Kaikki alkoi siitä, kun kuulin viiksekkään miehen puhuvan radiossa.
Hän oli juuri saanut valmiiksi EVA:n raporttisarjaan kirjoittamansa pamfletin Köyhät kyykkyyn: 9 + 1 loogista väitettä
tunnevammaisille ihmisille uusliberaalin maailmankuvan puolustamiseksi,
jonka sisältöä hän kuvaili Hyvää
lauantaipäivää arvon vuorineuvos -ohjelmassa seuraavaan tyyliin:
”Siis mähän olin aikoinaan vasemmistolainen, mutta sitten
luin vähän kirjoja. Niissä sanotaan aika selkeästi, että ihmisluontoa ei voi muuttaa,
sitä ei voi hallita tai kontrolloida. Ihmiset ovat, nyt ja aina, ahneita, omaa
etuaan röyhkeästi ajavia rationaalisia toimijoita, jotka etsivät vapautta. Mitä
vapaammin ihmisten annetaan toimia, sitä enemmän kaikki hyötyy. Tää on aika
selkeä fakta.”
Toimittaja: ”Entäs negatiiviset ulkoisvaikutukset? Eikö
yksilön oman edun tavoittelu voi johtaa myös huonoihin lopputuloksiin
yhteiskunnan kannalta, jos nyt mietitään vaikka ympäristöasioita?”
Viiksekäs mies: ”Kyllä markkinat korjaa aina itse itsensä. Ei
siihen mitään sääntelyä kaivata. Jo Schumpeter puhui aikanaan luovasta tuhosta.
Mä uskon, että luonnon osittainen tärveltyminen tai jopa tuhoutuminen voi olla
hyvä juttu. Tiedä mitä hienoa me keksitään tilalle. Ennenkin ollaan keksitty.
Tuho pakottaa ajattelemaan luovasti. Ihminen on parhaimmillaan selkä seinää
vasten.”
Toimittaja: ”Mitä uusliberalismi sulle merkitsee?”
Viiksekäs mies: ”Mulle uusliberalismi merkitsee vapautta.
Sitä, että valtiot tai muut julkiset tahot ei puutu mun tekemisiin. Julkinen
sektori pitäisi supistaa minimiin. Mä en halua maksaa veroja siksi, että mun
rahoilla autetaan mua.”
Toimittaja: ”Tekeekö raha onnelliseksi?”
Viiksekäs mies: ”Totta kai. On ihanaa kun voi ajella
nelivetomaasturilla muiden yläpuolella. Mä en ymmärrä sitä, miten jotkut
viitsii valittaa siitä, että pörssiyhtiön johtajan palkalla saa 24 tavallista
työntekijää. Siihenhän kaikkien tulee pyrkiä. Maksimoimaan oma arvonsa
työmarkkinoilla. Kyllä näkymätön käsi hoitaa ihmisille sellaisen palkan jonka
ne ansaitsee.”
Toimittaja: ”Kertoisitko vielä loppuun lyhyesti, mikä on
menestyksesi salaisuus?”
Viiksekäs mies: ”Tää on helppo, eikä se ole mikään salaisuus:
Sykki, Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus, eli Suomalainen yhteiskoulu,
Reserviupseerikoulu, Kansallis-Osake-Pankki, Helsingin oikeustieteellinen
tiedekunta ja kokoomuksen jäsenyys. Tuohon vielä pari vuotta Jenkeissä niin
resepti on valmis.”
Toimittaja: ”Kiitos haastattelusta ja oikein mukavaa
lauantaipäivän jatkoa!”
Tuosta haastattelusta on jo lähes 12 vuotta. Muistan sen yhä
kuin eilisen, vaikka sanonta onkin klisee. Olin tuolloin 19-vuotias ensimmäisen
vuoden sosiologian opiskelija ja valmistautumassa juuri sosiologian
perusopintoihin kuuluvaan kirjatenttiin kansalliskirjaston lukusalissa. En
oikein pystynyt keskittymään kaikuvassa lukusalissa Zygmunt Baumaniin puisevaan
klassikkoon, joten laiton korvalappustereoiden kuulokkeet korvilleni ja pistin
radion päälle. Yritin etsiä kanavaa, jolta tulisi klassista musiikkia tai
jotain muuta rauhoittavaa, mutta parasta mitä onnistuin löytämään, oli YLE:n
merisäätiedote. Sen päätyttyä alkoi viiksekkään miehen haastattelu ja loppu on historiaa.
Kun haastattelu loppui, nousin saman tien tuoliltani, heitin Baumanin Sosiologinen ajattelu -kirjan roskikseen
ja lähdin Akateemiseen kirjakauppaan ostamaan oikiksen pääsykoekirjoja. Ne
maksoivat 495 markkaa, mikä oli minulle suuri summa siihen aikaan, mutta
minulla oli sen verran säästöjä jäljellä, että ostin samaan syssyyn myös
kauppiksen pääsykoekirjat. ”Tupla tutkinto tuplaa tulot”, muistan hokeneeni
itselleni.
Seuraavana kesänä kävikin sitten niin onnellisesti, että postilaatikkoni
ulosti kaksi paksua kirjettä. Se tarkoitti, että minut oli hyväksytty sekä
Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan että Helsingin
kauppakorkeakouluun. Juhlistin tätä onnenpäivää ostamalla vaaleanpunaisen
Lacosten pikeepaidan ja liittymällä kokoomukseen.
Opintoni etenivät alusta alkaen ripeästi. Luin minimin mitä
kurssiselosteissa käskettiin enkä välittänyt arvosanoista. Ykkönen=hyväksytty. Tarkoituksenani
ei ollut jäädä yliopistoon sivistymään, kuten monet n:nnen vuoden sosiologian
opiskelijat viivästynyttä valmistumistaan perustelivat, vaan hoitaa tutkinnot
nopeasti alta pois ja ruveta sen jälkeen takomaan rahaa. Tutkinnoilla on vain
välinearvo, ei arvoa sinänsä. Välineen arvo mitataan rahassa.
Kahden tutkinnon suorittamiselta jäävän vapaa-aikanikin
pyrin viettämään säntillisesti. Siinä missä entiset sosiologian kurssikaverini
rypivät ilta toisensa jälkeen haalarit päällä Kallion räkälöissä, minä istuin
kauluspaita ja pikkutakki päällä kokoomusnuorten kokouksissa, seminaareissa ja
verkostoitumistapahtumissa. Kyllähän noissakin tilaisuuksissa toki maljaa
nostettiin, mutta vain sen verran, että huoliteltujen liittokokouskannanottojen
valmistelu vielä onnistui. Joskus parin viinilasin jälkeen saatoimme jopa
hieman hullutella ja tehdä puoluekokoukselle aloitteita muun muassa
sosiaaliturvan lakkauttamiseksi ja suomalaisyritysten siirtämiseksi Viroon.
Selviteltyämme päitämme muutaman tunnin, päädyimme luonnollisesti vielä
huomattavasti jyrkempiin kannanottoihin. Se oli hyvää aikaa.
Kokoomusnuorissa opin verkostoitumisen merkityksen. Kun
viiden vuoden uurastamisen jälkeen sain paperit ulos molemmista opinahjoistani,
minun ei tarvinnut kauaa töitä etsiä. Eräs Benin talliin aikanaan kuulunut
lakimies tarjosi minulle töitä huippujohtajien kannustinjärjestelmiä
suunnittelevassa yhtiössä heti valmistumispäivänäni. Otin luonnollisesti paikan
vastaan. Palkka ja muut edut olivat hyvät, ja mikä tärkeintä, sain tehdä töitä
tärkeän asian eteen. Vielä tuolloin huippujohtajien palkat olivat Suomessa
naurettavan pienet. Peruspalkan lisäksi maksettiin vain mitättömiä
tulosbonuksia ja optio-ohjelmat olivat aivan lapsen kengissä. Jotkut huonoa
tulosta tehneiden yritysten toimarit saattoivat jäädä jopa kokonaan ilman
bonuksia. Von Mises & Rand Group teki kaikkensa tällaisten vääryyksien
korjaamiseksi. Yrityksen päätehtävä kiteytyy sen sloganissa: ”tuntipalkka
maksetaan ajan kulumisesta, tulospalkka tuloksesta.”
