EU-mies telakalla

Kävin hämmentävän puhelinkeskustelun reilu kuukausi sitten. Se meni jotenkin näin.

Minä: Hannu-Pekka Ikäheimo, Eurooppalainen Suomi ry

Soittaja: Korhonen täällä. [rykimistä, sitten hiljaista]

Minä: Moi Korhonen, oliko minkälaista?

Soittaja: No sitä minä vaan, että kun taas oli juttuja lehdissä että EU-tukia oli mennyt vääriin käsiin ja Kreikalle syydetään lisää rahaa, niin että mikä siinä on. Ja kuitenkin sanottiin jo radiossa, että talouden elpymisestäkin on jo merkkejä. [rykimistä, sitten hiljaista]

Minä: Enpäs ole nyt törmännyt kyseiseen artikkeliin, mutta sehän on tietysti erittäin valitettavaa, jos tukia käytetään väärin.

Soittaja: Niin on. Voisitko tulla puhumaan tästä tilanteesta meille eläkeyhdistyksen jäsenille? Teiltä on aiemminkin ollut joku nuori mies täällä puhumassa.

Minä: Mielelläni tulen, jos vain ajankohta sopii. Tietysti olisi kiva saada myös vähän tarkemmin tietää, että mistä EU-asioista erityisesti haluatte kuulla?

Soittaja: Se on ensi tiistaina, Laivakatu yksi, kello yksi. Helppo muistaa. Paikalle tulee noin 60 eläkeyhdistyksen jäsentä.

Minä: Näyttäisi sopivan kalenteriini, joten sopii hyvin. Mitenkäs sen aiheen kanssa?

Soittaja: Näistä talousasioista me haluttais kuulla, kun on ollut näitä kavalluksia. Että jos siitä voisit jotain.

Minä: Voin toki, mutta en todellakaan ole mikään talouden asiantuntija. Voin kyllä puhua tuoreesta raportistamme EU ja talouskasvu ja antaa yleiskatsauksen aiheesta käytävistä keskusteluista.

Soittaja: Kyllä sinä pärjäät. Tulen portille vastaan.

Minä: Ok. Nähdään siellä.

Soittaja: Hyvä. Moi. [tuut, tuut, tuut…]

Korhonen lopetti puhelun sen verran sukkelasti, että ilmaan jäi pari tärkeää kysymystä. Ensinnäkin en älynnyt täsmentää osoitteen sijaintia. Toiseksi en hoksannut kysyä tarkemmin minkä tyyppisestä eläkeyhdistyksestä on kysymys. En kuitenkaan jaksanut soittaa takaisin. Arvelin, että löydän kyllä tiedot googlettamallakin.

Osoitteen suhteen asia olikin selvä. Laivakatu 1 löytyi Helsingin Munkkisaaresta, street view-näkymän mukaan keskeltä telakka-aluetta. ”Tulen portille vastaan” –kommentti rupesi näyttäytymään uudessa valossa. Mutta eläkeyhdistys osoittautuikin vaikeammaksi palaksi. Pelkällä eläkeyhdistyksellä tuli yli 300 000 osumaa, ”Eläkeyhdistys Helsinki” ohjasi eläkeliiton sivuille ja ”Eläkeyhdistys Helsinki Korhonen” vei Helsingin eläkeläisjärjestöt HEJ:n sivuille. Mistään näistä ei löytynyt Korhosta. Kun muutkaan kokeilemani hakusanat eivät tuottaneet tulosta, päätin luovuttaa ja valmistella esitykseni niillä tiedoilla, jotka minulla olivat käytössäni: Pyydetty: Esitys EU:sta, erityisesti talousasioista (väärinkäytöksistä). Pyytäjä: Eläkeläisyhdistys. Aika: Ensi viikolla, kello 1, Laivakatu 1. Yhteyshenkilö: Korhonen.

Tiistai tuli nopeasti, enkä ehtinyt pahemmin valmistella esitystäni. Ajattelin, että vedän niin sanotulla peukalotuntumalla kunhan ensin näen minkälainen yleisö paikalla odottaa. Lähtöä tehdessäni päätin vielä soittaa Korhoselle ja kysyä, kuinka paljon tulonsa vahvistaneita on, jotta osaan ottaa mukaan oikean määrän julkaisuja. Olin menossa paikan päälle pyörällä, joten en halunnut kantaa mukana ylimääräistä kuormaa.

Korhonen: Asa.

Minä: Ikäheimon Hannu tässä terve. Oliko Korhonen?

