”Virkailijat ovat
hyvin sivistyneitä, mutta vain yksipuolisesti, omalla alallaan virkamies pystyy
yhdestä sanasta käsittämään heti kokonaisia ajatussarjoja, mutta jonkin toisen
osaston toimialaan kuuluvia asioita hänelle täytyy selittää tuntikausia,
jolloin hän ehkä nyökkää kohteliaasti, mutta ei sittenkään ymmärrä mitään.”
Franz
Kafka, Linna
Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten artikkelin, jossa kerrottiin, että osa Lissabonin sopimusneuvotteluissa istuneista Irlannin edustajista myönsi heidän kotimaassaan järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, etteivät he olleet edes lukeneet sopimustekstiä kokonaan. Kansa siis laitettiin äänestämään tekstistä, joka oli niin puuduttavaan luettavaa, etteivät edes sopimusta muokkaamassa olleet poliitikot jaksaneet lukea sitä loppuun. Voi vain arvella kuinka monella prosentilla kansalaisista oli tarvittavat tiedot järkevän mielipiteen muodostamiseen sopimuksesta. Sopimus hyväksyttiin lokakuussa 2009 67 prosentin enemmistöllä.
Pari viikkoa sitten luin Iltasanomista, että tuoreen
kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ovat ihan pihalla suomalaisten puolueiden
eurokannoista. Tarkkoja lukuja en muista, mutta joka tapauksessa vain
hälytyttävän pieni osa kyselyyn vastannaista tiesi, miten puolueet suhtautuvat
tukipaketteihin, vakuusmekanismeihin tai ylipäätään euron pelastamiseen ja sen
tulevaisuuteen.
Kyselyyn vastanneita kansalaisia on turha syyttää. Tuskin
puolueilla itselläänkään on kovin selkeää visiota siitä, minkälaista Eurooppaa
ne haluavat olla rakentamassa. Ne vastustavat monia asioita, mutta minkä
puolesta ne ovat oikeastaan valmiita kamppailemaan? Suomen kansallisen edun?
Mitä se sitten tarkoittaa? Tuntuu siltä, että puolueet ovat kansalaisten tavoin
täysin eksyksissä EU-politiikan suhteen. Ne vain seuraavat spektaakkelia
avuttomina vierestä ja yrittävät reagoida mahdollisimman johdonmukaisesti
uusiin odottamattomiin käänteisiin.
Reilu viikko sitten torstaina istuin Eurooppa-salissa
kuuntelemassa Eurooppa-tutkimuksen päivän avausluentoa, jonka otsikko oli
”Asiantuntijat ja päätöksenteko eurokriisissä”. Luento alkoi
valtionvarainministeriön virkamiehen esityksellä, jossa käytiin läpi kriisin
eri vaiheet ja niihin reagointi valtionhallinnossa. Pelkkä kaavio ”Euroalueen
kriisinhallinta ja Suomen toimet” viimeiseltä viideltä kuukaudelta sai monet
salissa pyörittelemään päätään. Päällekkäisistä kriisinhallinta
instrumenteista, työryhmistä, väliarvioista ja neuvotteluista piirtyi seinälle niin
surrealistinen kokonaisuus, että ainakin minulle tuli mieleen, että onkohan
homma enää kenenkään hallussa. VM:n virkamies kuitenkin vakuutti, että
ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta kriisi on hallinnassa ja tehokkaampia
koko euroaluetta koskevia kriisinhallintamekanismeja luodaan koko ajan. Se oli
tietysti helpottavaa kuulla.
Samassa tilaisuudessa puhuneella kokeneella Ylen politiikan
toimittajalla ei ollut aivan yhtä selkeä kuva eurokriisistä ja sen hallinnasta.
Hän kertoi tämän kriisin olleen ensimmäinen kerta hänen yli 20 vuotta
kestäneellä politiikan toimittajan urallaan, jolloin hän on ollut täysin pihalla
siitä, mitä tapahtuu. Anekdoottina hän kertoi vuosi pari sitten seuranneensa
Yleltä keskusteluohjelmaa, jossa Mauri Pekkarinen yritti selittää
yksinkertaisesti mistä eurokriisissä on kyse, mitä on päätetty ja kuinka tästä
edetään. Lähetyksen jälkeen toimittaja kertoi palanneensa perheensä pariin ja
todenneensa, että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän kertoi jopa pohtineensa,
kuinka hän pystyy palaamaan töihin, jos hän ei ymmärrä missä mennään.
Toimittaja kertoi saaneensa karistettua riittämättömyyden tunteen varsin nopeasti oltuaan töihin palattuaan yhteydessä useisiin niin sanottuihin asiantuntijoihin. Monet heistä
olivat auliisti myöntäneet, etteivät hekään enää pysyneet kärryillä. EVM:t ja
ERVV:t, niihin liittyvät vivutusinstrumentit ja päätöksentekomekanismit,
stressitestit, takuut ja vakuudet, olivat heille yhtä sakeaa puuroa kuin
satunnaisesti päivän lehdet selaaville tavallisille kaduntallaajillekin.