Tuosta sloganista tuli elämäni johtoajatus. Halusin muuttaa
yritysmaailman tulospalkkiot oikeudenmukaisemmiksi yritysjohtajien kannalta ja
olin valmis työskentelemään pitkää päivää tuon tavoitteen saavuttamiseksi.
Motivaatio näkyi tuloksissani ja pienellä viiveellä myös palkkapussissani.
Etenin kahdessa vuodessa junior konsultista Front Side Capital –yksikön manageriksi,
nuorimpana yrityksen historiassa. Ilmoittaessaan minulle ylennyksestäni
esimieheni vihjasi hienovaraisesti, että minun tulisi ostaa kalliimpi auto.
Hänen mukaansa asiakkaille ei tulisi antaa väärää kuvaa toiminnastamme edes
heikoin signaalein. Yksi yrityksen kirjoittamattomia sääntöjä oli se, että manageritason
henkilöstö ajoi S-sarjan mersuilla. Palkat oli optimoitu sen mahdollistamiseksi.
Virallisen kädenpuristuksen sijaan sain esimieheltäni kannustavan läpsäytyksen
selkään ja toverilliset onnittelut: ”tervetuloa parhaaseen S-sarjaan kido!”
Elämäni oli siis oikeilla raiteilla. Minulla oli
loistoduuni, hyvä terveys ja varakas ystäväpiiri, joka tunsi viinit ja
homejuustot. En juuri toivonut enempää. Toki lisää rahaa, mutta se nyt oli
itsestäänselvyys. Olin joka tapauksessa tyytyväinen. Tässä kaikessa
tyytyväisyydessäni unohdin kuitenkin kapitalismin rautaisen lain: pysyvää on
vain muutos.
Ollessani eräänä päivänä matkalla asiakkaan luokse, sain
tekstiviestin pomoltani: ”Firma myyty kansainväliselle
sijoittajakollektiiville. Suomen toiminnoista ottaa vastuu tunnettu suomalainen
pankkiiri. Briiffaus Aleksin WarRoomissa alkaen 14 reikäleipä.”
Briiffi oli lyhyt ja ytimekäs. Toimintoja tehostetaan ja
järkevöitetään etenkin Front Side, Central ja Back –office toimintojen osalta.
Seuraa irtisanomisia. YT-neuvottelut alkavat heti ilmoitusajan päätyttyä.
Irtisanomisista päättää uusi CEO, joka käy tilanteen läpi henkilökohtaisesti
kaikkien työntekijöiden kanssa.
Minun vuoroni tuli reilun viikon päästä. Hiki liimasi
mittatilauspaidan selkääni noustessani hissillä ensimmäistä kertaa ”isojen
poikien” kerrokseen. Siellä minut otti vastaan kaunein koskaan näkemäni
aulapalveluhenkilö. Hän pyysi minua odottamaan hetken. Sitten hän ilmoitti
lankapuhelimella huoneeseen, että olen saapunut. Sain kutsun saapua sisään. Huoneessa
minua odottivat General Manager Kekäläinen ja talousjohtaja Säilynoja, molemmat
entisiä huippujääkiekkoilijoita. He istuivat jykevän jalopuupöydän takana ja
heidän välissään oli tyhjä istuin. Arvelin sen kuuluvan kasvottomalle
pääomalle, jonka sanomaa nämä kaksi huippujohtajaa olivat tulleet minulle
kertomaan. Samassa kuitenkin kajahti kongi ja pöydän takana olevista
japanilaistyylisistä ovista huoneeseen astui savuverhon saattelemana
tyylikkäästi pukeutunut mies. Savun hälvettyä tunnistin hänet heti: hän oli
viiksekäs mies!
Istuttuaan alas viiksekäs mies ei alkuun puhunut mitään. Hän
piti minua otteessaan dramaattisella hiljaisuudella ja tuijotti suoraan
silmiini niin läpitunkevasti, että minun oli laskettava katseeni alas. Kylmäsi. Se oli jäätävin koskaan näkemäni katse.
