Menestysresepti

Kaikki alkoi siitä, kun kuulin viiksekkään miehen puhuvan radiossa. Hän oli juuri saanut valmiiksi EVA:n raporttisarjaan kirjoittamansa pamfletin Köyhät kyykkyyn: 9 + 1 loogista väitettä tunnevammaisille ihmisille uusliberaalin maailmankuvan puolustamiseksi, jonka sisältöä hän kuvaili Hyvää lauantaipäivää arvon vuorineuvos -ohjelmassa seuraavaan tyyliin:

”Siis mähän olin aikoinaan vasemmistolainen, mutta sitten luin vähän kirjoja. Niissä sanotaan aika selkeästi, että ihmisluontoa ei voi muuttaa, sitä ei voi hallita tai kontrolloida. Ihmiset ovat, nyt ja aina, ahneita, omaa etuaan röyhkeästi ajavia rationaalisia toimijoita, jotka etsivät vapautta. Mitä vapaammin ihmisten annetaan toimia, sitä enemmän kaikki hyötyy. Tää on aika selkeä fakta.”

Toimittaja: ”Entäs negatiiviset ulkoisvaikutukset? Eikö yksilön oman edun tavoittelu voi johtaa myös huonoihin lopputuloksiin yhteiskunnan kannalta, jos nyt mietitään vaikka ympäristöasioita?”

Viiksekäs mies: ”Kyllä markkinat korjaa aina itse itsensä. Ei siihen mitään sääntelyä kaivata. Jo Schumpeter puhui aikanaan luovasta tuhosta. Mä uskon, että luonnon osittainen tärveltyminen tai jopa tuhoutuminen voi olla hyvä juttu. Tiedä mitä hienoa me keksitään tilalle. Ennenkin ollaan keksitty. Tuho pakottaa ajattelemaan luovasti. Ihminen on parhaimmillaan selkä seinää vasten.”

Toimittaja: ”Mitä uusliberalismi sulle merkitsee?”

Viiksekäs mies: ”Mulle uusliberalismi merkitsee vapautta. Sitä, että valtiot tai muut julkiset tahot ei puutu mun tekemisiin. Julkinen sektori pitäisi supistaa minimiin. Mä en halua maksaa veroja siksi, että mun rahoilla autetaan mua.”

Toimittaja: ”Tekeekö raha onnelliseksi?”

Viiksekäs mies: ”Totta kai. On ihanaa kun voi ajella nelivetomaasturilla muiden yläpuolella. Mä en ymmärrä sitä, miten jotkut viitsii valittaa siitä, että pörssiyhtiön johtajan palkalla saa 24 tavallista työntekijää. Siihenhän kaikkien tulee pyrkiä. Maksimoimaan oma arvonsa työmarkkinoilla. Kyllä näkymätön käsi hoitaa ihmisille sellaisen palkan jonka ne ansaitsee.”

Toimittaja: ”Kertoisitko vielä loppuun lyhyesti, mikä on menestyksesi salaisuus?”

Viiksekäs mies: ”Tää on helppo, eikä se ole mikään salaisuus: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus, eli Suomalainen yhteiskoulu, Reserviupseerikoulu, Kansallis-Osake-Pankki, Helsingin oikeustieteellinen tiedekunta ja kokoomuksen jäsenyys. Tuohon vielä pari vuotta Jenkeissä niin resepti on valmis.”

Toimittaja: ”Kiitos haastattelusta ja oikein mukavaa lauantaipäivän jatkoa!”

Tuosta haastattelusta on jo lähes 12 vuotta. Muistan sen yhä kuin eilisen, vaikka sanonta onkin klisee. Olin tuolloin 19-vuotias ensimmäisen vuoden sosiologian opiskelija ja valmistautumassa juuri sosiologian perusopintoihin kuuluvaan kirjatenttiin kansalliskirjaston lukusalissa. En oikein pystynyt keskittymään kaikuvassa lukusalissa Zygmunt Baumaniin puisevaan klassikkoon, joten laiton korvalappustereoiden kuulokkeet korvilleni ja pistin radion päälle. Yritin etsiä kanavaa, jolta tulisi klassista musiikkia tai jotain muuta rauhoittavaa, mutta parasta mitä onnistuin löytämään, oli YLE:n merisäätiedote. Sen päätyttyä alkoi viiksekkään miehen haastattelu ja loppu on historiaa.

Kun haastattelu loppui, nousin saman tien tuoliltani, heitin Baumanin Sosiologinen ajattelu -kirjan roskikseen ja lähdin Akateemiseen kirjakauppaan ostamaan oikiksen pääsykoekirjoja. Ne maksoivat 495 markkaa, mikä oli minulle suuri summa siihen aikaan, mutta minulla oli sen verran säästöjä jäljellä, että ostin samaan syssyyn myös kauppiksen pääsykoekirjat. ”Tupla tutkinto tuplaa tulot”, muistan hokeneeni itselleni.

Seuraavana kesänä kävikin sitten niin onnellisesti, että postilaatikkoni ulosti kaksi paksua kirjettä. Se tarkoitti, että minut oli hyväksytty sekä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan että Helsingin kauppakorkeakouluun. Juhlistin tätä onnenpäivää ostamalla vaaleanpunaisen Lacosten pikeepaidan ja liittymällä kokoomukseen.

Opintoni etenivät alusta alkaen ripeästi. Luin minimin mitä kurssiselosteissa käskettiin enkä välittänyt arvosanoista. Ykkönen=hyväksytty. Tarkoituksenani ei ollut jäädä yliopistoon sivistymään, kuten monet n:nnen vuoden sosiologian opiskelijat viivästynyttä valmistumistaan perustelivat, vaan hoitaa tutkinnot nopeasti alta pois ja ruveta sen jälkeen takomaan rahaa. Tutkinnoilla on vain välinearvo, ei arvoa sinänsä. Välineen arvo mitataan rahassa.

Kahden tutkinnon suorittamiselta jäävän vapaa-aikanikin pyrin viettämään säntillisesti. Siinä missä entiset sosiologian kurssikaverini rypivät ilta toisensa jälkeen haalarit päällä Kallion räkälöissä, minä istuin kauluspaita ja pikkutakki päällä kokoomusnuorten kokouksissa, seminaareissa ja verkostoitumistapahtumissa. Kyllähän noissakin tilaisuuksissa toki maljaa nostettiin, mutta vain sen verran, että huoliteltujen liittokokouskannanottojen valmistelu vielä onnistui. Joskus parin viinilasin jälkeen saatoimme jopa hieman hullutella ja tehdä puoluekokoukselle aloitteita muun muassa sosiaaliturvan lakkauttamiseksi ja suomalaisyritysten siirtämiseksi Viroon. Selviteltyämme päitämme muutaman tunnin, päädyimme luonnollisesti vielä huomattavasti jyrkempiin kannanottoihin. Se oli hyvää aikaa.      

Kokoomusnuorissa opin verkostoitumisen merkityksen. Kun viiden vuoden uurastamisen jälkeen sain paperit ulos molemmista opinahjoistani, minun ei tarvinnut kauaa töitä etsiä. Eräs Benin talliin aikanaan kuulunut lakimies tarjosi minulle töitä huippujohtajien kannustinjärjestelmiä suunnittelevassa yhtiössä heti valmistumispäivänäni. Otin luonnollisesti paikan vastaan. Palkka ja muut edut olivat hyvät, ja mikä tärkeintä, sain tehdä töitä tärkeän asian eteen. Vielä tuolloin huippujohtajien palkat olivat Suomessa naurettavan pienet. Peruspalkan lisäksi maksettiin vain mitättömiä tulosbonuksia ja optio-ohjelmat olivat aivan lapsen kengissä. Jotkut huonoa tulosta tehneiden yritysten toimarit saattoivat jäädä jopa kokonaan ilman bonuksia. Von Mises & Rand Group teki kaikkensa tällaisten vääryyksien korjaamiseksi. Yrityksen päätehtävä kiteytyy sen sloganissa: ”tuntipalkka maksetaan ajan kulumisesta, tulospalkka tuloksesta.”

Tuosta sloganista tuli elämäni johtoajatus. Halusin muuttaa yritysmaailman tulospalkkiot oikeudenmukaisemmiksi yritysjohtajien kannalta ja olin valmis työskentelemään pitkää päivää tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Motivaatio näkyi tuloksissani ja pienellä viiveellä myös palkkapussissani. Etenin kahdessa vuodessa junior konsultista Front Side Capital –yksikön manageriksi, nuorimpana yrityksen historiassa. Ilmoittaessaan minulle ylennyksestäni esimieheni vihjasi hienovaraisesti, että minun tulisi ostaa kalliimpi auto. Hänen mukaansa asiakkaille ei tulisi antaa väärää kuvaa toiminnastamme edes heikoin signaalein. Yksi yrityksen kirjoittamattomia sääntöjä oli se, että manageritason henkilöstö ajoi S-sarjan mersuilla. Palkat oli optimoitu sen mahdollistamiseksi. Virallisen kädenpuristuksen sijaan sain esimieheltäni kannustavan läpsäytyksen selkään ja toverilliset onnittelut: ”tervetuloa parhaaseen S-sarjaan kido!”

