Käännetty todistustaakka

Nuori vihreä vaikuttaja Erkki Perälä kirjoitti pari viikkoa sitten blogitekstin, jossa hän väitti Timo Soinin valehdelleen suorassa tv-lähetyksessä lukiolaisen esittämään ilmastonmuutos-aiheiseen kysymykseen. Perälä tarttui tekstissään Soinin väitteeseen, että ihmisen osuutta ilmastonmuutokseen ei pystytä täysin sanomaan. Perälän mielestä pystytään ja tästä vallitsee hänen mukaansa tieteellinen konsensus. Väitteensä tueksi hän nosti esiin lainauksen Suomen ilmatieteenlaitoksen Ilmasto-oppaasta, jossa todetaan, että ”1900-luvun puolivälin jälkeen havaittu maapallon keskilämpötilan nousu johtuu valtaosin ihmiskunnan kasvihuonekaasujen päästöistä”. Jompikumpi siis valehtelee, Soini tai ilmatieteenlaitos.

Otsikkoaan myöten poleeminen Perälän kirjoitus sai odotetusti ilmastoskeptikot liikkeelle. Lajilleen tyypillisen runsaslukuisena ja rahvaanomaisena he hyökkäsivät Perälän kimppuun kaikista ilmansuunnista. Yhteen ääneen, toisistaan voimaa ammentaen he huusivat, että mikään ei ole muuttunut, kyse on syklisistä lämmön vaihteluista, ihminen ei ole tehnyt mitään väärin, Soini on oikeassa, luovuttaisit jo Perälä.

Ihailtavan kohteliaasti Perälä jaksoi vastailla runsaasti solvauksia sisältäviin kommentteihin. Väite väitteeltä hän yritti kääntää kommentoijien päitä, tarjota parempaa tietoa, selittää mistä on kysymys, vedota järkeen ja logiikkaan, mutta turhaan. Typeryyden hyökyaalto, tuo kaikista luonnonvoimista suurin ja mahtavin, pyyhkäisi hänen ylitseen.

On sinänsä mahtavaa, että uhmakkaat maallikot ovat valmiita kyseenalaistamaan tutkijoiden liki yksimielisen kannan. Vaikka ilmaston lämpeneminen onkin kaikista maapalloa lähitulevaisuudessa uhkaavista vaaroista näkyvin, tutkituin ja dokumentoiduin, kukaan voi tuskin täysin aukottomasti todistaa, että se muodostaa vakavan uhkan ihmiskunnalle. Eihän sitä paitsi olisi ensimmäinen kerta, kun tiede erehtyy.

Olen silti täysin vakuuttunut siitä, että meidän kannattaa tarttua toimeen, vaikka emme olisikaan 100 prosenttisen varmoja, onko uhka todellinen vai ei. Toimeen kannattaa tarttua, vaikka kolmenkymmenen vuoden kuluttua huomaisimme, että hätäilyille irvaileva ilmastoskeptikkojen joukko olikin oikeassa. Vaikka vielä epäilisimme, meidän on toimittava, kuin olisimme varmoja.

Kuinka niin?

Vetoan perustelussani matemaatikko Blaice Pascalin vedonlyöntiin, eli ns. pelurin todistukseen. Sen avulla Pascal ainakaan osoitti, että Jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa.Pelurin todistus sanoo, että vaikka ei tiedettäisi, onko jumala olemassa vai ei, jumalaan kannattaa uskoa, koska näin saavutettava palkinto, iankaikkinen elämä, on äärettömän suuri, ja epäuskosta seuraava rangaistus, iankaikkinen kärsimys, on hirvittävä. Voiton odotusarvo, joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri.(Wikipedia)

”Ilmastonmuutosuskovaisena” en malta olla sanomatta, että tässä on myös ilmaston lämpenemistä koskevan vedonlyönnin lähtökohta: jos emme kykene muuttamaan toimintatapojamme ja uhka osoittautuu todeksi, menetämme kaiken; jos kykenemme muuttamaan toimintatapojamme radikaalisti ja uhka osoittautuu turhaksi, emme menetä mitään. Amin Maaloufia lainaten:

”Jos nimittäin ajattelee asiaa, ne toimenpiteet joilla ilmastouhkaa voidaan torjua, kannattaa joka tapauksessa toteuttaa – jotta vähennetään saasteita ja niiden haittavaikutuksia ihmiseen, jotta vähennetään niiden mahdollisesti aiheuttamia puutteita ja sosiaalisia häiriöitä, jotta vältetään veriset konfliktit taistelussa öljy- ja kaivosalueiden sekä vesistöjen hallinnasta ja jotta ihmiskunta voi jatkaa kehitystään rauhallisemmissa merkeissä.”

