Ainakin joissain lähteissä yhdysvaltalaisen Robert Corneliuksen 1800-luvun alkupuolella itse itsestään ottamaa kuvaa on väitetty maailman ensimmäiseksi selfieksi. Siihen kuka otti Suomen ensimmäisen selfien en valitettavasti löytänyt yhtä luotettavaa vastausta Internetistä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Suomen tunnetuimman selfien otti Alexander Stubb kokoomuksen puoluekokouksessa viime kesänä. Stubb oli juuri valittu puolueen puheenjohtajaksi ja sitä myötä Suomen pääministeriksi. Voiton varmistuttua Stubb kääntyi selin yleisöön ja nappasi kuvan itsestään. Kokouspaikalla oli kymmeniä ammattivalokuvaajia ikuistamassa hetkeä, mutta henkilökohtaisella brändinrakentamisella huipulle noussut Stubb halusi myös itse ikuistaa hetken ja jakaa sen sosiaalisessa mediassa välikäsien estämättä. Hetkeä voidaan kai pitää jonkinlaisena suomalaisen imagologian saturaatiopisteenä.
Stubbin toiminta puoluekokouksessa oli osoitus siitä, että sosiaalisen median ja sähköisen viestinnän aikakaudella kuvat eivät enää ole muistamista varten vaan reaaliaikaisen kommunikoinnin väline. Iltapäivälehtien otsikotkin suorastaa velvoittavat katsomaan ainakin kuvat.
Älypuhelinten myötä kuvaamisesta on tullut tärkeä osa myös ihan arkista elämää. Kuvaamme ruoka-annoksiamme, juoksulenkkejämme, ostamiamme tuotteita ja varpaitamme hiekkaisella rannalla ja sitten vielä jaamme niitä ystävillemme sillä oletuksella, että heitä kiinnostavat nämä elämämme arkiset yksityiskohdat. Hieman kärjistäen voisikin väittää, että elämistämme on tullut yhtä kuvien kartuttamista ja jakamista, joilla rakennamme omaa identiteettiämme ja/tai henkilöbrändiämme. Tässä mielessä kuvan voidaankin ajatella valokuvan lisäksi viittaavan abstraktimmin myös ihmisen julkisuuskuvaan. Samoin imagologia tai imagokratia voidaan nähdä joko konkreettisesti kuvan valtana tai metaforisesti identiteettimme määräytymisenä kuvan kautta.
Kuvan valta on todellisuuden visuaalistumista: tapahtumat ja henkilöt välitetään yleisölle visuaalisina kuvina. Kun todellisuus välittyy kuvina, täytyy minkä tahansa todellisuuden tapahtuman, joka katsotaan huomion arvoiseksi, muuttua kuvaksi. Sosiaalisessa mediassa onkin suosittua toistaa sanontaa "Pics or it didn't happen". Vasta kuvan myötä tapahtumasta tulee tositapahtuma, jonka olemassaolon kaikki voivat henkilökohtaisesti vahvistaa.
”Takanamme on 500 vuotta Gutenbergin galaksia, jossa painettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Nyt seisomme visuaalisen vuosisadan kynnykselllä ja vanha Gutenbergin galaksi horjuu jalkojemme alla.”Näin totesi Tampereen taidemuseon ex-johtaja Janne Gallen-Kallela Siren muutama vuosi sitten ja päätyi pilkan kohteeksi sosiaalisessa mediassa. Kommentti on kieltämättä mahtipontinen mutta sinänsä kulttuurin visualisoituminen ei ole mikään uusi ajatus. Siitä on puhuttu varmaan jo pitkää. Ainakaan saman havainnon tekemiseen tarvitse filosofian tohtorin tutkintoa. Kiinnostavampi kysymys ehkä onkin, minkälaisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia visualisoituminen tuo mukanaan.
Kuvan avulla todellisuus tavoitetaan näennäisen vaivattomasti, koska kuva edeltää asioiden diskursiivista esitystä, käsitteitä ja väittämiä. Toisin kuin käsitteet ja väittämät kuvat eivät välttämättä edellytä asioiden monimutkaisuuteen perehtymistä vaan ne ovat passiivinen ja epärefleksiivinen todellisuuden vastaanottamisen muoto. Helppoudessaan kuvat sopivat kiireiseen nykyaikaan mutta kriitikoiden mielestä visuaalisuuden nousuun liittyvä välittömyys on vierasta eurooppalaisen modernin kriittisyyttä ja analyyttisyyttä arvostavalle perinteelle. Tsekkikirjailija Milan Kundera on jopa mennyt niin pitkälle kritiikissään, että on väittänyt kuvien vallan, imagologian, merkitsevän loppua niin aatteille kuin historialle.
