Viikonloppu vierähti kotikonnuilla.Vähän oli taas haikeaa jättää Kuopio taakse. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Sirpa Kähkösen tuoreimmasta Kuopio-romaanista Tankkien kesä.
Toki kirjassa oli hetkensä. Ajoittain oikein hyvin kuvattua 1960-luvun lopun ajankuvaa ja kiinnostavia historiallisia anekdootteja. Sokkari on juuri valmistunut ja nuoret tappelevat kongissa. Uusi kolossaalinen keskussairaala hämmentää mittasuhteillaan. Likavedet johdetaan yhä Kuopionlahden rantaan. Vanhoja puutaloja puretaan vahvan edistysuskon nimissä.
Sunnuntailenkillä tulikin mulkoiltua noita harvoja säilyneitä puutalokortteleita ja Kuopiolahden ympäristöä tuorein silmin. Siinä mielessä kirja onnistui tarkoituksessaan. Se herätti historiaa henkiin.
Muuten kyllä ihmettelen kirjan saamia ylistäviä arvioita. Minua ainakin nyppi sivu sivulta enemmän Kähkösen yleishumaani eetos. Kähkönen pyrki ikään kuin ymmärtämään henkilöhahmojaan ja koko maailmaa liiankin hyvin. Henkilöhahmot kasvavat matkan varrella, oppivat virheistään, ymmärtävät viimein mikä on tärkeintä ja tekevät sovinnon itsensä ja maailman kanssa. Tällaisessa kompositiossa on jotain hyvin vanhanaikaista. Samoin kuin siinä että tarina sulkee sisäänsä koko elämän kirjon kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan. Viimeisen sivun käännettyäni päässäni pyörikin typerryttäviä hokemia, kuten "kyllä elämä kantaa" tai "koskaan ei ole liian myöhäistä seurata unelmiaan".
Kähkönen on kirjailija, joka kirjoittaa tarinaa, ei ajatuksia. Hän pyrkii saamaan lukijan samaistumaan ja liikuttumaan, vaipumaan miellyttävään todellisuuspakoon, ei niinkään ajattelemaan. Se on kai ihan okei, mutta ei lämmitä kaltaistani esseististä lukijaa.