Tästä seuraa loogisesti se, että ei ole tutkijoiden ja muiden valistuneiden kansalaisten tehtävä osoittaa, että uhka on todellinen. On pikemminkin toisinajattelevan vähemmistön tehtävä osoittaa kiistämättömästi, että vaara on täysin kuvitteellinen. Todistustaakka siirtyy toiselle, kuten juristit asian ilmaisevat.


Ps. Tämä kirjoitus on saanut innoituksensa Amin Maaloufin esseekirjasta Maailma järkkyy (kuvassa). Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille lukutaitoisille.

Barbarismin 360 astetta

Minun osaltani uusi vuosi alkoi maailman lopun merkeissä – tai no ainakin länsimaiden perikadon merkeissä. Näihin pirteisiin ja lohduttaviin aatoksiin minua eivät johdattaneet tulevaisuutta luotettavasti ennustavat uuden vuoden tinat, vaan Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen esseekirja Länsimaiden tuho. Tässä pari vuotta sitten julkaistussa kirjassa Vihavainen pistää länsimaita ruotuun sen verran kovalla kädellä, että herkimmillä lentävät takuulla tinat kauhasta.

Vihavaisen mukaan länsimaiden tulevaisuus näyttää sysimustalta monestakin syystä, ja nämä syyt ovat vallinneet jo ennen meneillään olevaa suurta lamaa. Ensinnäkin luonnon riisto, joka on kohtalokasta etenkin maapallon lämpenemisen takia, on asia, jota länsimaat eivät pysty hallitsemaan saati lopettamaan. Toiseksi länsi on painumassa taloudellisesti idän nousevien suurvaltojen varjoon. Kolmanneksi länsi on hiipumassa varjojen maille pelkästään demografisen kehityksen valossa. Demografiset prosessit tulevat muuttamaan länsimaat perinjuurin toisenlaiseksi parin sukupolven sisällä. Länsi muuttuu monikulttuuriseksi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei tule olemaan kaikki itseensä sulattava kehityksen korkein aste, vaan pikkuhiljaa väistyvä instituutio, joka on jo nyt puolustuskannalla omissa asemamaissaan.

Ulkoisista uhkatekijöistä huolimatta suurimmat ongelmat ovat sisäsyntyisiä. Vihavainen muistuttaa, että vaikka puhe länsimaiden perikadosta on jatkunut kohta parisataa vuotta, ei uusin pessimismin aalto ole edeltäjiensä kaltainen. Orwellin tai Huxleyn dystopioiden tavoin länsimaiden kohtalona ei enää pidetä niiden oman järjestelmän äärimmilleen viritettyä tehokkuutta ja rationaalisuutta, vaan nimenomaan niiden tehottomuutta ja irrationaalisuutta. Pyrkimys ikuisesti laajenevaan tuotantoon ymmärretään jo pohjimmiltaan järjettömäksi, mutta siitä irtaantuminen on mahdotonta, koska se on ainut mitä meillä on jäljellä ”kulttuuristamme”. Kulttuuristamme heittomerkeissä, koska (kuten Vihavainen toteaa) vielä aivan hiljattain kulttuuri tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä erityisesti korkeimpia saavutuksia, joita tällä saralla voitiin esittää. Nykyisin tämänkaltaisilla määritelmillä ei ole merkitystä, ne kuuluvat historiaan.

Muutaman kymmenen vuoden aikana tapahtunut muutos ei koske vain sanoja, vaan yleisesti hyväksyttyä ja normina pidettyä käsitystä ihmisestä ja ihmisenä olemisesta ehdoista. Menneisyyden ja nykyisyyden kulttuureita vertaillut Oswald Spengler katsoi, että kulttuurin ytimessä on aina uskonto. Länsimaisessakin kulttuurissa sen tuhatvuotisen historian aikana uskonto on aina ollut keskeinen koossa pitävä side. Uskonnon hiipuessa sitä osittain korvasivat nationalismin ja kommunismin kaltaiset massaliikkeet, mutta nyt nekin ovat hiipuneet. Tämän vuoksi Vihavainen kysyy aiheellisesti: minkä ympärille kulttuurimme nykyään rakentuu?