Elämäni oli siis oikeilla raiteilla. Minulla oli loistoduuni, hyvä terveys ja varakas ystäväpiiri, joka tunsi viinit ja homejuustot. En juuri toivonut enempää. Toki lisää rahaa, mutta se nyt oli itsestäänselvyys. Olin joka tapauksessa tyytyväinen. Tässä kaikessa tyytyväisyydessäni unohdin kuitenkin kapitalismin rautaisen lain: pysyvää on vain muutos.

Ollessani eräänä päivänä matkalla asiakkaan luokse, sain tekstiviestin pomoltani: ”Firma myyty kansainväliselle sijoittajakollektiiville. Suomen toiminnoista ottaa vastuu tunnettu suomalainen pankkiiri. Briiffaus Aleksin WarRoomissa alkaen 14 reikäleipä.”

Briiffi oli lyhyt ja ytimekäs. Toimintoja tehostetaan ja järkevöitetään etenkin Front Side, Central ja Back –office toimintojen osalta. Seuraa irtisanomisia. YT-neuvottelut alkavat heti ilmoitusajan päätyttyä. Irtisanomisista päättää uusi CEO, joka käy tilanteen läpi henkilökohtaisesti kaikkien työntekijöiden kanssa.

Minun vuoroni tuli reilun viikon päästä. Hiki liimasi mittatilauspaidan selkääni noustessani hissillä ensimmäistä kertaa ”isojen poikien” kerrokseen. Siellä minut otti vastaan kaunein koskaan näkemäni aulapalveluhenkilö. Hän pyysi minua odottamaan hetken. Sitten hän ilmoitti lankapuhelimella huoneeseen, että olen saapunut. Sain kutsun saapua sisään. Huoneessa minua odottivat General Manager Kekäläinen ja talousjohtaja Säilynoja, molemmat entisiä huippujääkiekkoilijoita. He istuivat jykevän jalopuupöydän takana ja heidän välissään oli tyhjä istuin. Arvelin sen kuuluvan kasvottomalle pääomalle, jonka sanomaa nämä kaksi huippujohtajaa olivat tulleet minulle kertomaan. Samassa kuitenkin kajahti kongi ja pöydän takana olevista japanilaistyylisistä ovista huoneeseen astui savuverhon saattelemana tyylikkäästi pukeutunut mies. Savun hälvettyä tunnistin hänet heti: hän oli viiksekäs mies!  

Istuttuaan alas viiksekäs mies ei alkuun puhunut mitään. Hän piti minua otteessaan dramaattisella hiljaisuudella ja tuijotti suoraan silmiini niin läpitunkevasti, että minun oli laskettava katseeni alas. Kylmäsi. Se oli jäätävin koskaan näkemäni katse.

Viimein hän levitti kätensä kristusmaisesti molemmille puolilleen, napsautti sormiaan ja tiuskaisi Säilynojalle ja Kekäläiselle: ”Paperit!” Salamannopeasti he ojensivat hänen eteensä nivaskan papereita. Viiksekäs mies silmäili niitä hetkisen, käänsi sitten katseensa minuun ja kysyi:

”Hannu P. Ikäheimo…”

”Niin.”

”tiedätkö sinä sinä, kuinka minusta tuli menestyjä?”

”Totta kai, olettehan kertonut sen useassa haastattelussa: Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus.”

”Aivan oikein. No pidätkö sinä sitten minua aivan idioottina?”

”Kuinka niin? Emmehän ole edes tavanneet aiemmin.”

”Ja mistähän se voisi johtua?”

”En osaa sanoa. Voisitteko kertoa?”

  

”Toki. Se johtuu siitä, että mulla on menestysresepti ja sulla ei. Kuvitteletko sä, että sä voit pitää kakun ja syödä sen?”

”Nyt en kyllä ymmärrä.”    

”Kuules Ikäheimo, mä olen periaatteiden mies. Yksi mun periaatteista on, että älä koskaan luota mieheen joka ei ole käynyt RUK:kia. Papereissasi en näe edes merkintää asepalveluksen suorittamisesta, joten miten on, voinko luottaa sinuun.”

”Olen suorittanut sivarin. Sain ATK-ajokortista täydet pisteet!”

”Hahahahahaa. Ainakin sinulla on huumorintajua. Vai että ihan täydet pisteet! Ikäheimo, älä pakota minua laskemaan alleni. Mutta vakavasti ottaen, toinen periaatteistani on, että älä koskaan palkkaa henkilöä, joka ei ole käynyt SYK:kiä. Kysymykseni kuuluu siis, oletko sinä käynyt SYK:in?”

”En ole käynyt SYK:iä. Suoritin lukioni Kuopion Lyseon lukiossa, joka on erittäin perinteikäs lukio sekin. Sen rehtorina on toiminut muun muassa J.V. Snellman ja…”

”Ikäheimo, kuulen vain kärpäsen surinaa. Katsopa jalkoihisi, siinä on lasikatto. Siihen sinä olet nyt lyönyt pääsi. Tuolla sivupöydällä on laatikko. Siihen voit tyhjentää työpöytäsi.”  

”Mutta helvetti sentään…Mähän oon tehnyt tälle firmalle aivan käsittämättömästi rahaa. Mut on valittu kolme kertaa kuukauden työntekijäksi ja mut ylennettiin kautta aikojen nuorimpana Front Siden manageriksi. Ettehän te voi potkia mua pihalla.”

”Ikäheimo, älä ota tätä henkilökohtaisesti. Sarasvuon Jari sanoi mulle joskus, että sian kanssa painiessa likaa aina omatkin kätensä. Sen takia mä en voi tehdä poikkeuksia. Kuten sanoin, olen periaatteiden mies ja sinun osaltasi resepti ei ole valmis, eikä koskaan tulekaan valmiiksi. Kekäläinen ja Säilynoja, onko teillä jotain sanottavaa Ikäheimolle?”

Kekäläinen: ”Oot tehnyt hyvää työtä, mutta sulla ei ole menestysreseptiä. Heidi Klumia lainaten: Auf wiedersehen.”

Säilynoja: ”Ei mulla oo tohon juuri lisättävää. Saat potkut!”

Viiksekäs mies: ”Olen selvästi hengaillut liikaa sen Sarasvuon kanssa kun musta on tullut tällainen nössö. Ikäheimo, mä vapautan sinut.”

Sain siis potkut ja tulin yhteen elämäni tienhaaroista. Minun piti valita jatkaisinko valitsemallani polulla vai ryhtyisinkö tekemään jotain muuta. Amerikkalaiselokuvien kliseisten toimintamallien mukaan minun olisi tässä vaiheessa pitänyt ymmärtää, että rahamaailma ja sen parissa toimivat ihmiset ovat läpimätiä, ja tehdä totaalinen suunnanmuutos: Pyrkiä pelastamaan maailma, sairaat ihmiset ja Afrikan nälkäänäkevät lapset. Niin ei kuitenkaan käynyt. En menettänyt uskoani rahaan, vaan epäonnistuminen sai minut haluamaan sitä kahta kauheammin. Vannoin itselleni, että joskus vielä lennän Lontooseen kolme konkurssia tehneenä multimiljonäärinä ja kuulutan koko maailmalle gordongekkomaisesti: Ikäheimo is back!

En myöskään menettänyt uskoani rahamaailman parissa toimiviin ihmisiin. On totta, että hetken ajan pidin yllättäviä potkujani epäoikeudenmukaisena. Olihan kuitenkin ollut reilut kolme vuotta kaikilla tulosmittareilla yksi firman tuottavimmista työntekijöistä. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään omistajien vaihduttua, ja miksipä olisikaan merkinnyt. Jokaisella omistajalla on oikeus rakentaa ympärilleen sellainen tiimi johon voi luottaa. Jos viiksekkään miehen mukaan minulla ei ole menestysreseptiä, niin asia on silloin niin. Viiksekäs mies on oikeassa, koska hän puhuu rahan kieltä. Hän on natiivi rahan kielessä. Hän on Suomen rikkain mies.

Yhdessä asiassa viiksekäs mies oli kuitenkin väärässä: minun reseptini tulee valmiiksi, tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut kirjeen ylioppilaslautakunnalta, joka on lukuisten anomusten ja valitusten jälkeen luvannut hylätä ylioppilastutkintoni. Se mahdollistaa minulle lukion uudelleen suorittamisen Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, Sykissä, tuossa tarunhohtoisessa menestystehtaassa. Sen lisäksi olen saanut neuvoteltua puolustusvoimien hallinnon kanssa erityisjärjestelyn, jolla suoritan reserviupseerikoulun kurssimuotoisena. Ainoastaan peruskoulutuskauden joudun suorittamaan yhtäjaksoisesti Santahaminan varuskunnassa.

Elämässä saa vain sen, minkä pystyy neuvottelemaan. Näinhän puhui Sarasvuo.  

Viiksekäs mies ja muut huippumenestyjät, antakaa minulle siis vielä muutama vuosi aikaan niin tulette näkemään mistä minut on tehty. Olen oppinut, että täytyy epäonnistua voidakseen onnistua. Ei ole kolmea ilman neljättä, neljättä ilman viidettä. Siinä kaikki.