Korhonen: Joo. Asa Korhonen.

Minä: Okei. Hienoa. Olen tulossa tänään teille puhumaan ja halusin vaan tarkentaa, että paljonko väkeä on tulossa paikalle.

Korhonen: Tarjoatko meille kahvit?

Minä: En, ei ei! Ei mulla resurssit riitä. Lähinnä mietin noita julkaisuja, että paljonko otan mukaan.

Korhonen: 55 ilmoittautunutta, mutta aina tulee enemmän. Ota kuusikymmentä. Minä tulen portille vastaan.

Minä: Selvä juttu. Nähdään kohta.

Korhonen: No hei. [ja luuri korvaan.]

Pyöräilin Munkkisaareen. Löysin laivakadun helposti, mutta rakennuksista oli vaikea erottaa numeroita. Google-mapsin mukaan olin perillä. Mitään porttia ei kuitenkaan näkynyt. Poljin lähemmäksi viljasiilon näköistä rakennusta ja tähyilin rakennuksen numeroa, kun samassa ovi aukesi ja ulos astui pieni sympaattisen näköinen mies. Hän kysyi minulta: ”Oletko sinä sieltä EU:sta?”. En jaksanut ruveta korjaamaan, joten ojensin käteni ja vastasin: ”Olen. Minua pyydettiin tänne puhumaan. Oletko sinä Korhonen?” Mies vastaa: ”Ei kun minä olen Kauko, Kake. Korhonen on vielä pitämässä kokousta. Pyörän voit jättää tuonne ja tästä saat vierailijakortin. Tervetuloa!”

Kake johdatti minut ensin portista sisään ja sitten kävelimme kohti telakka-alueen toisella laidalla sijaitsevaa suurta hallimaista rakennusta. Matkalla hän kertoi minulle, että eläkeyhdistys tapaa noin kerran kuukaudessa ja he yrittävät saada joka tapaamiseen jonkin alan asiantuntijan paikalle. Viime tapaamisessa heillä oli ollut ravintoneuvoja puhumassa terveellisestä ruokavaliosta. Europarlamentaarikko Mitro Repokin oli tehnyt visiitin hiljattain, mutta esitys oli ilmeisesti karannut sen verran kauas varsinaisista EU-asioista, että he halusivat ottaa uuden yrityksen. Siksi he soittivat minulle. Isä-Mitron tuntien Kaken kommentti ei yllättänyt lainkaan.

Päästyämme sisään isoon hallimaiseen rakennukseen nousimme portaat toiseen kerrokseen ja saavuimme jättimäiseen työmaaruokalaan. Valkoiset pöydät, teräksiset tarjoilukärryt ja pyöreät mustaviisariset kellot henkivät niin vahvasti peruskoulutunnelmaa, että välituntikellot rupesivat soimaan päässäni.

Jatkoimme tyhjän ruokalan läpi sen takana sijaitsevaan neuvotteluhuoneeseen. Neuvotteluhuoneen oven vieressä oli rahtilaivan pienoismalli. Avasin oven ja astuin sisään. Luokkamainen huone oli tupaten täynnä ihmisiä. Harvahampainen harmaahiuksinen mies seisoi pöydän takana ja tuli esittäytymään:

Minä: Korhonen, oletan? [vitsillä sisään]

Mies: Asa. Sano vaan Asa. [vitsin sivuuttaen]

Minä: Hannu, Eurooppalaisesta Suomesta.

Mies: Terve vaan. Soiteltiinkin.

Minä: Niin soiteltiin.

Mies: Sulla on noin tunti aikaa puhua.

Minä: Hienoa. Laitetaanko show heti pyörimään?

Mies: Laitetaan. Minä alotan.

Asa peruutti takaisin ”opettajan” pöydän taakse kertoi, että tämä mies tässä on EU:sta ja hän kertoo meille tänään EU:sta ja lopuksi meillä on mahdollisuus kysyä kysymyksiä. ”Alotetaan ja niin päästään sitten juomaan kahvia.”