Vastaus on lyhyt, ytimekäs ja moneen kertaan kuultu, mutta jatkuvan toiston kestävä: mammona.

Uskonnon eroosio ei niinkään ollut muutoksen syy kuin sen taustatekijä. Eroosiota oli tapahtunut hitaasti jo parisataa vuotta ja muutos oli levinnyt yhä syvemmälle yhteiskunnan kaikille tasoille. Ratkaisevia vuosikymmeniä olivat kuitenkin 1950- ja 60-luvut, jolloin konsumerismi lähti valtaisaan kasvuun sekä rahassa että asenteissa mitaten. Voimakkaan taloudellisen kasvun myötä yhä useammalle riitti mitä kuluttaa ja uudesta ihmisestä, kuluttavasta narsistista, tuli suvaittu ja sallittu ihanne:

”Konsumeristisessa yhteiskunnassa kunnialla ei ollut enää mitään merkitystä, eikä liioin ylevällä puheenparrella. Narsisti vaati nyt itselleen hyödykkeitä, palveluita, yltäkylläisyyttä, lyhyesti sanoen halujen tyydytystä kaikinpuolisesti. Ja yhteiskunta salli tämän ja jopa tuki sitä. Kysymys on siitä, että kulutuksesta tuli nyt koko yhteiskunnan yleinen ja yhtäläinen raison d’être. Kieltäytyjä, marttyyri, tuli säälittäväksi hahmoksi, johon tuota tunnetta ei tosin käytännössä tuhlattu.”

Konsumerismin kyky korvata uskonto on kieltämättä ollut erittäin merkittävä. Vihaivainen epäilee, että se kykenee jossain määrin soittelemaan juuri samoja kieliä kuin uskonto. Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti, ostoskeskuksissa, saippuasarjojen, tosi-tv:n ja muun roskaviihteen parissa, jotka keräävät television välityksellä miljoonia ihmisiä yhdeksi huutavaksi massaksi. Ihmisen on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi heiltä muuta kuin kaikkein primitiivisimpien vaistojen seuraamista.

Mentäessä yhä pidemmälle 1900-luvun loppua, konsumerismissa tapahtui irtiotto, siirtyminen uuteen aikakauteen. 1960-luvun vaatimattomat supermarketit korvattiin 1980-luvun hypermarketeilla. Hypermarketit edustivat edistyksen kirkkainta kärkeä, ja muistanpa itsekin saaneen joskus 80-luvulla kollaasikuvapostikortin Tampereelta, jossa komeili yhtenä kaupungin kohokohdista K-Citymarket. Sen verran ovat kulutustemppelit noista ajoista kehittyneet (kasvaneet), että harva kaupunki tohtisi enää kehuskella K-Citymarketin sijaitsevan sen alueella. 2000-luvun ostoskeskuksista saa jo kaiken, mitä ihminen voidaan panna tarvitsemaan. Ovatko ne erään kehityskulun päätepiste vai voiko elämämme muuttua vieläkin irvokkaammaksi?

Pari jaksoa Tuuri –tosi-tv-ohjelmaa katsoneena vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on valitettavasti, että kyllä voi. Siinä missä 1980-luvun kulutusjuhla päättyi lamaan, 2000-luvun lama tulee päättymään ihmisten ja ostoskeskusten symbioottiseen yhteiseloon Tuuri –ohjelman tapaan.

Sen lisäksi, että kulutusmentaliteetin yhä röyhkeämpi rooli kulttuurissamme on muuttanut ympäristömme mainospropagandan ja kulutustemppeleiden täyttämäksi moskaksi, on se myös hämärtänyt ajatuksen korkeakulttuurista. Kulttuuri on muuttunut vain yhdeksi kulutushyödykkeeksi muiden joukossa. Korkeakulttuurin, popkulttuurin ja epäkulttuurin välille ei vedetä enää mitään rajoja, eikä niiden välillä nähdä laadullisia eroja. Kulttuurin tarkoitus on viihdyttää ja se mikä viihdyttää enemmän, eli siis tyydyttää narsistista kuluttajaa enemmän, on tietenkin parempaa.

Kysymys on siitä, kuka nauttii eniten. Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa hyve ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Ei asian etu, ei isänmaa tai oma kunnia. Vihavaisen sanoin, ’kysymys on kuin onkin äärellisestä, jonka sijoittaminen äärettömän mittapuuksi ei toimi’. Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaiseksi katsota yksilöiden narsistista pyrkimystä nauttia yhä enemmän.

