Kulkevatko Suomi ja Emu eri suuntiin?

Keskustelu Euroopan talous- ja rahaliiton Emun tulevaisuudesta on kiihtynyt kevään aikana. Erityisesti Saksa ja Ranska tuntuvat löytäneen yhteisen sävelen euroalueen kehittämistarpeista. Ensin Merkel ja Hollande esittivät kannanoton, jossa luvattiin työskennellä euroalueen yhteistyön tiivistämiseksi nykyisten EU:n perussopimusten puitteissa. Sen jälkeen maiden talousministerit Emmanuel Macron ja Sigmar Gabriel menivät ehdotuksissaan vielä huomattavasti pidemmälle ja esittivät brittilehti Guardianissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan euroalueelle omaa budjettia ja talousministeriä.

   

Myös EU-instituutioiden päämiehet osallistuivat tähän keskusteluun reilu viikko sitten pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa julkistamalla niin sanotun viiden puheenjohtajan raportin Emun tulevaisuudesta, jonka olivat valmistelleet Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston, Euroopan parlamentin, Euroopan keskuspankin ja euroryhmän puheenjohtajat. Raportissa ehdotetaan euroalueen integraation kiihdyttämistä jo tulevien vuosien aikana kansallisten budjettipolitiikkojen tarkemmalla koordinoinnilla sekä pankkiunionin loppuunsaattamisella. Pidemmän aikavälin tavoitteena on luoda Emusta nykyistä vahvempi poliittinen unioni, jolla on vahva fiskaalinen toimintakyky sekä EU:n lainsäädäntöön pohjautuva hallinto ja demokraattinen hyväksyttävyys. Emun niin sanottuun sosiaaliseen ulottuvuuteen – kuten minimipalkkoihin tai verotukseen – raportissa ei ehdoteta konkreettisia avauksia, mutta  toteutuessaan raportissa hahmoteltu kehityskulku tarkoittaisi joka tapauksessa osan kansallisesta talouspoliittisesta määräysvallasta siirtämistä ylikansalliselle tasolle. 

Näiden keskustelunavausten lähtökohtana on, että Emun heikko ja puutteellinen hallintorakenne on pitkittänyt ja syventänyt eurokriisiä. Mikäli Kreikan kriisistä selvitään ja talous- ja rahaliitto saadaan pidettyä kasassa, on aika etsiä pysyvämpiä ratkaisuja euroalueen toiminnan vakauttamiseksi. Ylikansallisen valuutan koetaan tarvitsevan rinnalleen vahvempaa ylikansallista talouspolitiikkaa ja demokratiaa. Sen vuoksi pyrkimyksenä on eri hallinnantasojen demokraattisen vastuullisuuden vahvistaminen, mutta myös euroalueen fiskaalisen kapasiteetin vahvistaminen, jotta sillä olisi mahdollisuus tehdä taloussyklien mukaisia vakauttamistoimia ja puuttua Kreikan kriisin kaltaisiin tilanteisiin ennakoiden ja nykyistä tehokkaammin.

Osittain nämä keskustelunavaukset on nähtävä vastavetona Britannian vaatimuksiin EU-sopimustensa uudelleen neuvottelusta. Britannian euroskeptisille voimille ei haluta antaa valtaa määrittää EU-keskustelun agendaa yksinään. Toisaalta monilla mailla tuntuu myös aidosti olevan halua viedä Emun integraatiota eteenpäin eurokriisin virheistä oppineena. Ainakin Saksa, Ranska, Portugali ja Italia ovat kärkipoliitikkojensa voimin ilmaisseet halukkuutensa syventää euroalueen integraatiota.

Tämän on arveltu johtavan jo lyhyellä aikavälillä Euroopan integraation yhä vahvempaan hajautumiseen niihin maihin, jotka ovat valmiita syventämään integraatiota ja luomaan euroalueesta aidon talouspoliittisen unionin, ja niihin maihin, joille riittää hieman karrikoiden pelkkä pääsy EU:n sisämarkkinoille. Euroalueen ulkopuolisia maita tällaiset keskustelut eivät miellytä, koska ne pelkäävät Emun syvemmän integraation puskevan ne marginaaliin tai aiheuttavan mukaan haluaville yhä jyrkempiä liittymisen esteitä 

Mikä on Suomen asema näissä keskusteluissa? Valitettavasti sitä on vaikea tietää, koska Suomessa nämä keskustelut ovat jääneet eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden jalkoihin. Kreikan tilannetta ja Britannian kipuilua EU-suhteensa kanssa on ymmärrettävästi seurattu suurella mielenkiinnolla, mutta samalla toinen puoli integraatiokeskustelujen suuresta kuvasta on jäänyt pimentoon.

Sipilän hallituksen strategisen hallitusohjelman EU-linjauksista voi kuitenkin aistia, että Suomella ei ainakaan ole intoa olla syventämässä Emun yhteistyötä, pikemminkin päinvastoin. Sijoittajavastuuseen perustuvaa pankkiunionia ja sen kehittämistä kannatetaan, mutta muuten parhaana lääkkeenä euroalueen vakauteen Suomen hallitus näkee sen, että jokainen jäsenvaltio pitää huolen omasta talouspolitiikastaan ja vastaa itse veloistaan. Linjauksissa todetaan selvästi, että Emua ei tule kehittää sellaisen talouskoordinaation syventämisen kautta, joka johtaa yhteisvastuun laajentamiseen.

Sama jäsenvaltioiden oman vastuun korostaminen näkyy myös eurokriisin hoitoa koskevissa linjauksissa. Suomen hallitus pitää euromaiden rahoitusongelmien ratkaisun ensisijaisena keinoja kansallisia toimia talouden tervehdyttämiseksi. Jos tämä ei riitä, toissijaisena keinona on sijoittajavastuun toteuttaminen. Lisää pääomia Euroopan vakausmekanismiin ei haluta antaa ja vielä erikseen painotetaan, että Suomen hallitus tekee euroalueen vakauttamistoimia koskevat päätökset kansallisen edun näkökulmasta. 

Strategisen hallitusohjelman EU-linjausten perusteella Suomi asemoi itsensä selvästi niiden maiden joukkoon, jotka eivät näe tarvetta kehittää Emun hallintoa fiskaalisen kapasiteetin tai demokraattisen hyväksyttävyyden vahvistamiseksi. Mikäli useat EU-maat kuitenkin ovat tähän valmiita, se voi johtaa Suomen integraatiokeskustelujen ulkokehälle. Se on poliittisen tilanteemme huomioiden täysin ymmärrettävä vaihtoehto mutta myös poliittinen arvovalinta, josta toivoisi käytävän huomattavasti nykyistä laajempaa kansalaiskeskustelua.