Esittäydyin ja kiitin kutsusta. Sanoin oppineeni valtiovarainministeri Urpilaiselta, Eurooppalaisen Suomen entiseltä aktiivilta, että aivan aluksi on syytä kiittää. Vitsi ei uponnut. Jatkoin kertomalla hieman tarkemmin Eurooppalaisesta Suomesta, sen syntyhistoriasta ja kattojärjestöstä kansainvälisestä Eurooppa-liikkeestä. Yritin painottaa niin yksinkertaisesti ja selkeästi kuin osasin, että Eurooppalainen Suomi ry ei ole osa virallisia EU-instituutioita, eikä sama asia kuin Eurooppatiedotus, vaan itsenäinen, poliittisesti sitoutumaton ja kaikille avoin kansalaisjärjestö. Painotin, että itsenäisyys on erittäin tärkeä lähtökohta toiminnallemme, koska pystyäksemme yhdistyksen tavoitteiden mukaisesti kehittämään EU:ta nykyistä avoimempaan ja demokraattisempaan suuntaan, meidän on myös pystyttävä kritisoimaan kulloisiakin vallanpitäjiä. Siten, vaikka siis olemmekin Euroopan integraatioon myönteisesti suhtautuva yhdistys, emme ole kritiikitön ”jees jees-liike”, joka purematta nielee kaiken mikä EU:sta tulee.
 

Sanoin tämän kaiken kertaakaan hengittämättä. Sitten pidin pienen tauon aistiakseni yleisön tunnelmaa. Harhailevista katseista huomasin heti, että viesti ei ollut mennyt perille. Olin heille yhä mies EU:sta, jonka puheessa vilisee liian paljon vaikeita suuria sanoja ja organisaatioita. Otin rautalangan käteen ja rupesin vääntämään.

Aloitin eurosta. Sanoin, että vajavaisten tietojeni mukaan euroalue on yhä vaikeuksissa ja voi olla vielä pitkäänkin. Kuka sen tietää. Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Näinhän totesi jo edesmennyt keskustapoliitikko Ahti Karjalainen.

Silti on syytä heti alkuun erottaa toisistaan kaksi asiaa: Euroopan unioni EU ja Euroopan talous- ja rahaliitto EMU. EU:ssa on nimittäin kyse paljon pelkkää talous- ja raha-asioita koskettavaa yhteistyötä laajemmasta kuviosta, joita EMU yhteistyö käsittelee. EU:ssa tehdään rajat ylittävää yhteistyötä muun muassa maatalouden, ympäristöasioiden ja ulko- ja turvallisuusasioiden parissa. EMU:a ja sen näkyvintä piirrettä yhteisvaluutta euroa on kritisoitu voimakkaasti viime vuosina. Monet ovat jopa kyseenalaistaneet sen olemassa olon oikeutuksen. Silti vain ani harvat ovat kyseenalaistaneet koko EU-yhteistyön järkevyyttä. Ylivoimainen enemmistö asiantuntijoista on yhä sitä mieltä, että mikäli EU:ta ei olisi, se tulisi mitä pikimmiten keksiä.

EMU:n suhteen asiat ovat, kuten todettua, vaikeampia. Monien taloustieteilijöiden mielestä euroalue on ollut epäonnistunut kokeilu. Etelän köyhemmät taloudet eivät ole onnistuneet saavuttamaan rikkaampia pohjoisia talouksia, vaan päinvastoin, euroalue on jakanut siihen osallistuneet maat menestyjiin ja häviäjiin juuri sillä tavalla kuin useat teoriat ennustivat. Optimistisemmin euroon suhtautuvat taloustieteilijät taas muistuttavat, että ongelmista huolimatta euro on ollut vakaa valuutta. Se on pitänyt korot alhaalla ja kuluttajahinnat vakaina.

Ensimmäinen käsi nousee. Mies kulmikkaissa 60-luvun silmälaseissa kysyy: ”Miksi näitten etelän maitten annetaan pysyä euroalueessa, miksei niitä potkita pois?”

Oikeasti en tiedä yhtään, mutta vastaan kuitenkin viipyilemättä: ”No tällä hetkellä Euroopan poliittiset päättäjät ovat katsoneet, että euroalueen hajoamisesta koituvat riskit ovat niin suuret, että on järkevämpää pitää homma kasassa hinnalla millä hyvänsä. Ainakin toistaiseksi.”

Vastaukseni ei vakuuta, vaan toinen käsi nousee heti perään. ”Mitä järkeä Suomen on pysyä eurossa kun siitä on taloudellemme vain haittaa? Ruotsilla menee paljon paremmin, kun se ei ole eurossa.”

