keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Oivallus ja villit lupiinit


Kun on kesä, vakituinen työsopimus, villi nuoruus takana ja ulkoa kuuluu vaimeaa autojen hurinaa, voi nostaa jalat pöydälle ja odottaa oivallusta. Oivallus on ratkaisevaa, jos haluaa saada aikaan jotain arvokasta, mutta toisin kuin monet aikalaisemme kuvittelevat, se ei ole pakotettavissa syntymään.

Pelkkä omenapuun alla makoilukaan ei toki riitä. Normaalisti oivallus vaatii pohjakseen hyvin kovaa työtä. Oivallus ei korvaa työtä. Työ taas ei voi korvata oivallusta eikä pakottaa sitä syntymään, ei liioin intohimo. Molemmat yhdessä houkuttelevat sitä esiin, mutta se tulee silloin, kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa.

J. Karjalaisen tarina Villejä lupiineja –kappaleen synnystä on tästä oiva esimerkki. Yle-teemalla esitetyssä dokumentissa, Rock Suomi: Sanojen takana, Karjalainen kertoi työstäneensä pitkään erästä biisiä, eikä kertosäe ottanut syntyäkseen. Hän päätti pitää parin päivän tauon soittamisesta ja vaihtaa kitaran onkivapaan. Ollessaan palaamassa suosikkilammeltaan kohti kotia, hänen silmänsä osuivat tien varressa kasvaneisiin lupiineihin. Hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta tällä kertaa ne jostain syystä sytyttivät lampun. ”Villejä lupiineja” sanapari jäi soimaan hänen päähänsä ja kertosäe valmistui jo automatkan aikana. Intuition voima osoittautui niin voimakkaaksi, että Karjalainen työsti koko kappaleen uudelleen villien lupiinien ympärille ja lopulta myös valmisteilla ollut albumi nimettiin niiden mukaan. Kappaleesta tuli hitti ja sen myötä villeistä lupiineista symboli - ”ties mille”- kuten J. Karjalainen rehellisesti asian ilmaisi.

Suurena sanataiteilijana tiedän itsekin, että yleensä oivallukset ovat juuri Karjalaisen esimerkin kaltaisia intuitioita, välähdyksiä, joita ei voi analyyttisesti purkaa osiin. Jotain vain tapahtuu ja yhtäkkiä hahmottomista mietteistä muodostuu terävä kärki. Syntyy otsikko, ensimmäinen lause tai lopetus ja tuntuu kuin kirjoittaminen katoaisi. Zizekin sanoin:

“Up to a certain point, I’m telling myself, ‘No, I’m not yet writing. I’m just putting down ideas.’ Then, at a certain point, I tell myself, ‘Everything is already there. Now I just have to edit it.’ So that’s the idea: to split it into two. I put down notes; I edit it. Writing disappears.”

Wikipedian mukaan sana intuitio on muodostettu latinan sanasta intueor, joka tarkoittaa ’katsoa’, ’nähdä’. Juuri näkeminen näytteli suurta rooli J. Karjalaisenkin oivalluksessa. Parhaat oivallukset eivät kuitenkaan välttämättä edellytä välitöntä havaitsemista. Ne voivat syntyä, kuten Max Weber on asian hienosti ilmaissut, ”sikaria leposohvalla tuprutellessa tai kävellessä kadulla, joka nousee loivasti ylämäkeen”. Ne voivat syntyä punttisalilla hauiskääntöjä tehdessä tai kaverin kanssa kaljalla istuessa.

Olipa tapa mikä tahansa, oivallukset välähtävät juuri silloin kun niitä ei odota, eivät kirjoitus- tai miksauspöydän ääressä pohtiessa ja etsiessä. Ne eivät kuitenkaan olisi tulleet mieleen, elleivät niitä olisi edeltäneet tuo pöydän ääressä pohtiminen ja intohimoinen etsiminen ja kysymysten asettaminen. Kova työ ja intohimo ratkaisevat. Siksi Max Weber sanoi, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti.

Silti oivallus on aina uhkapeliä: koskaan ei tiedä tuleeko se vai ei. Joku voi olla intohimoinen ja teknisesti loistava kirjoittaja, mutta hänellä ei ole koskaan ollut omaa arvokasta oivallusta. Tällöin hänestä tuskin on odotettavissa rivijournalistia kummempaa kynäilijää. Minäkin tunnen monia ahkeria, touhukkaita, pitkän ja ansiokkaan työuran tehneitä ihmisiä, jotka yhä kärsivällisesti odottavat ensimmäistä omaa oivallustaan. Meille palkkatyöläiselle se on onneksi mahdollista, juovuttavista intuitioista eläville taiteilijoille ei.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti