Pöhinästä

Vanhan sanonnan mukaan kirjoja lukevat ne, joilla on liikaa vapaa-aikaa. Se varmasti pitää paikkansa. Toinen totuus on myös se, että töitä tekevillä ei ole nykyisin tarpeeksi aikaa lukea ja ajatella. Edistyksen ja kasvun nimissä kalenteri on pidettävä täynnä ja annettava puhelinlankojen laulaa. Määrä on laatua tärkeämpää. On tehtävä tulosta, verkostoiduttava ja näyttävä oikeilla foorumeilla. On saatava aikaan liikettä riippumatta liikkeen suunnasta. Paremman termin puutteessa kutsun tätä aikamme kulkutautia pöhinäksi.

Pöhinä on syvällisen ajattelun vastakohta. Syvällinen ajattelu on pysähtymistä ongelman ääreen, sen moninaisuuden tarkkailua ja tarvittaessa sen uudelleen muotoilua. Se on tähtäämistä ennen ampumista, jopa koko ampumisen mielekkyyden pohtimista, kysymysten esittämistä ennen vastauksien etsintää. Pöhinä taas on suoraan ongelmasta, joka otetaan annettuna, toimintaan siirtymistä. Se on ampumista joka ilmansuuntaan vailla premissien pohdintaa. Se on nopeiden vaikutusten arvostamista todellisen muutoksen sijaan, toimintaa toiminnan vuoksi.

Pöhinällä on taannuttava vaikutus sekä yksilöihin että kulttuuriin. Pöhisevä ihminen on toimissaan lyhytjänteinen ja levoton. Hän innostuu nopeasti uusista asioista, mutta ei jaksa paneutua mihinkään syvällisemmin. Hän liikuttaa sormiaan sulavaliikkeisesti älypuhelimensa näytöllä, selailee tauotta uutisia ja likettää sähäkästi tykkäämiään facebook-päivityksiä. Hänen keskittymiskykynsä kestää yhden liketyksen kerrallaan. Jo pidempi uutisanalyysi saa hänet haukkomaan henkeään ja palamaan naksukulhon ääreen. Sen vuoksi hän pitää myös dekkareista, sillä niissä ajatus korvataan teolla, kompleksisuus yksinkertaistuksella ja harkittu analyysi nopeilla päätelmillä. Katso kuvat!

Pöhisevä ihminen on kaikkialla, mutta se joka on kaikkialla, ei ole missään. Hän tulee kokoukseen, esittää pari lennokasta ajatusta, jotka on lukenut matkalla kokoukseen twitteristä, mutta pian kontribuutionsa jälkeen hän selailee jo levottomasti älypuhelintaan. Hän ei jaksa kuunnella muiden pitkäpiimäisiä selostuksia siitä ja tästä. Kokoukset ovat hänelle liian hidastempoisia, niistä puuttuu dynamiikka. Sen vuoksi hän viihtyy paremmin erilaisissa brain stormeissa, work shopeissa ja mingleissä. Niissä on sentään aito mahdollisuus verkostoitua eri alojen pöhisijöihin, eikä käyntikortteja tarvitse erikseen pyytää.

Kulttuurin tasolla pöhinän lisääntyminen johtaa viihteellistymiseen ja pinnallistumiseen. Parhaiten viihteellistymisen huomaa joukkotiedotusvälineiden toiminnassa, erityisesti sanomalehtien sisällöissä. Aikoinaan sanomalehdistä saattoi jopa löytää runoja. Nykyisin ei ole poikkeuksellista, että lehtien kulttuurisivuilla uutisoidaan näyttävästi Big Brotherin voittajasta. Näin kulttuuritoimituksen kokoushuoneet muuttuvat kulttuurihuoneista hupihuoneiksi, hupihuoneista kahvihuoneiksi, ja siten todellisiksi kuviksi toimituksista jotka ovat pikemminkin viihde- kuin kulttuuritoimituksia, vailla minkäänlaista näköalaa minnekään. Lehtien kulttuuripäälliköt, siis nykyiset viihdepäälliköt, puolustavat valittua linjaa toteamalla, että ”onhan meillä vastuu myös lukijoitamme kohtaan”.

Juuri tällaista opportunistista kulttuurivihamielisyyttä ja viihdettä vastaan hyökkää Dick Soderstrom, suuren lehden kirjallisuuskriitikko Fredrik Långin romaanissa Minä, dosentti ja Jane. Hänen mielestään kulttuurisivuilta tulisi jättää pois kaikki kuvat, ellei kyse ole taidearvostelusta, jotta todella voitaisiin korostaa kirjallisten arviointien älyllistä ja asiallista analyysiä. Kirjalistojen, kilpailuspekulaatioiden ynnä muun hulabaloon sijaan tulisi keskittyä kritiikkiin ja analyysiin:

” Ja kaikki nämä listat sitten, kaikki nämä niin kutsutut listat, joita ryöhää kaikkialla, listoja milloin siitä, milloin tästä. Mitä älyllistä kulttuuria se on, se on niin kaukana älyllisestä kulttuurista kuin ikinä, ei se ole älyllistä kulttuuria, se on korkeintaan tilastoja, epätieteellisiä tilastoja, onko meistä tullut tilastokeskus? Onko? {…}

Puhumattakaan kaikesta tuosta kilpailumölinästä, etten sanoisi palkintokilpailumölinästä, joka vaikuttaa raaistavasti oikeaan kirjallisuuteen ja oikeaan kulttuuriin, ja kaikki tuo tarpeeton mölinä siitä, kuka on intellektuelli ja kuka ylipäätään on intellektuellein; onhan täysin epä-älyllinen ajatus valita joku intellektuelleimmaksi, ja on täysin luotaantyöntävä ajatus puhua intellektuelleimmasta, kun kukaan suurista kulttuurihenkilöistä ei halua olla missään tekemisissä niin luotaantyöntävän ajatuksen kanssa kuin että kuka on intellektuellein.”

Kuten olettaa saattaa Dickin esittämä humanismin joutsenlaulu törmää toimituksessa täydelliseen ymmärtämättömyyteen ja epäuskoiseen mykkyyteen. Kollegat kääntävät selkänsä ja poistuvat täyttämään kahvikuppejaan hänen puheensa aikana, vaikka hän kuvitteli esittävänsä aivan ratkaisevia näkökohtia. Hänet vaietaan kuoliaaksi totaalisella, musertavalla hiljaisuudella. Samaan aikaan toisaalla pöhinä kahvikuppien ääressä jatkuu.

Toinen hyvä tarkastelupinta pöhinän aiheuttamaan yhteiskunnan pinnallistumiseen on julkinen keskustelu, jota käydään edellä mainittujen sanomalehtien lisäksi yhä enemmän niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. Kun asioiden ääreen ei ole aikaa tai halua pysähtyä, ja kiivastempoisesta informaatiotulvasta omaksutaan vain pintavirtaukset, jää syvällinen analyysi tekemättä ja keskustelut polarisoituvat näennäisiksi vastakkainasetteluiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat ”keskustelut” maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä, jossa vastapuolet ovat täysin kuuroja toistensa järkeville vasta-argumenteille. ”Missä EU, siellä ongelma” –porukan yhtä mustavalkoisena vastapoolina ovat monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden kritiikittömät puolustajat, jotka muuten kutsuvat edellä mainitun porukan jäseniä impivaaralaisiksi, ymmärtämättä itsekään koko termin monivivahteisuutta. Minusta ainakin sekä impivaaralaisuudessa että monikulttuurisuudessa on paljon puolustettavaa, mutta myös paljon kritisoitavaa. Kumpikin projekti ideologisesti puhtaana versiona johtaisi varmasti huonoon lopputulokseen. Onhan kulttuurin kehittyminen on aina vuoropuhelua vanhan säilyttämisen ja uuden luomisen välillä. Sen takia toistensa ohi puhuvat ”impivaaralaiset” ja kansainvälisyyden ylistäjät ovat mielestäni tasaveroisen tyhmää sakkia.

Mutta ehkä pöhinän lisääntymisen vaikutuksista huolestuttavin on sittenkin se, että kaiken touhotuksen keskellä ihmisenä olemisen ehtojen kannalta perustavaa laatua olevia klassisia kysymyksiä ei enää esitetä. Kysymyksiä, kuten mikä todella on tärkeää tai mitä on hyvä elämä - niillä on korkeintaan paikkansa vakuutusyhtiöiden pateettisissa televisiomainoksissa. Niiden sijaan pohditaan innovaatioita, kärkiklustereita, peliteollisuutta, kilpailukykyä, elämystuotantoa, uusia kännykkäsovelluksia, brändejä, ynnä muita dynaamisia 2000-luvun taikasanoja. Luulen, etten ole ainut jonka on mahdotonta löytää tällaisista pohdinnoista mitään kaunista tai ylevää.

Tämä saarna lienee parasta päättää pakolliseen Zizek sitaattiin:

”When the farthest corner of the globe has been conquered technically and can be exploited economically; when any incident you like, in any place you like, at any time you like, becomes accessible as fast as you like; when through TV “live coverage, ” you can simultaneously ”experience” a battle in the Iraqi desert and an opera performance in Beijing; when in global digital network, time is nothing but speed, instantaneity, and simultaneity; when a winner in a reality TV show counts as the great man of the people; then, yes, still looming like a spectre over all this uproar are the questions, What is it for? Where are we going? What is to be done?”

Amen.