Jälleen kerran, jouduin vastaamaan kysymykseen joka ylitti kompetenssini. Vastasin kuitenkin, kun kerran olin suostunut taloudesta alustamaan: ”On totta, että Ruotsilla menee tällä hetkellä taloudellisesti paremmin kuin Suomella, mutta on hankala sanoa, kuinka suuri osuus eurolla on tuohon eroon. Useimpien asiantuntijoiden mukaan ei järin suuri. Useimpien euromaiden todelliset talouden ongelmat eivät johdu eurosta, vaan kansallisista tekijöistä. Monet maat, Suomi mukaan lukien, käyvät tällä hetkellä läpi rajua rakennemuutosta, jossa vanhat menestystekijät ovat kuihtumassa ja tilalle tulisi keksiä uusia. Euron ongelmista huolimatta monet EU-maat ovat tilanteessa, jossa niiden täytyy pystyä määrittämään asemansa kansainvälisessä työnjaossa uudelleen tekemällä muutoksia elinkeinorakenteeseen.”

Kansainvälinen työnjako, elinkeinorakenne. Mistä ihmeestä nuo termit repäisin? Mitä ne edes tarkoittavat? En tiedä vieläkään. Ymmärsin niiden kuitenkin olevan sen verran raskaan kaliiberin termejä, että ne kaipasivat rinnalleen pienen kevennyksen. Niinpä rakensin sillan seuraavaan teemaan lainaamalla keskustalaisfilosofi Tapani Tölliä, joka on todennut nerokkaasti, että siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Tunnelma keveni heti parin hörähdyksen verran. Jatkoin, että Töllin lausahdus kuvastaa loistavasti EU:n nykytilaa. On hyväksyttävä tosiasiat, määriteltävä akuuteimmat ongelmat – rakennemuutos, heikko tuottavuus, väestön ikääntyminen, ilmaston muutos jne. – ja etsittävä kestäviä ratkaisuja ongelmiin. Ydin on nimenomaan ratkaisujen etsiminen. Pelkkä ongelmien viihdyttävä kuvailu ei johda mihinkään.

Mutta mitä ne kestävät ratkaisut sitten voisivat olla? Vastaus riippuu totta kai siitä, minkälaisessa Suomessa ja Euroopassa haluamme tulevaisuudessa elää. Jos haluamme jatkaa osana euroaluetta ja kehittää siitä paremmin toimivamman, monet asiantuntijat ovat esittäneet ratkaisuiksi ongelmiin työvoiman liikkuvuuden edistämistä ja/tai fiskaaliunionin luomista, jonka avulla yhteisvaluutan hyötyjä ja kustannuksia voitaisiin jakaa tehokkaammin. Nämä ovat olleet tekijöitä Yhdysvaltojenkin liittovaltion säilymisen taustalla.
 

Jos haluamme elää Suomessa ja Euroopassa, joka tähtää turvaamaan hyvinvoinnin nykyiseen tapaan talouskasvulla, meidän tulee pystyä parantamaan kilpailukykyämme ja tuottavuuttamme suhteessa kilpailijoihinsa, mutta myös luomaan samalla uusia työpaikkoja. Nämä tavoitteet saattavat olla lyhyellä aikavälillä jopa ristiriidassa keskenään, mutta talouden asiantuntijoiden mukaan rakennemuutosta ei pitäisi silti jarruttaa vaan pikemminkin edistää panostamalla koulutukseen ja tuotekehitykseen sekä uudistamalla työmarkkinasääntelyä. Työn kysyntä on joka tapauksessa siirtymässä teollisuudesta palvelualoille.

Jos taas haluamme elää Suomessa ja Euroopassa, jossa hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa nostetaan politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi, meidän tulee miettiä kaikki uusiksi, koska kasvu ei ole kestävällä pohjalla ja välttääksemme yhä pahenevat ympäristökriisit, talouden läpi kulkevia energia- ja materiavirtoja tulisi pienentää globaalisti. Politiikka joka alistaa julkisten palveluiden rahoituksen alati kasvavalle tuotannolle ja näkee hyvinvoinnin riippuvan jatkuvasti kasvavasta kulutuksesta, on ilmeisessä ristiriidassa energia- ja materiavirtojen vähentämistavoitteiden kanssa. Siten meidän tulee miettiä, sijaitsevatko hyvä elämä ja jatkuvasti kasvava talous samoissa vai eri suunnissa ja muodostaa yhteinen näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantomme ja elämäntapojemme kehittyvän.

Valitsimmepa minkä tien tahansa, me suomalaiset, me eurooppalaiset, olemme suurten linjanvetojen edessä. Kiitos!

Olin erittäin tyytyväinen puheeni lopetukseen. Ajattelin, että juuri näin Obamakin olisin puheensa päättänyt, tai ainakin JFK. Liikutuin ajatuksestani kananlihalle. Kapteeni Euro, palveluksessanne!

