Malka omassa silmässä

Minulla on taas asiaa. Jaksaisitko hetken matkassani?

Tarina alkaa näin:

Yhteiskuntakritiikki on tärkeää. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin kritiikki kritiikkiä kohtaan.

Tämän opin, kun huomasin Wille Rydmanin kannanottoja kritisoineen blogikirjoitukseni joutuneen teurastettavaksi Hommaforumilla. Kritiikki kritiikkiäni kohtaan oli osin ideologista törkyä, mutta pääosin asiallista argumentointia. Monet hatarin perustein esittämäni väitteet ammuttiin alas aivan oikeutetusti. Opin, että idioottimaisten trollaajien lisäksi netin keskustelupalstat ovat täynnä fiksuja kirjoittajia, jotka saattavat repiä väitteesi palasiksi, ellei niitä ole testattu kaikkia mahdollisia vasta-argumentteja vastaan. Samanmielisten nyökyttelevässä huminassa kaikki vain vahvistavat omia lukkoon lyötyjä kantojaan eikä kukaan opi mitään uutta.

Kritiikin kritiikin tärkeys ja kyseinen oppitunti palautui mieleeni lukiessani Jukka Koskelaisen levollisen sivistynyttä esseekirjaa Rakas Rappio. Kirjassa Koskelainen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka kritiikittömästi humanististen alojen opetuksessa suhtauduttiin moniin kriittisiin ajattelijoihin. Derridan ja Foucault’n kaltaisten filosofikuninkaiden ajattelua opetettiin vailla minkäänlaista epäilyksen häivää, vaikka juuri humanististen alojen edustajat mieltävät itsensä mielellään kriittisiksi ajattelijoiksi. Valitettavan usein kriittinen ajattelu tuntui kuitenkin tarkoittavan kriittisten ajattelijoiden kritiikitöntä seuraamista.

Koskelainen kertoo saaneensa osakseen sääliviä katseita kritisoituaan joitain näiden ajattelijoiden päättömyyksiä. Hänen oli annettu ymmärtää, ettei hän ollut perehtynyt heidän teksteihin riittävän tarkasti pystyäkseen ymmärtämään niiden syvimpiä merkityksiä. Vielä vuosia yliopistoaikojen jälkeenkin hän oli joutunut erään yliopisto-opettajan ankaraan puhuttelun esitettyään Helsingin Sanomien sivuilla näkemyksiä, jotka poikkesivat aika lailla hartaiden Heidegger-lukijoiden käsityksistä. Viimeistään se opetti hänelle, että joihinkin klassikkoajattelijoihin kohdistuu sen kaltaista hartautta, että voi hyvin puhua intellektuellien uskonnosta.

Yhteiskuntatieteilijänä (lähes humanistina) minun on helppo samaistua Koskelaisen kokemuksiin. Olen itsekin istunut useilla luennoilla, joilla annettiin rivien välissä ymmärtää, että kaikki mitä edellä mainitut kuolleet valkoiset miehet ovat koskaan sanoneet tai kirjoittaneet, on jotenkin lähtökohtaisesti varteenotettavaa. Näin siitä huolimatta, että monet heidän tekstinsä tuntuivat alusta alkaen täysin lukukelvottomilta. Muistan myös istuneeni luennolla, jolla aivan Koskelaisen tarinan kaltaisesti yritettiin selittää, että juuri natsitaustansa takia Heidegger pystyy parhaiten valaisemaan kansallissosialismin olemusta, koska hän on ajatellut sieltä tiensä ulos. Perustelu ei vakuuttanut silloin ja vielä vähemmän uskon siihen tämän kirjan luettuani.   

Huolimatta kritiikistään humanistisissa tieteissä esiintyvää henkilökulttia kohtaan, Koskelainen ei pyri tekemään näiden alojen opetusta tai tutkimusta naurunalaiseksi (onhan hän itsekin humanisti), vaan osoittamaan, kuinka tärkeää yliopiston olisi haastaa sankariajattelijansa jo pelkän ajatusharjoituksen vuoksi. Omassa harjoituksessaan hän nimittäin huomasi, että monien humanististen tieteiden klassikoiden teksteissä toistuu ajatus rappiosta vuosisadoista toiseen.

