Arviota kiiteltiin laajalti. ”Saipahan miljonääri kerrankin ansionsa mukaan”, ajattelivat monet. ”Ei ole muuten vaatteita tällä keisarilla”, huusivat toiset.
Myös Timo itse oli arvioonsa tyytyväinen, pääsihän hän osoittamaan koko Suomen lukutaitoiselle väestölle kuinka oikeamielinen ja laajasti taloustieteisiin perehtynyt mies hän on. Viimeistään nyt oli saatettu kaikkien tietoon, että hän on terävähampainen vallan vahtikoira, raatelija, joka upottaa hampaansa niihin kankkuihin, jotka Suomen kansalle pyllistävät.
”Väärä koira, väärät kannikat”, ajatteli eurooppaministeri Stubb, jonka mielestä Timon arvostelu oli ideologisesti värittynyt, suoraan sanottuna pateettinen pohjanoteeraus. ”Pankkiiri ei ole vain menestynyt pankkiiri, vaan myös oppinut, syvällinen ajattelija”, hän sanoi lehdelle. Tässä kirjassaan pankkiiri haluaa puolustaa vapautta, siksi pankkiirin kirja on syytä lukea.
Ministeri oli vakuuttunut pankkiirin syvällisyydestä juteltuaan hänen kanssaan useat kerrat pankkiirin edustusauton takapenkillä. Siellä pankkiiri oli kertonut ministerille Amerikan vuosistaan ja vapaudesta, johon ministeri oli vastannut kertomalla omista Amerikan vuosistaan ja vapaudesta. He olivat löytäneet nopeasti yhteisen sävelen siitä, että Amerikassa vallitsi vapaus ja Pohjoismaissa enemmistön tyrannia. Johtopäätöskin löytyi vaivatta: vapautta täytyi puolustaa ajamalla Amerikan malli mitä pikimmiten Pohjoismaihin. Muuten miljonäärit lähtevät etsimään vapautta jostain muualta.
En ole lukenut pankkiirin kirjaa, mutta sen julkistamista seurannutta kohua seuratessani mietiskelin, että olikohan pankkiirin tarkoituksena todella puolustaa vapautta yleisesti vai vain omaa vapauttaan. Itse kun koen olevani varsin vapaa täällä Pohjoismaissa, vaikka täällä ylläpidetäänkin laajempia sosiaalipalveluja ja jaellaan anteliaampia sosiaalietuuksia, kuin mikä olisi pankkiirin mielestä optimaalista.
Itse asiassa juuri kattavien julkisten palveluiden takia koen olevani vapaa. Voin esimerkiksi luottaa siihen, että minulla on turvattu oikeus perusterveydenhuoltoon (ainakin toistaiseksi) ja käyttää sen ajan ja energian, jonka monet amerikkalaiset käyttävät sairasvakuutuksista huolehtimiseen ja eri palveluntarjoajien vertailuun, johonkin huomattavasti mielekkäämpään toimeen.
Amerikkalaisilla on eittämättä minua laajemmat vapaudet valita erilaisten palvelun tarjoajien välillä, mutta niin kauan kuin lähes jokainen kuitenkin tarvitsee pääsyn perusterveydenhuoltoon, heillä on myös ”vapaus” huolehtia siitä, riittävätkö rahat vakuutuksiin. Tällaisissa pakotetun valinnan tilanteissa vapaus valita ei välttämättä kasvata yksilön henkilökohtaista vapautta, pikemminkin päinvastoin.
Voi olla, että myös naisena tuntisin olevani vapaa juuri pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Jos en haluaisi jäädä kotiäidiksi, minulla olisi yhteiskunnan takaama mahdollisuus viedä lapseni kunnan järjestämään päivähoitoon ja jatkaa työelämässä vaikka heti äitiysloman päättymisen jälkeen. Ei ole sattumaa, että naisten työvoimaosuus on Suomessa erittäin korkealla tasolla, muistaakseni maailman top 5:ssä. Kun kerroin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta yhdelle amerikkalaiselle tutulleni, hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Tiedätkö miksi me kutsuisimme tuota USA:ssa? Kommunismiksi.” Me voisimme kutsua sitä vaikka valinnanvapaudeksi.
Kattavat julkiset palvelut ja vapaus eivät ole siis toisiaan poissulkevia asioita. Pankkiirin kaltaisen taloudellisesti riippumattoman yksilön vapautta niiden ylläpitämiseen vaadittava korkea verotus toki kaventaa, mutta meille taviksille ne takaavat vapauden olla huolehtimatta monista perusasioista ja siten mahdollisuuden keskittyä olennaiseen. Kyse on painotuserosta: siinä missä pankkiiri etsii vapautta jostakin, kaltaisiani taviksia palvelee paremmin vapaus johonkin.