Lopetettuani Korhosen Asa käveli viereeni luokan eteen ja totesi, että vielä ois vartti aikaa, joten eiköhän oteta vielä pari kysymystä. Useampi käsi nousi välittömästi. Kysymykset käsittelivät järjettömiä direktiivejä (määrittääkö EU tästä edespäin, minkälaisia karjalanpiirakoita täällä valmistetaan), EU-tukia (miten on mahdollista, että 300 miljoonaa EU-tukia oli päätynyt vääriin käsiin?), maataloutta (miten voi olla, että Nalle saa niin paljon maataloustukia?), byrokratiaa (eikö se EU:n byrokratia olekin hirvittävän kallista?) ja tietysti tukipaketteja (miksi meidän pitää maksaa siitä, että toiset ovat eläneet yli varojensa?).

Vastailin hillitysti ja hallitusti. Heitin läppää ja kumosin myyttejä. Kerroin six packistä ja two packistä, kerroin pankkiunionista ja avasin pankkivalvonnan ja maatalouspolitiikan järkevöittämiseksi tehtyjä päätöksiä. Kerroin, ettei EU oikeasti ole rajoittamassa karjalanpiirakoiden tai kalakukkojen valmistamista, vaan kyse on totuudesta piittaamattoman brittilehdistön levittämistä huhuista."Hyvä ohje onkin, että jos uutinen on liian hölmö ollakseen totta, se luultavasti ei ole totta. Vaikka se koskisikin EU:ta" Ja jatkoin vielä, että syntyperäisenä savolaisena otan kalakukkoasiat niin henkilökohtaisesti, että tiedän mistä puhun. Röhönauru täytti huoneen. Olin pitelemätön!
 

Pitelemättömyyteni ei johtunut pelkästään luontaisesta karismastani ja huumorintajustani, vaan myös siitä, käänsin miljoonat ja miljardit kouriintuntuviksi arkisiksi kokemuksiksi. Huoliin EU:n byrokratian kalleudesta ja paisuvasta budjetista vastasin, että 150 miljardia saattaa vaikuttaa mahdottoman suurelta summalta, mutta keskimäärin se on vain noin 80 senttiä päivässä per perse EU:n budjetin rahoittamiseen. "Sillä ei saa kahvilasta edes kupillista kahvia, joten ei minusta kovinkaan kallis hinta rauhasta, vapaasta liikkuvuudesta tai pääsystä 500 miljoonan ihmisen sisämarkkinoille".

Kysymyksen EU-tukien väärinkäytöksistä taas käänsin päälaelleen vastakysymyksellä: Onko olemassakaan hallintojärjestelmää, jossa ei aina silloin tällöin tapahdu väärinkäytöksiä? EU ei missään nimessä ole täydellinen, mutta eivät ole muutkaan ihmisten luomat poliittiset hallintojärjestelmät. Silloin kun on kyse ihmisistä, mitä tahansa voi tapahtua. Vakuutin kuitenkin, että erilaisten EU-rahoitteisten projektien parissa useamman vuoden työskennelleenä uskallan väittää, että rahankäyttöä valvotaan EU:ssa tarkasti. Usein jopa niin tarkasti, että varsinaisille hankkeen edellyttämille toimille ei meinaa jäädä aikaa. Väärinkäytöksiä siis kyllä tapahtuu, mutta on tärkeää muistaa, että ne ovat vain pisara meressä. Suurin osa tuista menee oikeaan osoitteeseen.

Lopuksi painotin vielä, että vaikka olenkin monilla argumenteilla puheessani puolustanut EU:ta, tarkoitukseni ei ole muuttaa mustaa valkoiseksi, vaan tuoda erilaisia näkökulmia EU-keskusteluun. EU:ta kohtaan täytyy olla kriittinen, aivan kuten muitakin demokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mutta on myös tärkeää, että kritiikki kohdistuu oikeasti merkittäviin asioihin ja perustuu faktoihin. Sen vuoksi en itse pidä hölmöjä direktiivejä tai EU-tukien päätymistä silloin tällöin vääriin käsiin lähellekään niin vakavana asiana kuin sitä tosiasiaa, että EU-maat menettävät arviolta tuhat miljardia euroa vuosittain veronkierron ja muun veropakoilun seurauksena. Se enemmän kuin kaikkien EU-maiden yhteenlaskettu julkinen velka eli niin sanottu kestävyysvaje. Se on suurin piirtein saman verran kuin EU:n seitsemän vuoden budjetti. Siksi vastuullinen EU-kritiikki keskittyy tällaisiin kysymyksiin eikä lillukan varsiin, koska tällaisista epäkohdista me tavalliset veronmaksajat kärsimme eniten ja tällaisiin rajat ylittäviin epäkohtiin toimivalla EU-yhteistyöllä voidaan myös parhaiten vaikuttaa.

Välituntikello löi kaksi ja tilaisuus päättyi. Sain puhujalahjaksi mojovat aplodit ja villasukat. Villasukat kutonut mummoikäinen nainen oli myös yleisössä ja tuli kertomaan minulle esitykseni jälkeen, että oli kutonut kolme erikokoista paria sukkia, kun ei tiennyt, minkälainen tyyppi sieltä on tulossa. Heti minut nähdessään hän oli kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että pienin pari oli minulle sopivin. Ehkä sekin hiukan iso, mutta jääpähän kasvun varaa. Ymmärsin rivien välistä, että villasukkanainen ei pitänyt minua fyysisiltä ominaisuuksiltani aivan ex-telakanjohtaja Martin Saarikankaan veroisena alfauroksena. Hän kuitenkin sanoi pitäneen esityksestäni, joka riitti oikein hyvin. Kiitin kovasti lahjasta ja totesin, että villasukat tulevat varmasti tarpeeseen sillä onhan talvi jo nurkan takana.

Korhosen Asa pyysi minua vielä jäämään kahville. ”Kun et kerran suostunut tarjoamaan meille kahveja, niin kai meidän on sitten tarjottava sinulle kahvit.”, hän loksautti.

Sanoin jääväni mielelläni, varsinkin kun kuulin sanan kampaviineri mainitun.

Kahvilla Asa kertoi minulle tarkemmin eläkeyhdistyksestä. Hän selitti, että kaikki yhdistyksen jäsenet ovat entisiä telakkatyöntekijöitä. Hän itse on entinen levyseppähitsaaja, villasukkanainen sihteeri, Make ahtaaja, tuo sitä, tuo tätä. Useimmat heistä tuntuivat työskennelleen pitkän uran juuri Helsingin Hietalahden telakalla, joka selitti myös sen, miksi yhdistyksen tapaaminen pidettiin näin ”eksoottisessa” paikassa. Telakan omistajat olivat vaihtuneet useaan kertaan vuosikymmenien varrella, mutta useimpien työpaikat olivat säilyneet muutoksista huolimatta. Pitkä historia samojen työnantajien palveluksessa loi yhteishengen, jonka myötä yhteydenpito on jatkunut myös työuran päätyttyä. Kaltaiselleni individualistisen Y-sukupolven edustajalle se kuulosti kovin vanhanaikaiselle luokkatietoiselle duunarimeiningille. Vanhanaikaiselle, mutta samalla niin kovin sympaattiselle ja solidaariselle duunarimeiningille. Menneen maailman duunarimeiningille.

Nämä kaurismäkeläiset ajatukset mielessäni lähdin polkemaan takaisin kohti työpaikkaa. Syysaurinko lämmitti ja oli muutenkin hyvä fiilis. Tapaamisesta jäi jotenkin erityisen merkityksellinen tunne. Mietin mistä se johtui? Ehkä siitä, että odotukseni tämän porukan suhteen ylittyivät. Korhosen Asan ensimmäisen puhelun perusteella uskoin tulevani puhumaan porukalle, jolla on paljon vahvoja mielipiteitä maailmasta ja vähän halua muuttaa niitä. Tällaista meininkiä olen nimittäin nähnyt paljon viime aikoina. Mutta yllättäen tämä porukka halusikin rauhassa kuunnella mitä minulla oli sanottavaa ja ryhtyä kiihkottomaan dialogiin sen pohjalta. He tuntuivat olevan erittäin kriittisiä EU:n suhteen, mutta halusivat silti tietää siitä lisää ja vaikuttivat myös valmiilta muuttamaan käsityksiään uuden tiedon valossa. Se on harvinainen asenne nykypäivänä. Ehkä se on myös jotain, mikä erottaa vanhan liiton duunarimeiningin uuden liiton duunarimeiningistä. Vasemmistolaisessa työväenliikkeessä kuitenkin arvostettiin sivistystä herravihasta huolimatta. Perussuomalaisessa työväenliikkeessä näin ei näytä olevan, vaan kaapin päälle nostetaan ne jotka uskaltavat koviten huutaa "totuuksia" faktoista välittämättä.