Rappioajattelulle on tyypillistä, että oma aika nähdään jotenkin vieraantuneena, korruptoituneena, mekaanisena ja kylmänä, eikä sen koeta enää tarjoavan samaa kokonaisvaltaista elämänkokemusta kuin menneet ajat. Rankasti karrikoiden tätä voisi kutsua ”ennen oli paremmin” -asenteeksi.

Sen lisäksi, että rappioajattelulle on tyypillistä voimakas ajan hengen kritisointi, siinä myös usein jätetään huomioimatta kaikki edistys ja projisoidaan omat toiveet ja haaveet johonkin kaukaiseen aikaan ja/tai paikkaan. Monien ajattelijagurujen ”ennen oli paremmin” -ajattelu kohdistuu tietenkin eurooppalaisen kulttuurin kehtoon, antiikin Kreikkaan. Siellä oleminen oli syvää, ajattelu kirkasta, demokratia puhdasta ja vapaus vitivalkoista. Länsimaisessa kulttuurissa taas kaikki on mennyt pieleen viimeistään siitä lähtien kun kreikan sanat käännettiin latinaksi: tekniikka on tunkenut jokaiseen soppeen, tehnyt meistä renkinsä, alituisen valvonnan, tarkkailun ja alistamisen kohteen. Kaikki spontaanius on hävitetty ja kulttuuriamme leimaa merkonomiestetiikka, k-kauppiasmoraali ja hyötyorientoitunut hankeajattelu. 

Kritiikin lisäksi (viime vuodet ovat olleet maailmanhistorian pahimmat) rappiodramaturgiassa on tärkeää tuoda mukaan menetyksen tunne (ennen elettiin aidommin) ja esittää lopuksi kysymys: onko enää mahdollista muuttaa kurssia?   

Itsekin huomaan usein ajattelevani tähän tapaan nykyajasta ja esittäväni rappiodramaturgian mukaisia kysymyksiä. Mutta samalla mieleen hiipii myös kysymys: mistä voin todella tietää, onko aikamme jotenkin erityisen rappeutunut muihin aikakausiin verrattuna? Tuskin mistään.

Silti romanttinen kaipuu ”parempiin aikoihin” yllättää tuon tuosta. Se taitaa kuulua meidän ihmisten ikiaikaisiin taipumuksiin. Koskelainen kiteyttää sen hienosti:

”Tämä on mitä tavallisin psykologinen kehityskulku: meillä kaikilla on käsitys siitä, että elämämme on vajaa, että meillä ei ole sitä yhteyttä toisiin ihmisiin ja korkeampiin voimiin, jota kaipaamme. Elämämme on rikkonainen ja puutteenalainen. Joudumme tekemään mitä ihmeellisimpiä töitä, sikäli kun meillä on töitä, saadaksemme rahaa kelvolliseen elämään, ja jos sen onnistumme saavuttamaan, kaivattu loma ei ole toiveiden täyttymys. Oikea elämä on aina toisaalla, eikä sinne pääse taksilla, vaikka Jari Tervo niin väittää. Sisällämme elää kuva paratiisista tai täydellisesti mökkilomasta, jossa voisi kerrankin kaikessa rauhassa grillata, saunoa ja mietiskellä syntyjä syviä.”     

Oikea elämä on aina toisaalla. Tätä utopistista rappioajatusta olemme kantaneet mukanamme aina Aristoteleen ja Platonin ajoista asti, ehkä paljon kauemminkin. Ja kannamme vastaisuudessakin.

Koskelainen tähdentää, että sen ymmärtäminen, että olemme aina eläneet rappion aikoja, voi olla helpottava kokemus: ehkä emme elä nykyään sen huonompia aikoja kuin ennenkään. Toisaalta vanhojen ajatusten kiertokulku osoittaa myös sen, että huolimatta tekniikan huimasta kehityksestä, emme sittenkään ole päässeet niin paljon eteenpäin psyyken toiminnan osalta kuin saattaisimme kuvitella.

