Käyn aina silloin tällöin lentokentällä katsomassa, mitä
kansainvälinen bisnesluokka lukee. Viimeksi kun asian tarkistin, he lukivat
erityisesti israelilaisen historioitsijan Yuval
Noah Hararin teoksia. Hänen kaksi tuoreinta kirjaansa, Sapiens ja Homo Deus,
miehittivät kaksi ensimmäistä sijaa eniten myydyimpien kirjojen listalla.
Päätin ostaa kirjoista tuoreimman, Homo Deus’in, saadakseni selville mihin Hararin lumo perustuu. En yllättynyt. Harari kirjoittaa vetävää asiaproosaa, joka, takakantta lainatakseni, ”taklaa historian ja modernin maailman isoja kysymyksiä”. Juuri tällaiset viihteelliset maailmanselitykset pärjäävät usein lentokenttäkirjallisuuden kovasti kilpailluilla markkinoilla. Ilmeisesti lentokone on oiva paikka pohtia suuria ajatuksia.
Isoja ajatuksia Hararin teoksissa riittää. Sapiens kertoo ihmisen lyhyen historian alle 500 sivussa. Jatko-osa Homo Deus taas kertoo ”huomisen” lyhyen historian. Se etsii vastausta kysymykseen, mihin ihmiskunta on seuraavaksi matkalla.
Homo Deus’in iso teesi on seuraava: ihmiskunta on jättämässä taakseen sodat (oman käden kautta kuolee enemmän ihmisiä kuin konflikteissa), nälänhädän (ylilihavuus tappaa jo enemmän ihmisiä kuin aliravitsemus) ja kulkutaudit (pahimmatkin kulkutaudit pystytään nykyisin pysäyttämään). Nämä kolme asiaa ovat olleet ihmiskunnan agendan kärjessä aina aikojen alusta saakka. Harari ei siis väitä että edellä mainitut asiat olisi saatu täysin kontrolliin, vaan että ne eivät enää määritä ihmisten jokapäiväistä elämää entisaikojen tavoin.
Päätin ostaa kirjoista tuoreimman, Homo Deus’in, saadakseni selville mihin Hararin lumo perustuu. En yllättynyt. Harari kirjoittaa vetävää asiaproosaa, joka, takakantta lainatakseni, ”taklaa historian ja modernin maailman isoja kysymyksiä”. Juuri tällaiset viihteelliset maailmanselitykset pärjäävät usein lentokenttäkirjallisuuden kovasti kilpailluilla markkinoilla. Ilmeisesti lentokone on oiva paikka pohtia suuria ajatuksia.
Isoja ajatuksia Hararin teoksissa riittää. Sapiens kertoo ihmisen lyhyen historian alle 500 sivussa. Jatko-osa Homo Deus taas kertoo ”huomisen” lyhyen historian. Se etsii vastausta kysymykseen, mihin ihmiskunta on seuraavaksi matkalla.
Homo Deus’in iso teesi on seuraava: ihmiskunta on jättämässä taakseen sodat (oman käden kautta kuolee enemmän ihmisiä kuin konflikteissa), nälänhädän (ylilihavuus tappaa jo enemmän ihmisiä kuin aliravitsemus) ja kulkutaudit (pahimmatkin kulkutaudit pystytään nykyisin pysäyttämään). Nämä kolme asiaa ovat olleet ihmiskunnan agendan kärjessä aina aikojen alusta saakka. Harari ei siis väitä että edellä mainitut asiat olisi saatu täysin kontrolliin, vaan että ne eivät enää määritä ihmisten jokapäiväistä elämää entisaikojen tavoin.
Kun nälkiintyminen, taudit ja väkivalta on saatu kuriin,
kääntää ihmiskunta katseensa kohti ikuista elämää ja onnellisuutta. Pyrkiessään
eroon kärsimyksestä ja ikääntymisestä ihmiskunta ottaa isompia askelia kohti
biologista insinöröintiä. Samalla ihminen tulee korottaneeksi itsensä jumalan
kaltaiseksi. Siitä juontaa kirjan nimi: Homo
Deus.
Kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat aatteitten historiaa ja tulevaisuutta pohtivat jaksot. Hararin mukaan vain sellaiset aatteet voivat menestyä, jotka osaavat hyödyntää kulloisenkin ajan teknologisia ja taloudellisia olosuhteita. Marx ja hänen seuraajansa ymmärsivät syvällisesti höyrykoneiden, rautateiden ja sähkön aiheuttamia yhteiskunnallisia muutoksia, minkä vuoksi heillä oli myös tarjota konkreettisia ratkaisuja teollistuvien yhteiskuntien uusiin ongelmiin.
Kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat aatteitten historiaa ja tulevaisuutta pohtivat jaksot. Hararin mukaan vain sellaiset aatteet voivat menestyä, jotka osaavat hyödyntää kulloisenkin ajan teknologisia ja taloudellisia olosuhteita. Marx ja hänen seuraajansa ymmärsivät syvällisesti höyrykoneiden, rautateiden ja sähkön aiheuttamia yhteiskunnallisia muutoksia, minkä vuoksi heillä oli myös tarjota konkreettisia ratkaisuja teollistuvien yhteiskuntien uusiin ongelmiin.
Harari muistuttaa, että ideat muuttavat maailmaa vain kun ne
muuttavat käyttäytymistämme. Sen vuoksi aikamme uudet aatteet tulevat
todennäköisesti syntymään jossain tutkimuslaboratorioiden liepeillä. Harari
ennustaakin kahden uuden teknouskonnon nousua: teknohumanismin ja dataismin.
Teknohumanismi on näistä kahdesta Hararin maalailemasta tulevaisuuden aatteesta konservatiivisempi. Sen mukaan ihminen säilyttää tulevaisuudessakin paikkansa luomakunnan kruununa, mutta tähän kyetäkseen, ihmisen on muututtava. Vain tuunaamalla ihmistä sekä henkisten että fyysisten ominaisuuksien osalta seuraavalle tasolle voidaan turvata ihmisen paikka universumin keskiössä. Geeni- ja nanoteknologialla sekä brain-computer –käyttöliittymillä on tässä kehityksessä keskeinen rooli. Harari arvelee, että kehityksen päässä voi olla seuraava kognitiivinen vallankumous, sapiensin muuttuminen joksikin täysin uudeksi lajiksi.
Teknohumanistinen kehitys tulee todennäköisesti vaarantamaan monet liberalistisen humanismin perusperiaatteet, kuten tasa-arvon, koska ovet teknologiseen tuunaukseen avautuvat vain harvoille ja valituille. Datauskonnon kasvussa Harari näkee kuitenkin vielä tätäkin suurempia uhkakuvia.
Dataismi rikkoo elävien organismien ja koneiden välisen rajan väittämällä, että kaikki organismit ovat algoritmeja, joihin pätevät samat matemaattiset lait. Dataismi ei usko inhimillisten kokemusten pyhyyteen tai itseisarvoon, vaan arvioi asioita puhtaasti funktionaaliselta kannalta. Jos esimerkiksi ihmisen tekemä työ voidaan korvata sitä tehokkaammilla algoritmeilla, se tulee tehdä. Vetämällä yhtäläisyysmerkin ihmisen kokemusmaailman ja datavirtojen välille, dataismi tulee samalla haastaneeksi humanismin syvimmän ytimen.
Siirtymä ihmiskeskeisestä datakeskeiseen maailmaan ei olekaan pelkästään filosofinen vaan myös käytännöllinen vallankumous. Arvioinnin keskiöön nousee kyky prosessoida dataa, eivätkä ihmiset tässä kilpailussa pärjää koneille. Ihmiset ovat välineitä muodostettaessa kaiken olemisen yhteen verkkoon kytkevää Internet-of-All-Thingsiä. Hararin mukaan dataismin tunnetuimpien profeettojen kielenkäytössä onkin löydettävissä vuosituhansien takaa tunnistettava klangi (”Singularity is near”).
Dataistisen dogmin haastaminen on Hararin mukaan yksi ihmistieteiden tärkeimmistä tehtävistä tulevaisuudessa. Hän peräänkuuluttaa niiltä vastauksia siihen, mitä menetämme, jos ymmärrämme elämän vain datan prosessointina ja siihen liittyvänä päätöksentekona. Tai mitä menetämme, kun korvaamme yhä enemmän tiedostavaa älyä ei-tiedostavalla älyllä.
Harari pelkää, että demokratia on nykymuodossaan liian hidas ja tehoton tiedonprosessointijärjestelmä muodostamaan merkityksellisiä visioita tulevaisuudesta. Internet ja kyberavaruus ovat oleellinen osa jokapäiväistä elämäämme, mutta niiden rakenteet ja säännöt ovat pitkälti muiden kuin demokraattisten päätöksentekijöiden muokkaamia. Äänestäjät eivät ymmärrä biologiaa ja kybernetiikkaa tarpeeksi hyvin muodostaakseen niistä järkeviä mielipiteitä. Sen vuoksi demokraattinen politiikka tippuu kärryiltä ja teknologia ohjaa kehitystä yhä vahvemmin. Harari kirjoittaa:
Teknohumanismi on näistä kahdesta Hararin maalailemasta tulevaisuuden aatteesta konservatiivisempi. Sen mukaan ihminen säilyttää tulevaisuudessakin paikkansa luomakunnan kruununa, mutta tähän kyetäkseen, ihmisen on muututtava. Vain tuunaamalla ihmistä sekä henkisten että fyysisten ominaisuuksien osalta seuraavalle tasolle voidaan turvata ihmisen paikka universumin keskiössä. Geeni- ja nanoteknologialla sekä brain-computer –käyttöliittymillä on tässä kehityksessä keskeinen rooli. Harari arvelee, että kehityksen päässä voi olla seuraava kognitiivinen vallankumous, sapiensin muuttuminen joksikin täysin uudeksi lajiksi.
Teknohumanistinen kehitys tulee todennäköisesti vaarantamaan monet liberalistisen humanismin perusperiaatteet, kuten tasa-arvon, koska ovet teknologiseen tuunaukseen avautuvat vain harvoille ja valituille. Datauskonnon kasvussa Harari näkee kuitenkin vielä tätäkin suurempia uhkakuvia.
Dataismi rikkoo elävien organismien ja koneiden välisen rajan väittämällä, että kaikki organismit ovat algoritmeja, joihin pätevät samat matemaattiset lait. Dataismi ei usko inhimillisten kokemusten pyhyyteen tai itseisarvoon, vaan arvioi asioita puhtaasti funktionaaliselta kannalta. Jos esimerkiksi ihmisen tekemä työ voidaan korvata sitä tehokkaammilla algoritmeilla, se tulee tehdä. Vetämällä yhtäläisyysmerkin ihmisen kokemusmaailman ja datavirtojen välille, dataismi tulee samalla haastaneeksi humanismin syvimmän ytimen.
Siirtymä ihmiskeskeisestä datakeskeiseen maailmaan ei olekaan pelkästään filosofinen vaan myös käytännöllinen vallankumous. Arvioinnin keskiöön nousee kyky prosessoida dataa, eivätkä ihmiset tässä kilpailussa pärjää koneille. Ihmiset ovat välineitä muodostettaessa kaiken olemisen yhteen verkkoon kytkevää Internet-of-All-Thingsiä. Hararin mukaan dataismin tunnetuimpien profeettojen kielenkäytössä onkin löydettävissä vuosituhansien takaa tunnistettava klangi (”Singularity is near”).
Dataistisen dogmin haastaminen on Hararin mukaan yksi ihmistieteiden tärkeimmistä tehtävistä tulevaisuudessa. Hän peräänkuuluttaa niiltä vastauksia siihen, mitä menetämme, jos ymmärrämme elämän vain datan prosessointina ja siihen liittyvänä päätöksentekona. Tai mitä menetämme, kun korvaamme yhä enemmän tiedostavaa älyä ei-tiedostavalla älyllä.
Harari pelkää, että demokratia on nykymuodossaan liian hidas ja tehoton tiedonprosessointijärjestelmä muodostamaan merkityksellisiä visioita tulevaisuudesta. Internet ja kyberavaruus ovat oleellinen osa jokapäiväistä elämäämme, mutta niiden rakenteet ja säännöt ovat pitkälti muiden kuin demokraattisten päätöksentekijöiden muokkaamia. Äänestäjät eivät ymmärrä biologiaa ja kybernetiikkaa tarpeeksi hyvin muodostaakseen niistä järkeviä mielipiteitä. Sen vuoksi demokraattinen politiikka tippuu kärryiltä ja teknologia ohjaa kehitystä yhä vahvemmin. Harari kirjoittaa:
”Government has become mere administration. It manages the country, but no longer leads it. It makes sure teachers are paid on time and sewage systems don’t overflow, but it has no idea where the country will be in twenty years.”
Teoksen lopussa Harari korostaa, että tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta. Siksi hänen kirjoituksiaan ei tule nähdä profetioina vaan pyrkimyksinä laajentaa tulevaisuushorisonttia ja saada ihmiset tietoisemmiksi erilaisista jo meneillään olevista kehityskuluista.
Vanhan viisauden mukaan teknologisen kehityksen vaikutuksia yliarvioidaan lyhyellä perspektiivillä ja aliarvioidaan pitkällä. Hararikin muistuttaa, että seuraavien vuosikymmenten perspektiivillä ilmastonmuutos, kasvava eriarvoisuus ja työmarkkinoiden disruptio ovat tärkeimmät kysymykset, joihin ihmiskunnan on löydettävä ratkaisuja. Vielä näitäkin megatrendejä laajemmassa perspektiivissä emme kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota seuraaviin kolmeen toisiinsa linkittyvään kehityskulkuun:
1. Science is converging on an all-encompassing dogma, which says that organisms are algorithms, and life is data processing
2. Intelligence is decoupling from consciousness
3. Non-conscious but highly intelligent algorithms may soon know us better than we know ourselves
Mielestäni näitä kehityskulkuja on syytä pohtia myös economy-luokassa.
