Eläinten vallankumous ja 1984 ovat hienoja ja minullekin tärkeitä romaaneja. Parasta Eric Blairin a.k.a. George Orwellin tuotannossa ovat kuitenkin hänen esseensä ja asiaproosansa. Niissä hänen uniikki tapansa katsoa maailmaa ja hänen hiekkapaperinkuiva satiirinen huumorinsa pääsevät parhaiten esiin.
Etenkin Espanjan sisällissodasta kertova klassinen sotareportaasi Homage to Catalonia on täynnä unohtumattomia satiirisia heittoja. Saatuaan osuman Francon joukkojen tarkka-ampujan luodista, Orwell kuvaa ensituntemuksiaan seuraavaan tyyliin:
”This ought to please my wife, I thought; she had always wanted me to be wounded, which would save me from being killed when the great battle came.”
Tässä vaiheessa Orwell ei vielä omien sanojensa mukaan ollut
ymmärtänyt, että luoti oli mennyt läpi hänen kaulastaan ja oli ollut vähällä lävistää
hänen kaulavaltimonsa. Vasta kuultuaan sairaalassa tarkemmat yksityiskohdat,
hän oli ymmärtänyt sen, kuinka lähellä kuolemaa hän oli käynyt. Useat lääkärit
olivat saapuneet ihmettelemään hänen haavaansa ja todenneet kuin yhdestä
suusta, että tämän onnekkaampaan miestä ei ole maan päällä.
Heidän argumenttinsa eivät täysin vakuuttaneet Orwellia.
”No one I met at this time – doctors, nurses, practicantes, or fellow-patients – failed to assure me that a man who is hit through the neck and survives it is the luckiest creature alive. I could not help thinking that it would be even luckier not to be hit at all."
Homage to Cataloniassa
on pitkä selostus Orwellin tuntemuksista heti ammutuksi tulemisen jälkeen,
koska hänen mielestään ammutuksi tuleminen oli niin kiinnostava kokemus, että
se ansaitsi tarkan selostuksen. Koko tapauksen unohtumattomimmat lauseet on
kuitenkin kirjoittanut Orwellin joukko-osaston johtaja George Kopp, joka oli
tullut tarkastamaan Orwellin tilanteen välittömästi ampumisen jälkeen ja
kiteyttänyt tilanteen olennaisimmat faktat raporttiinsa seuraavasti.
"Breathing absolutely regular. Sense of humour untouched."
Orwell ei ollut Shakespeare, ei universaali nero, ei
englanninkielen mestari, kuten Timothy Garton Ash toteaa hienossa esseessään Orwell in Our Time, mutta hän oli
lahjomaton totuuden etsijä ja tarkka havainnoija. Hän näki läpi tyhjän puheen, oli koko elämänsä ajan huomattavasti paremmin suojautunut paskanjauhtantaa kuin luoteja vastaan. Satiirillaan hän pystyi
rikkomaan illuusioita ja tekemään vallanpitäjien kaksoispuheen näkyväksi. 'Big
Brother', 'newspeak', 'doublethink', kaikki Orwellin luomia käsitteitä, kaikki
yhä jatkuvassa käytössä.
Orwell ei kuitenkaan ollut mikään South Park -tyyppinen
tyhjännauraja, sillä vaikka hän oli mestarillinen satiirikko ja kuvien kaataja,
hän myös uskalsi naiivisti seistä niiden arvojen takana joita piti
tärkeinä. Hän onnistui yhdistämään kyynisyyden ja naiiviuden, jota David Foster
Wallace on pitänyt ainoana keinona vapautua kaiken tyhjäksi tekevän ironisuuden
kahleista. Ihanne tasa-arvoisesta yhteiskunnasta oli yksi Orwellin johtotähdistä. Se ajoi hänet myös sotimaan Espanjaan, joka koitui hänelle lähes
kuolemaksi. Sota mursi monet hänen illuusioistaan, muttei kuitenkaan kyynistänyt
häntä, tai tappanut hänen uskoaan ihmisyyteen, vaan ainoastaan kirkasti hänen eetostaan
kirjailijana.
”Every line of serious work I have written since 1936 has been written, directly or indirectly, against totalitarianism and for democratic Socialism, as I understand it.”