Itse voin todeta saman. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan
ollut selkeää kokonaiskuvaa kriisinhoidosta, vaikka seuraan EU-politiikkaa työni
puolesta päivittäin lukuisista eri lähteistä. Näen painajaisia siitä, että joku
soittaa minulle töihin ja kysyy mistä sanoista eurokriisin yhteydessä
esiintyvät kirjainyhdistelmät tulevat, mitä ne tarkoittavat ja miksi asioista
on tehty niin hemmetin hankalia tavalliselle ihmiselle käsittää. Tiedän jo nyt,
etten osaisi vastata noihin kysymyksiin, enkä tiedä osaako kukaan (ainakaan tuohon viimeiseen).
Ja ehkä juuri tässä olemme koko ongelman ytimessä. Ehkä
EU:sta on tullut, samaan tapaan kuin globaalista pankkijärjestelmästä, tai
kapitalismista, niin kompleksinen järjestelmä, ettei sen kuntoon saattaminen
ole mahdollista kuin romahduksen kautta. Tämä ajatus tuli mieleen lukiessa
antropologi Joseph Tainterin mielenkiintoista artikkelia Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Yksi
Tainterin artikkelin pääsanomista, joka pohjaa hänen aiempiin tutkimuksiinsa
kompleksisten yhteiskuntien sortumisesta (ks. The collapse of complex
societies), on se, että ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu
kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla monimutkaisempaa
infrastruktuuria tai byrokratiaa, mutta tietyn pisteen jälkeen uusien ongelmien
ratkaiseminen rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle ei enää
toimi. Tainter kutsuu tätä selitysmalliaan alenevan rajahyödyn laiksi. Aluksi
investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin
vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden
kannattavuus heikkenee. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1
kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100% kasvua, mutta
seuraava lisäkilo tuottaa vain 50% kasvun ja sitä seuraava 33% kasvun.
Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa
eksponentiaalisesti (esimerkki otettu Tainteria käsittelevästä
wikipedia-artikkelista).
Kompleksisissa yhteiskunnissa aleneva rajahyöty selittyy
Tainterin mukaan sillä, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat
ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia
keinoja (esim. jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän mutta
tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista). Yhteiskunta romahtaa, kun se
saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät tuota enää rajahyötyä. Vaikka
rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden
ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta. Riittävän suuri kriisi
romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti.
Tainterin mukaan historialliset yhteiskunnat ovat
säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Rooman valtakunnan romahdus
on näistä tunnetuin esimerkki. Odottaako EU:ta sitten Rooman valtakunnan
kohtalo?
Niin paljon kuin saankin nautintoa kirjoista ja elokuvista,
jossa saarnataan nyky-yhteiskuntien dekadenssista ja povataan pikaista
apokalypsia, en edes halua yrittää vastata tuohon kysymykseen. Sen kuitenkin
uskallan todeta, että on vaikea nähdä, kuinka EU voisi ratkaista nykyisen
kriisinsä vain rakentamalla uusia kompleksisia hallintamekanismeja jo olemassa olevien
päälle. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ei pysty
ratkaisemaan tyydyttävästi niitä ongelmia, joita varten se on luotu. Samalla
EU:n kriisinhallintakoneistosta on tullut niin vaikea, etteivät sen toimintaa
ymmärrä sen paremmin asiantuntijat kuin tavalliset kansalaisetkaan. Toimivan
demokratian kannalta nykytilanne on kestämätön.
Mielestäni EU:lla onkin edessään kaksi vaihtoehtoa: joko
järjestelmän yksinkertaistaminen tai romahdus. Tainterin mukaan Bysantti on
ollut ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut
estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Se yksinkertaisti
hallintoaan, heikensi kaupunkikulttuuriaan ja vähensi panostuksiaan
koulutukseen, ts. alensi kompleksisuuttaan, joka johti lopulta siihen (tosin
vasta vuosisatojen jälkeen), että lisäinvestoinnit kompleksisuuteen rupesivat
taas tuottamaan lisäarvoa. Tainter myöntää, että ajanjakso oli ihmisille
monella tapaa vaikea, sotilaallisten tappioiden ja ruttojen sävyttämä, mutta
valtakunta pysyi pystyssä ja pystyi jopa kasvattamaan aluettaan seuraavina
vuosisatoina.
EU:lta vaadittaisiin nyt jotain vastaavaa, mikäli sen
halutaan olevan pystyssä vielä vuosisadan lopulla. Uudistuminen ja
yksinkertaistaminen eivät kuitenkaan ole mahdollisia niin kauan, kun
positiiviset visiot EU:n ja Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat. Nyt jos koskaan
tulisikin pohtia sitä, millaisessa Euroopassa haluamme elää, tai minkälaista
Eurooppaa haluamme rakentaa seuraaville sukupolville. Näiden pohdintojen
pohjalta tulisi rakentaa selkeä visio tavoitteista ja miettiä, mitkä ovat
parhaat keinot noiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Vain selkeitä päämääriä
luomalla EU:sta voidaan tehdä yksinkertaisempi, helpommin ymmärrettävä ja
toimivampi. Uudet hätätoimet ilman selkeää tietoa suunnasta taas vain uhkaavat
tehdä järjestelmästä yhä monimutkaisemman, yhä vaikeamman hallita, yhä
tehottomamman ja siten yhä alttiimman romahdukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti