luotava täysin uusia ajattelumalleja, utopioita.
Jo tällä hetkellä elämme tilanteessa, jossa maapallon uusiutumiskyky ei enää riitä vastaamaan kysyntään. Toisin sanoen ihminen muuntaa luonnonvaroja jätteeksi nopeammin kuin luonto pystyy muuntamaan nämä jätteet uusiksi luonnonvaroiksi. Elämäntapamme ympäristökuormitusta voi mitata niin sanotulla ekologisella jalanjäljellä, joka kertoo, kuinka paljon maapallon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen. Nykypäivän tilanteesta kertovat luvut ovat masentavia. Kun maapallon tuottava pinta-ala, eli ihmisasutukselle sovelias alue, noin 12 miljardia hehtaaria, jaetaan maailman nykyisellä väkiluvulla, saadaan noin 1,8 hehtaaria henkeä kohti. WWF:n laskelmien mukaan keskimääräinen maapallon asukas kuluttaa tuottavaa maa-alaa noin 2,2 hehtaaria. Luvussa huomioidaan raaka-aineiden ja energian tarve, tuotannon ja kulutuksen sivutuotteiden ja jätteiden käsittelyyn tarvittava pinta-ala sekä asumiseen ja infrastruktuuriin käytetty maa. Luonnollisena johtopäätöksenä tästä on se, että olemme jo poikenneet kestävän elämäntavan polulta (kulutus tulisi pitää 1,8 hehtaarissa olettaen, ettei väestö kasva). Elämme siis velaksi tulevien sukupolvien piikkiin.
Lisäksi keskimääräisen ekologisen jalanjäljen taakse kätkeytyy räikeää eriarvoisuutta. Yhdysvaltalain kansalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 9,6 hehtaaria, ranskalaisen 5,3 hehtaaria, kun taas useimmissa Afrikan maissa ekologinen jalanjälki henkeä kohden on alle 0,2 hehtaaria. Täten Pohjoisen maat saavat Etelän mailta mittavia avustuksia tarpeidensa tyydyttämiseen. Jos kaikki maapallolla eläisivät kuin ranskalaiset, tarvittaisiin kolme maapalloa, yhdysvaltalaisen mallin tapauksessa kuusi. Nykymenolla poltamme muutamassa vuosikymmenessä sen, minkä tuottaminen maapallolla on kestänyt miljoonia vuosia. Resurssien ehtyminen näkyy jo nyt alati kasvavina kamppailuina nykypäivän niukkuushyödykkeistä, kuten ruoasta, vedestä, energiasta ja mineraaleista.
Miksi sitten emme ala toimia toisin? Uskoisin, että kyse on osittain perspektiiviharhasta. Ihmisten on vaikeaa ymmärtää eksponentiaalisen kasvun seurauksia. Serge Latouche havainnollistaa tätä hyvin tarinalla viherlevän leviämisestä järvessä (Jäähyväiset kasvulle s. 28):
”Oletetaan, että hyvin suureen järveen ilmestyy pieni leväkukinto, joka saa ravinteensa kemiallisia lannoitteita tuhlailevilta maatiloilta järven rannalla. Levä lisääntyy nopeasti (sen pinta-ala kasvaa geometrisesti kahden potensseina), mutta se ei huoleta ketään. Jos levän valtaama pinta-ala kaksinkertaistuu vuosittain, 24 vuoden kuluttua järven pinnasta vasta kolme prosenttia on levän peitossa, mutta 30 vuoden kuluttua koko järvi on kasvanut umpeen!”
Latouche huomauttaa, että järven rannan ihmiset alkavat varmasti huolestua, kun puolet järvestä on levän vallassa. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä: vaikka leviäminen puolelle järven pinta-alasta onkin kestänyt liki kolme vuosikymmentä, yksi ainut lisävuosi johtaa koko ekosysteemin peruuttamattomaan tuhoon. Jos sovellamme viherlevän oppia talouskasvuun, huomaamme, että varsin maltillisella kolmen prosentin vuosikasvulla BKT kasvaa vuosisadassa 20-kertaiseksi, kahdessa vuosisadassa 20-kertaiseksi ja kolmessa vuosisadassa 8000-kertaiseksi. Latouchen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että jos kasvu automaattisesti lisäisi hyvinvointia, maapallon olisi jo aikaa sitten pitänyt muuttua paratiisiksi. Tällä menolla tulevaisuus näyttää pikemminkin helvetilliseltä.
Mitä kauemmin väistämättömän radikaalin suunnanmuutoksen kanssa vitkutellaan, sitä rajumpia ovat pelastumiseen vaadittavat toimet. Tämä käy hyvin ilmi vertailtaessa Rooman Klubin raportteja vuosilta 1972 ja 1992 (Syntymättömien sukupolvien Eurooppa; Eero Paloheimo, s. 20-23). Vuoden 1972 raportin tekijät esittivät, että säilymisen ehdoiksi, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi lasta perhettä kohden vuodesta 1975 alkaen ja käytössä olisi täydellinen syntyvyyden säännöstelymenetelmä, 2) teollisuuden keskituotanto säilyisi vuoden 1975 tasolla ja ylikapasiteetti ohjattaisiin kulutustavaroihin eikä uuteen pääomaan, 3) uusia tekniikoita, jotka vähentävät päästöjä, eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satojen, otettaisiin käyttöön vuonna 1975, 4) ravintoa tuotetaan riittävästi kaikille, 5) resursseja suunnataan koulutukseen ja terveyteen eikä tavaraan.
Vuonna 1992 esitetyt pelastusskenaariot ovat huomattavasti ankarampia kuin vuonna 1972 esitetyt. Vuoden 1992 raportin mukaan on välttämätöntä, että 1) toivottu lapsiluku olisi kaksi vuodesta 1995 alkaen ja syntyvyyttä säännösteltäisiin täydellisesti, 2) teollisuustuotanto jää tasolle, joka on kolmannes korkeampi kuin vuonna 1990, 3) ruoantuotanto jää vuoden 1990 tasolle ja 4) uusia tekniikoita, jotka vähentävät eroosiota, luonnonvarojen tarvetta ja lisäävät maatalouden satoja, otetaan käyttöön vuonna 1995.
Ongelmana vain on, että poliittisista syistä vain harvoin ryhdytään kovin mullistaviin toimiin, vaikka ne tiedettäisiin oikeiksi ja väistämättömiksi. Siten vuonna 1972 esitetty ratkaisu olisi johtanut selvästi parempaa tulokseen kuin vuoden 1992 ratkaisu. Parhaimmillaankin nyt suositellaan mallia, joka on kaikissa olennaisissa suhteissa huonompi ja kovempi kuin aiemmin esitetty. Nyt vuonna 2011, kun välttämättömien muutosten kanssa edelleen aristellaan, ollaan vielä entistäkin ankarampien ja julmempien tosiasioiden kanssa silmätysten.
Me saatamme jo nyt elää hetkeä, jossa puolet järvestä on peittynyt levään. Ellemme ala toimia nopeasti ja tehokkaasti, meilläkin on edessä tukehtuminen. Länsimaissa kuitenkin yhä uskotaan sokeasti talouskasvuun ja annetaan asioiden olla, vaikka kaikki merkit puhuvat sen puolesta, että lähestymme ihmiskunnan ”nollapistettä”. Kriisiä ei haluta nähdä kriisinä vaan tukeudutaan lapsenomaiseen optimismiin, käsittämättömiin epäloogisiin ajatushyppyihin ja itsepetokseen. Slavoj Zizekin sanoin (s.327, Living in the End Times):
”{…} ecological breakdown, the biogenetic reduction of humans to manipulable machines, total digital control over our lives. At all these levels, things are approaching a zero-point, the end time is near. {…} We are being confronted by something so completely outside our collective experience that we don’t really see it, even when the evidence is overwhelming. For us, that something is a blitz of enormous biological and physical alterations in the world that has been sustaining us. At the geological and biological level four “spikes” (or accelerated developments) asymptotically approaching a zero point at which the quantitative expansion will reach its point of exhaustion and will bring about a qualitative change. These four spikes are: population growth, consumption of resources, carbon gas emissions, and the extinction of species. In order to cope with this threat, our collective ideology is mobilizing mechanisms of dissimulation and self-deception which include the direct will to ignorance: a general pattern of behaviour among threatened human societies is to become more blinkered, rather than more focused on the crisis, as they fail.”
Zizekin mukaan itsepetokseen syyllistyminen kriisin edessä näkyy muun muassa siinä, kuinka globaali ilmaston lämpeneminen pyritään esittämään ”balansoidummassa” kontekstissa. Pessimististen diagnoosien rinnalle pyritään tuomaan ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomia etuja, kuten piilossa olleiden resurssien hyödyntämisen mahdollisuus (Pohjoisnapa) tai ihmisasutukseen kelpaavan maa-alan lisääntyminen lämpenevillä alueilla. Esimerkkinä jälkimmäisestä itsepetoksesta Zizek nostaa esiin CNN:llä vuonna 2008 esitetyn ”The Greening of Greenland” – uutisreportaasin, jossa ylistettiin lämpenemisen mukanaan tuomia hyötyjä grönlantilaisille (mahdollisuus kasvattaa vihanneksia sulaneilla alueilla jne.). Kaikessa älyttömyydessään reportaasi ei siis vain nosta minimaalisia etuja samalle viivalle suuren katastrofin kanssa vaan myös leikittelee ”vihreyden” kaksoismerkityksellä (”green” for vegetation; ”green” for ecological concern), liittäen yhteen ilmaston lämpenemisen ja kasvaneen ympäristötietoisuuden syiksi, jonka vuoksi Grönlannissa voidaan tulevaisuudessa kasvattaa enemmän vihanneksia. Zizek jatkaa (ibid. 329.):
”Are not such phenomena yet another example of how right Naomi Klein was when, in her book The Shock Doctrine, she described the way global capitalism exploits catastrophes (wars, political crises, natural disasters) to get rid of ”old” social constraints and impose its agenda on the ”clean slate” created by the disaster? Perhaps the forthcoming ecological crises, far from undermining capitalism, will serve as its greatest boost.”
Kapitalismi on epäilemättä erittäin taipuisa ideologia, joka näyttää sopeutuvan vaivatta niin erilaisiin kulttuureihin kuin kriisitilanteisiinkin. Se pystyy nopeasti imemään sitä uhkaavan kritiikin itseensä ja muuttamaan todelliset ongelmat epätodellisiksi mahdollisuuksiksi. Termi ”kestävä kehitys” on hyvä esimerkki tästä. Se on jo aikaa sitten muuttunut pelkäksi yritysjargonin fraasiksi, ”kaikki kelpaa” ilmaukseksi, joka voidaan nykyisin painaa vaikka pulloveden etikettiin. Esimerkiksi vuonna 2003 Davosin World Economic Forumissa Nestlen pääjohtaja määritteli kestävän kehityksen seuraavalla tavalla (Latouche, s.15):
”Kestävä kehitys on helppoa määritellä: jos isoisoisänne, isoisänne ja lapsenne ovat kaikki uskollisia Nestlen tuotteiden ostajia, silloin me olemme tehneet kestävää työtä. Ja näitä uskollisia ostajia on maapallolla yli viisi miljardia.”
Näin termi ’kestävä kehitys’ on laajentunut ja irtaantunut alkuperäisistä yhteyksistään niin kauas, että kaikki ovat alkaneet käyttää sitä kuin porvari aatelismiehen titteliä. Tällaiset sekaannukset ilmiöiden ja käsitteiden välillä eivät ole sattumaa, vaan vallitsevassa kapitalistisessa ideologiassa niitä ylläpidetään ja tuotetaan lisää tietoisesti. Yhteiskunnallisen keskustelun uudet tuulet repäistään nopeasti osaksi yritysstrategioita (kuinka moni yritys muuten ei ole vihreä nykyään?) ja matkan varrella menetämme kokonaiskuvan siitä, mitä oikeasti on tapahtumassa.
Sen vuoksi jokaisen on hyvä muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, mikä on nykyisen ekologisen kriisin alkulähde: kestämätön talousjärjestelmämme, joka kasvun ihanteineen on pitänyt meitä tiukassa kuristusotteessaan teollistumisen alusta saakka. Ekologiseen kriisiin ei löydy ratkaisua ennen, kun kapitalistisen tuotantotavan umpikuja on purettu. Yritykset positiivisine sloganeineen ja/ tai uusi teknologia eivät tule meitä pelastamaan, vaan koko elämän jatkuminen maapallolla riippuu nyt yhden sen päällä elävän lajin valinnoista sosio-ekonomisen tuotantotavan suhteen. Zizekin sanoin:
”This way we have to accept the paradox that, in the relation between the universal antagonism (the threatened parameters of the conditions for life) and the particular antagonism (the deadlock of capitalism), the key struggle is the particular one: one can solve the universal problem (of the survival of the human species) only by first resolving the particular deadlock of the capitalist mode of production.”
Johtopäätös on siten selvä: Euroopan (ja myöhemmin tietysti koko mailman) talouselämälle on luotava uusi suunta. Nykyinen strategia pyrkii lehtivihreällä kuorrutetuista sanoistaan huolimatta ensisijaisesti rajoittamattomaan määrälliseen ja aineelliseen kasvuun. Eero Paloheimon hengessä tulisi siis virittää laaja keskustelu siitä, millaiseen tuotantorakenteeseen Eurooppa pitkällä tähtäyksellä pyrkii ja mikä on tasapainoinen ja kestävä tila. Sen jälkeen tulisi pohtia tarkasti vaihtoehdot tuon kestävän tilan saavuttamiseksi. Ne, jotka puolustavat nykyistä, rajoittamatonta tuotantoa, kulutusta ja kasvua, ottakoon todistustaakan kantaakseen. Jos terveeseen järkeen perustuva kasvun kritiikki on heistä perusteeton, osoittakoon sen vääräksi. Vastakkain ovat laajan ja suppean näkemyksen omaavat henkilöt, toisin sanoen konkreettiset utopistit (kasvun purkajat) vastaan uskovaiset utopistit (talouskasvu-uskovaiset, kasvua kasvun vuoksi – kultin jäsenet).
*Lähteet:
Latouche, Serge: Jäähyväiset kasvulle
Paloheimo, Eero: Syntymättömien sukupolvien Eurooppa
Zizek, Slavoj: Living in the End Times
