Myytinmurtajat

Tommi Uschanov pohtii hienossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus mahdollisuutta jonkinlaisen Yhteiskunnaliset myytinmurtajat televisiosarjan perustamiseen. Sarjassa kokeiltaisiin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters), pitävätkö tietyt kansan keskuudessa sitkeänä elävät uskomukset paikkansa, mutta keskityttäisiin vain yhteiskunnallisiin myytteihin. Uschanovin mukaan sarjassa voitaisiin tehdä esimerkiksi testi, jossa kaikille kaupungin asukkaille annettaisiin joka kuukausi ilmaista rahaa ja testattaisiin, vähenevätkö siellä työhalut? Toisaalla taas voitaisiin suorittaa koe, jossa rikoksesta saatavia rangaistuksia lievennettäisiin kahdesta samanlaisesta alueesta toisella, jonka jälkeen tarkkailtaisiin lisääntyvätkö siellä rikokset.   

Uschanovin sai tätä ajatusta pohtimaan deliberatiivisen demokratian tai keskustelevan demokratian kokeilut eripuolilla maailmaa. Muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa, Tanskassa ja Bulgariassa toteutetuissa kokeissa joukko kansalaisia houkuteltiin erilaisin keinoin tutustumaan perinpohjaisesti politiikan asiakysymyksiin. Viikonlopun aikana kokeeseen osallistujat esimerkiksi perehtyivät ryhmätyönä politiikan eri sektoreiden asiakysymyksiin keskustelemalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa puolueettomien vetäjien johdolla. Kokeissa niihin osallistuvien tavallisten ihmisten ymmärrys ikään kuin hinattiin asioista päättävien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kanssa samalle tasolle.

Kokeiden tulokset ovat olleet positiivisia. Keskustelujen myötä osallistujien tietotason on havaittu kasvavan ja monien äänestyspäätösten muuttuvan. Lisäksi kokeet ovat lisänneet osallistujien luottamusta edustuselimiin ja politiikkaan. Britanniassa vuoden 1997 parlamenttivaalien yhteydessä tehdyssä kokeessa havaittiin, että kolmanneksi suurin puolue, liberaalidemokraattinen puolue, jopa kolminkertaisti kannatuksensa kokeen osanottajien päästyä selville sen kannanotoista vaalien asiakysymyksiin. Uschanovin mielestä onkin perusteltua epäillä, että jos äänestäjät ymmärtäisivät puolueet ja niiden kannat eri kysymyksiin samalla tavalla kuin puolueet itse, esimerkiksi puolueiden keskinäiset kannatussuhteet saattaisivat olla hyvinkin toisenlaiset kuin ne ovat.

Uschanovin epäilyihin on helppo yhtyä. Uskon, että meilläkin Suomessa monen kannat ympäristöasioihin, maahanmuuttoon, EU:hun, verotukseen, tulonjakoon ja moniin muihin asioihin muuttuisivat, jos perusfaktat olisivat hallussa. Se taas väistämättä johtaisi oman position tarkempaan pohtimiseen ja mahdollisesti toisenlaiseen äänestyspäätökseen. Oma äitinikin sanoi ruvenneensa pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä vasta katsottuaan televisiosta Food Inc. –dokumentin. Hän oli järkyttynyt näkemästään, eikä voinut ”maatalon tyttönä” uskoa, kuinka hirvittävällä tavalla elintarviketuotantoon tarkoitettuja kotieläimiä kohdellaan. Heidän kotitilallaan eläimet saivat juosta vapaana, niille lässytettiin kuin ystäville ja niitä kunnioitettiin. Vaikka hän oli tiennyt tuon idyllin murtuneen jo ajat sitten, ei hänelle ollut tullut mieleenkään, minkälainen Auschwitz tehokkuuden ja tuottavuuden maksimoinnilla oli muutamassa vuosikymmenessä saatu aikaan. Aika näyttää muuttiko tuo silmät avannut kokemus myös hänen äänestyskäyttäytymistään.   

Oman työni kautta törmään usein EU:ta koskeviin lentäviin lauseisiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Yksi niistä on väite EU-byrokratian kalleudesta. Monet jopa elävät hieman kärjistetysti siinä uskossa, että leijonanosa heidän ”veromarkoistaan” menee erilaisten EU-virkamiesten, eurokraattien, elättämiseen. Todellisuudessahan EU:n talousarviosta suurin osa käytetään maatalouden tukemiseen ja Euroopan kilpailukyvyn lisäämiseen muun muassa erilaisten rakenne –ja aluerahastojen avulla. Hallinnon osuus budjetista on vain noin 6 prosenttia ja se kyllä kestää vertailun useimpien kansallisvaltioiden hallintomenojen kanssa.

Väite EU-byrokratian erityisen suurista kustannuksista on siis faktoihin perustumaton uskomus, eli täysiverinen myytti. Media ja rahvaiden mölisevät suut ovat vastaavia EU-myyttejä pullollaan. Jopa niin pullollaan, että useat Euroopan komission edustustot ympäri Eurooppaa ovat ruvenneet keräämään sitkeimmin kansan keskuudessa pyöriviä myyttejä nettisivuilleen ja tarjoamaan tilalle faktatietoa. Muun muassa komission Britannian edustuston verkkosivuilla on pitkä lista mitä mielikuvituksellisimpia EU-legendoja. Sieltä löytyy vastineita lehtikirjoituksiin, joissa on väitetty muun muassa, että EU:n lainsäädäntö pakottaa brittisairaalat palkkaamaan työntekijöitä, jotka eivät puhu englantia tai että EU:n työturvallisuusdirektiivi kieltää korkeat korot kampaamoiden työntekijöiltä.   

Tällaiset sivustot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta koska niitä ylläpitävät pääasiassa myyttien kohteena olevat tahot, on vaara, että ne eivät tavoita suuria massoja ja/tai saarnaavat jo uskovaisille. Sen vuoksi Uschanovin ehdotus popularisoidusta Yhteiskunnalliset myytinmurtajat televisiosarjasta on mitä kannatettavin. Laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Mikäli tämä konsepti löisi läpi, olisin valmis perustamaan sen rinnalle Talouden myytinmurtajat televisiosarjan. Sen perustana voisi toimia esimerkiksi Ha-Joon Changin mainio kirja 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism, jossa aseistariisuvasti osoitetaan vääräksi lukuisten kliseiden verkosto, jolle julkinen keskustelu taloudesta perustuu. Changin kirjan vahvuus on siinä, että se ei sorru yleiseen ahneuden kulttuurin tuomitsemiseen SDP:n poliitikkojen tyyliin, vaan osoittaa taloustieteen termein, mitkä markkinatalouden toimintalogiikkaan liittämämme uskomukset pitävät paikkansa ja mitkä eivät.

Chang itse uskoo markkinatalouteen, mutta haluaa asettaa sille sääntelyn avulla selkeät pelisäännöt. Sen vuoksi ensimmäinen myytti, jonka hän kirjassaan murtaa, on illuusio täysin vapaista markkinoista. Changin mukaan markkinoilla on aina rajoitteita ja ne näyttävät vapailta ainoastaan, koska hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Harva länsimaalainen esimerkiksi kyseenalaistaan nykyisin lapsityövoiman käytön tuomittavuutta, mutta 1800-luvun Britanniassa asiasta käytiin kovaa vääntöä. Tuolloin parlamentti sääti lain, että alle 9-vuotiaat lapset eivät saaneet työskennellä puuvillatehtaissa, joissa työskentely oli erityisen vaarallista terveydelle. Puuvillatehtailijoiden mielestä tällaisella lainsäädännöllä rajoitettiin ”vapaan markkinatalouden” toimintaa. Vastaavia kamppailuja käydään koko ajan eri talouden sektoreilla, eivätkä edellä mainitun esimerkin valossa vapauden puolustajat ole sen puhtaampia poliittisista motiiveista, kuin sääntelyn puolestapuhujatkaan. Chang toteaakin viisaasti, että vapaus, kuten kauneus, on katsojan silmässä.

Minusta olisikin tärkeää, että Talouden myytinmurtajissa keskityttäisiin Changin hengessä murtamaan talouden myyttejä mahdollisimman objektiivisesti taloustieteellisestä tutkimuksesta nousevin argumentein. Se voisi toimia railakkaana vaihteluna nykyiselle mediassa näyttäytyvälle ”talouskeskustelulle”, jonka peruskaava menee niin, että ensin joku Matti Apusen tai Björn Wahlroosin kaltainen äärityyppi esittää provosoivan mielipiteen, jonka jälkeen arkkiatrit ja punavihreät räppärit saapuvat paikalle tuomitsemaan ahneuden kulttuurin. Tällaisessa ilmapiirissä todellista parhaiden argumenttien kamppailua ei synny, koska keskustelijat saapuvat keskusteluun eri lähtöoletuksin – yhdet taloudellisin, toiset moraalis-eettisin. Se on surullista, koska talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään päteviä argumentteja, joilla vapaan markkinatalouden puolustajat pystytään ajamaan nurkkaan heidän omalla kotikentällään. Tähän Talouden myytinmurtajat voisi tuoda muutoksen.