Kun on kesä, vakituinen työsopimus, villi nuoruus takana ja
ulkoa kuuluu vaimeaa autojen hurinaa, voi nostaa jalat pöydälle ja odottaa
oivallusta. Oivallus on ratkaisevaa, jos haluaa saada aikaan jotain arvokasta,
mutta toisin kuin monet aikalaisemme kuvittelevat, se ei ole pakotettavissa
syntymään.
Pelkkä omenapuun alla makoilukaan ei toki riitä. Normaalisti
oivallus vaatii pohjakseen hyvin kovaa työtä. Oivallus ei korvaa työtä. Työ
taas ei voi korvata oivallusta eikä pakottaa sitä syntymään, ei liioin
intohimo. Molemmat yhdessä houkuttelevat sitä esiin, mutta se tulee silloin,
kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa.
J. Karjalaisen tarina Villejä lupiineja –kappaleen synnystä
on tästä oiva esimerkki. Yle-teemalla esitetyssä dokumentissa, Rock Suomi: Sanojen takana, Karjalainen
kertoi työstäneensä pitkään erästä biisiä, eikä kertosäe ottanut syntyäkseen.
Hän päätti pitää parin päivän tauon soittamisesta ja vaihtaa kitaran onkivapaan. Ollessaan palaamassa suosikkilammeltaan kohti kotia, hänen
silmänsä osuivat tien varressa kasvaneisiin lupiineihin. Hän ei ollut aiemmin
kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta tällä kertaa ne jostain syystä
sytyttivät lampun. ”Villejä lupiineja” sanapari jäi soimaan hänen päähänsä ja
kertosäe valmistui jo automatkan aikana. Intuition voima osoittautui niin
voimakkaaksi, että Karjalainen työsti koko kappaleen uudelleen villien
lupiinien ympärille ja lopulta myös valmisteilla ollut albumi nimettiin niiden
mukaan. Kappaleesta tuli hitti ja sen myötä villeistä lupiineista symboli -
”ties mille”- kuten J. Karjalainen rehellisesti asian ilmaisi.
Suurena sanataiteilijana tiedän itsekin, että yleensä
oivallukset ovat juuri Karjalaisen esimerkin kaltaisia intuitioita, välähdyksiä,
joita ei voi analyyttisesti purkaa osiin. Jotain vain tapahtuu ja yhtäkkiä
hahmottomista mietteistä muodostuu terävä kärki. Syntyy otsikko, ensimmäinen
lause tai lopetus ja tuntuu kuin kirjoittaminen katoaisi. Zizekin sanoin:
“Up to a certain point, I’m telling myself,
‘No, I’m not yet writing. I’m just putting down ideas.’ Then, at a certain
point, I tell myself, ‘Everything is already there. Now I just have to edit
it.’ So that’s the idea: to split it into two. I put down notes; I edit
it. Writing disappears.”
Wikipedian mukaan sana intuitio on muodostettu latinan
sanasta intueor, joka tarkoittaa ’katsoa’, ’nähdä’. Juuri näkeminen näytteli
suurta rooli J. Karjalaisenkin oivalluksessa. Parhaat oivallukset eivät
kuitenkaan välttämättä edellytä välitöntä havaitsemista. Ne voivat syntyä,
kuten Max Weber on asian hienosti ilmaissut, ”sikaria leposohvalla
tuprutellessa tai kävellessä kadulla, joka nousee loivasti ylämäkeen”. Ne
voivat syntyä punttisalilla hauiskääntöjä tehdessä tai kaverin kanssa kaljalla
istuessa.
Olipa tapa mikä tahansa, oivallukset välähtävät juuri
silloin kun niitä ei odota, eivät kirjoitus- tai miksauspöydän ääressä
pohtiessa ja etsiessä. Ne eivät kuitenkaan olisi tulleet mieleen, elleivät
niitä olisi edeltäneet tuo pöydän ääressä pohtiminen ja intohimoinen etsiminen
ja kysymysten asettaminen. Kova työ ja intohimo ratkaisevat. Siksi Max Weber
sanoi, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä
hän ei voi tehdä intohimoisesti.
Silti oivallus on aina uhkapeliä: koskaan ei tiedä tuleeko se
vai ei. Joku voi olla intohimoinen ja teknisesti loistava kirjoittaja, mutta
hänellä ei ole koskaan ollut omaa arvokasta oivallusta. Tällöin hänestä tuskin
on odotettavissa rivijournalistia kummempaa kynäilijää. Minäkin tunnen monia
ahkeria, touhukkaita, pitkän ja ansiokkaan työuran tehneitä ihmisiä, jotka yhä
kärsivällisesti odottavat ensimmäistä omaa oivallustaan. Meille palkkatyöläiselle
se on onneksi mahdollista, juovuttavista intuitioista eläville taiteilijoille
ei.