Kunderan mukaan ideologia muuttuu imagologiaksi, kun se yksinkertaistuu ja korvaantuu muutamalla iskulauseella ja tehokkaalla kuvalla. Samalla sana muutos saa uuden merkityksen. Se ei enää tarkoita historiallista muutosta, kehityksen uutta vaihetta, kuten vielä modernin aikana, vaan se tarkoittaa enää vain muuntelua yhtäältä toisaalle, ilman suuntaa ja päämäärää. Kuvat vaihtuvat muodin tapaan. Ne muodostavat lyhytikäisiä ja alati vaihtuvia ihanteiden ja epäihanteiden järjestelmiä, jotka vähämerkityksisyydessään vaikuttavat käyttäytymiseemme, poliittisiin mielipiteisiimme, esteettisiin mieltymyksiimme ja kirjavalintoihin yhtä voimakkaasti kuin meitä aiemmin vallassaan pitäneet ideologiat. Arvojen tilalle tulleet muotitrendit määräävät, miten suhtaudumme ympäröivään todellisuuteen ja kuinka koemme itsemme.
Kunderan ajattelussa voi nähdä jälkiä sosiologi Jean Baudrillardin esittämistä näkemyksistä, joiden mukaan todellisuus on muuttunut merkeiksi vailla merkitystä. Jatkuvan informaatiotulvan vuoksi faktoja on yhä vaikeampi erottaa fiktiosta samoin kuin todellisuutta on yhä vaikeampi erottaa (mieli)kuvista.
Ennen useimmat elinpiiriin kuuluvat asiat tiedettiin omasta kokemuksesta. Isoisäni, joka asui Pulkkilassa, tiesi kuinka talo rakennetaan, miten sika lahdataan ja pelto kynnetään. Hän tiesi mitä pappi, apteekkari ja opettaja ajattelevat maailmasta. Hän kohtasi koko kylän lähes joka päivä ja siten ikään kuin valvoi todellisuutta henkilökohtaisesti. Kukaan ei voinut uskotella hänelle, että Pohjois-Pohjanmaan maanviljelys kukoistaa, jos kylällä ei riittänyt syötävää.
Meille nykyihmisille taas todellisuudesta on tullut manner, jolla vierailemme yhä harvemmin. Tietämyksemme useimmista asioista on tavalla tai toisella välitteistä tai sitä ei ole. Silti pidätämme oikeuden mielipiteisiimme ja vaadimme, että media ja tutkimuslaitokset myös tasaisin väliajoin niitä meiltä tiedustelevat. Poliitikot taas eivät yritäkään luoda mitään uusia avauksia vaan pyrkivät vain sitomaan imagoonsa jo valmiiksi pinnalla olevia ajatuksia tai trendejä. Kundera kiteyttää muutoksen osuvasti teoksessaan Kuolemattomuus:
”Pitäessään pitkiä puheita poliitikot toistavat sumeilematta yhtä ja samaa. He tietävät, että on täysin yhdentekevää, toistavatko he itseään vai ei, suuri yleisö saa joka tapauksessa tietää vain journalistien heidän puheistaan poimimat pari sanaa. Helpottaakseen ja hieman myös ohjaillakseen journalistien työtä poliitikot ujuttavat yhä identtisempiin puheisiinsa yhden tai pari aiemmin käyttämätöntä sanontaa, mikä on jo sinänsä niin odottamatonta ja tyrmäävää, että sanonnoista tulee oitis kuuluisia. Politiikan taide ei nykyään ole poliin johtamista vaan sanontojen keksimistä. Sanonnoistaan poliitikko tunnetaan, sanonnat määräävät miten hän sijoittuu mielipidemittauksissa, sanonnat ratkaisevat valitaanko hänet seuraavissa vaaleissa vai jätetäänkö valitsematta.”En ole varmasti ainut, jolle tulee tästä sitaatista mieleen Timo Soini. Soini jos joku tunnetaan sanonnoistaan. Niille on annettu jopa nimi hänen mukaansa: soinismi. Ihmiset rakastavat soinismeja, jopa monet sellaiset, jotka eivät voisi kuuna päivänä kannattaa Soinin edustamia arvoja. Se takaa hänen menestyksensä mielipidemittauksissa, jotka ovat imagologian hallitsemassa todellisuudessa astuneet totuuksien tilalle. Ja eikös juuri Soini korostanutkin vuoden 2012 presidentinvaaliväittelyissä useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Hän ei tainnut sanoa niin sattumalta, vaan osasi tulkita oikein ajan henkeä, jossa mielipiteet ja mielikuvat, olkoot kuinka hölmöjä tahansa, ovat nousseet politiikan tekemisen keskiöön.
Milan Kunderan kaltaisille kriitikoille tällainen yleisen mielipiteen valta merkitsee latteuden totalitarismia. Yleisen mielipiteen tultua merkitsemään totuutta, ei yksittäiselle ihmiselle enää anneta sitä totuudenetsijän tehtävää, joka oli modernin ihmisen arvokkuuden ja romaanikirjailijan eetoksen lähde. Siksi hänen mielestään kuvan vallan aika alkaa siitä, mihin historia päättyy.
Kundera on tunnettu yliampuvista väitteistään, enkä itse vetäisi ajastamme noin pessimistisiä johtopäätöksiä. Jollain tapaa olen kuitenkin iloinen siitä, että sain elää oman lapsuuteni ja nuoruuteni ilman sosiaalista mediaa, ilman älypuhelimia, ilman kaikkialle tunkeutuvaa kuva- ja informaatiotulvaa, ja herra paratkoon, ilman tietoa siitä mitä selfie tarkoittaa.