Vilkaisu kirjahyllyyn muistuttaa minua siitä, että olen viimeisten vuosien aikana marinoinut mieltäni lukuisilla rappiotarinoilla. Jo otsikot ovat kuvaavia: Living in the End Times (Zizek), In Defence of Lost Causes (Zizek), Collapse (Diamond), Our Culture, What’s Left of It (Dalrymple), Länsimaiden tuho (Vihavainen), Hajoamisen käsikirja (Cioran), I’ll Fares the Land (Judt), Voisiko elämä voittaa (Linkola). Vaikea sanoa oliko ajatus rappiosta herännyt minussa jo ennen tämänkaltaisten kirjojen lukemista, mutta jäljen ne jättivät. Lähinnä itseä muistuttaakseni kaivoin esiin muutamia otsikoita vanhoista kirjoituksistani ja rappioajattelu puskee niistä läpi kuin hiki urheilusuorituksen jälkeen: Miljonääriäidit ja ajan henki, Barbarimin 360 astetta, Viimeinen ihminen, Rahat ja henki, Romahtaako EU?

Näiden kirjojen ja kirjoitusten esiin nostamisella en halua sanoa, että olisin ”kasvanut yli” rappioajattelusta. Päinvastoin, koen yhä, että olemme menossa huonompaan suuntaan ja kaiken turhan krääsän ympärillä pyörivä kertakäyttökulttuurimme kaipaisi kipeästi rinnalleen syvemmän henkisen ja hengellisen kulttuurin. Tiedostan myös sen, että raja syväluotaavan yhteiskunnallisen kritiikin ja menneitä aikoja nostalgisoivan rappioajattelun välillä on veteen piirretty. Joka tapauksessa Rakas rappio -kirjan luettuani tulin kriittisemmäksi omaa ajatteluani kohtaan. Opin, että ajan henkeä kohtaan on esitetty vastaavanlaista kritiikkiä läpi vuosituhansien, eikä sellaista kulttuurin kultakautta, mihin palata, ole olemassakaan.

Ohimennen tiedostin myös sen, että ajatteluni on maltillistunut ja muuttunut konservatiivisemmaksi viimeisen vuoden aikana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Ehkä syynä ovat toisenlaisia virikkeitä antaneet kirjat, ikääntyminen tai asteittainen siirtyminen kohti keskiluokkaa. Niin tai näin, yllätän itseni harva se päivä naureskelemasta setämäisesti radikaaleille nuorille, jotka vaativat vakiintuneiden ajatustottumusten totaalista hylkäämistä ja romantisoivat vallankumouksia. En nimittäin usko ollenkaan, että heidän ylistämänsä vallankumoukselliset ratkaisut johtaisivat meidät parempaan maailmaan. Reilu vuosi sitten Zizekiä lukiessa vielä uskoin.

Mihin sitten uskon?

Hillittyihin uudistuksiin. Vuoropuheluun. Vasta-argumenteista oppimiseen. Deliberaatioon.

Latteaa, ehkä, mutta aivan samoihin johtopäätöksiin päätyy kirjassaan myös Jukka Koskelainen. Hänkään ei tahdo enää mennä juurille, repiä mitään juurineen pois, koska pelkää tilalle tunkevia villejä kasvustoja. Hänkin kauhistelee yhä finanssihaiden ahneutta ja kykyä saada talous horjumaan, mutta ei usko että paha katoaisi maailmasta, vaikka ökyrikkailta vietäisiin rahat ja pörssipeli lopetettaisiin. Meillä on yksinkertaisesti paha keskuudessamme aina jollain muotoa, mikä ei tarkoita sitä, ettemmekö kaipaisi oikeudenmukaisuutta ja parannuksia.   

Ambivalenttia, relativistista?

Varmasti, mutta juuri sen takia koin tämän kirjan läheiseksi, koska aistin siinä vahvan pyrkimyksen vasta-argumenteista oppimiseen, vuoropuheluun ja synteesiin. Useissa kohdissa tuntui siltä, että aivan kuten minä, hänkin on joutunut vuosien saatossa muuttamaan ajatustensa suuntaa useaan kertaan, oppinut ”vastustajiltaan” ja maltillistunut sen myötä kannoissaan. Hänen pyrkimyksensä ymmärtää omien haaveidensa ja todellisen maailman välistä ristiriitaa kosketti minua syvästi. Kirjan päätössanoissa koin jopa pienen katharsiksen:

”Mutta minussa asuu pieni anarkisti ja laiskuri. Olen ahne. Kaipaan parempia aikoja, jolloin minun ei tarvinnut tehdä näin paljon töitä.

Toisin sanoen: joka päivä on tapeltava itseään vastaan, jos tahtoo piirun verran paremman maailman. Ainakin yritettävä. On tunnistettava ulkomaailma omassa itsessään. Malka on omassa silmässä.”