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato kirjassaan lähes sata vuotta sitten esittämän kuuluisan teesin mukaan historiasta voitiin havaita, että kulttuurien ikä oli tuhatkunta vuotta ja loppuvaiheissaan ne muuttuivat aina sivilisaatioiksi. Sivilisaatiolla hän tarkoitti sitä rappeutumisen ja kuoleman vaihetta, joka seurasi aina varsinaisen kulttuurin ammennettua itsensä tyhjiin. Spenglerin kuvailujen mukaan jokainen suuri kulttuuri ”alkaa valtavalla teemalla, joka kohoaa kaupungittomasta maaseudusta, toteutuu monisointuisena taiteissa ja ajattelutavoissa kaupungeissa sekä päättyy materialismin finaaliin suurkaupungissa”. Materialismi kuului Spenglerin mielestä väistämättä sivilisaatioon ja suurkaupunkiin: ”Se on aina irrationaalisesta lopullisesti luopuneen maailmankaupunkihengen ylemmyyttä, ja se katselee halveksuen kaikkea valveillaoloa, joka vielä tuntee tai tunnustaa salaisuuksia”. Materialismi ei kuitenkaan olisi täydellistä, ellei se joskus tuntisi tarvetta rentoutua nauttimalla ”irrationaalisen, olemuksettoman tai vaikkapa typerän viehätyksestä”. Idän uskontojen harrastaminen lännessä, esimerkiksi erilaisten Western Buddhism –liikkeiden muodossa, ovat osoitus juuri tästä.

Spenglerin mukaan sivilisaation loppuaikoihin kuuluu lainomaisesti rahan politiikka, demokratia, joka on muuttunut plutokratiaksi, mutta sen syrjäyttää lopulta caesarismi, keisarinaika. Kuulostaako tutulta? Plutokratia ainakin on jo todellisuutta ja eikös kansa ole jo jonkin aikaa huudellut gallupeissa ”vahvan johtajan” kaipuuta. Jääkäämme siis innolla odottamaan keisarin saapumista.

Niin tai näin, näytämme joka tapauksessa elävän suuren murroksen aikaa. ”Ratkaisun vuodet”, joista Spengler kirjoitti lähes sata vuotta sitten, ovat luultavasti jo takana ja parinsadan vuoden kuluttua puhumme länsimaista enää vain maantieteellisessä ja historiallisessa mielessä. Onko sitten rappiota syytä voivotella, ellei mitään ole enää tehtävissä?

Kulttuurin rappio on valtava historiallinen prosessi, ja on mahdollista, ettei kulttuurin muutosprosesseille voida tehdä yhtään mitään. Vihavaisen mukaan on jopa todennäköistä, ettei länsimaiselle kulttuurille löydy pelastusta eikä ikuista jatkoa maailmanhistoriassa. Ovathan kaikki muutkin sivilisaatiot ajan myötä painuneet historiaan. Tämän toteaminen ei kuitenkin oikeuta fatalismia, jonka puitteissa olisi vain hyväksyttävä se kaikki huono, mitä sivilisaatio tässä kehitysvaiheessaan sattuu tuottamaan:

”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa.”

Ensin on kuitenkin suostuttava näkemään mitä ympärillämme tapahtuu. Tarjoan triviaalin esimerkin rakkaan kotikaupunkini Kuopion kauppatorilta. 360 asteen pyörähdys tuolla historiallisella paikalla todistaa kenelle tahansa, että sadassa vuodessa ainakin kulttuurimme kyky luoda kauniita rakennuksia ja kaupunkiympäristöjä on täysin rappeutunut. Toinen toistaan hirveämmät kulutustemppelit ja laatikkotalot ovat vallanneet tilan, jota joskus ennen hallitsivat Carl Ludvig Engelin suunnittelema Lyseon lukio ja Viktor Strömbergin suunnittelema kauppahalli etelässä ja ties kenen suunnittelema kaunis kaupungintalo pohjoisessa. Yhtä historiallista osaa kauppahallista ollaan jo purkamassa, eikä välttämättä tarvitse odottaa montaakaan vuosikymmentä, kun loputkin arvorakennukset saavat väistyä markkinatalouden käyttöön paremmin soveltuvien betonibunkkereiden alta. Kuinka oikeassa konservatiiviajattelija Edmund Burke olikaan todetessaan, että “all that is necessary for barbarism to triumph is for civilized men to do nothing”.

Minusta tuntuu (Vihavaisen tavoin), että näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla ymmärtää.