Viimein hän levitti kätensä kristusmaisesti molemmille
puolilleen, napsautti sormiaan ja tiuskaisi Säilynojalle ja Kekäläiselle:
”Paperit!” Salamannopeasti he ojensivat hänen eteensä nivaskan papereita.
Viiksekäs mies silmäili niitä hetkisen, käänsi sitten katseensa minuun ja
kysyi:
”Hannu P. Ikäheimo…”
”Niin.”
”tiedätkö sinä sinä, kuinka minusta tuli menestyjä?”
”Totta kai, olettehan kertonut sen useassa haastattelussa: Sykki,
Rukki, Koppi, oikis ja kokoomus.”
”Aivan oikein. No pidätkö sinä sitten minua aivan idioottina?”
”Kuinka niin? Emmehän ole edes tavanneet aiemmin.”
”Ja mistähän se voisi johtua?”
”En osaa sanoa. Voisitteko kertoa?”
”Toki. Se johtuu siitä, että mulla on menestysresepti ja
sulla ei. Kuvitteletko sä, että sä voit pitää kakun ja syödä sen?”
”Nyt en kyllä ymmärrä.”
”Kuules Ikäheimo, mä olen periaatteiden mies. Yksi mun
periaatteista on, että älä koskaan luota mieheen joka ei ole käynyt RUK:kia.
Papereissasi en näe edes merkintää asepalveluksen suorittamisesta, joten miten
on, voinko luottaa sinuun.”
”Olen suorittanut sivarin. Sain ATK-ajokortista täydet
pisteet!”
”Hahahahahaa. Ainakin sinulla on huumorintajua. Vai että
ihan täydet pisteet! Ikäheimo, älä pakota minua laskemaan alleni. Mutta
vakavasti ottaen, toinen periaatteistani on, että älä koskaan palkkaa henkilöä,
joka ei ole käynyt SYK:kiä. Kysymykseni kuuluu siis, oletko sinä käynyt
SYK:in?”
”En ole käynyt SYK:iä. Suoritin lukioni Kuopion Lyseon
lukiossa, joka on erittäin perinteikäs lukio sekin. Sen rehtorina on toiminut
muun muassa J.V. Snellman ja…”
”Ikäheimo, kuulen vain kärpäsen surinaa. Katsopa jalkoihisi,
siinä on lasikatto. Siihen sinä olet nyt lyönyt pääsi. Tuolla sivupöydällä on
laatikko. Siihen voit tyhjentää työpöytäsi.”
”Mutta helvetti sentään…Mähän oon tehnyt tälle firmalle
aivan käsittämättömästi rahaa. Mut on valittu kolme kertaa kuukauden
työntekijäksi ja mut ylennettiin kautta aikojen nuorimpana Front Siden
manageriksi. Ettehän te voi potkia mua pihalla.”
”Ikäheimo, älä ota tätä henkilökohtaisesti. Sarasvuon Jari
sanoi mulle joskus, että sian kanssa painiessa likaa aina omatkin kätensä. Sen
takia mä en voi tehdä poikkeuksia. Kuten sanoin, olen periaatteiden mies ja
sinun osaltasi resepti ei ole valmis, eikä koskaan tulekaan valmiiksi. Kekäläinen
ja Säilynoja, onko teillä jotain sanottavaa Ikäheimolle?”
Kekäläinen: ”Oot tehnyt hyvää työtä, mutta
sulla ei ole menestysreseptiä. Heidi Klumia lainaten: Auf wiedersehen.”
Säilynoja: ”Ei mulla oo tohon juuri
lisättävää. Saat potkut!”
Viiksekäs mies: ”Olen selvästi hengaillut
liikaa sen Sarasvuon kanssa kun musta on tullut tällainen nössö. Ikäheimo, mä
vapautan sinut.”
Sain siis potkut ja tulin yhteen elämäni tienhaaroista.
Minun piti valita jatkaisinko valitsemallani polulla vai ryhtyisinkö tekemään
jotain muuta. Amerikkalaiselokuvien kliseisten toimintamallien mukaan minun
olisi tässä vaiheessa pitänyt ymmärtää, että rahamaailma ja sen parissa
toimivat ihmiset ovat läpimätiä, ja tehdä totaalinen suunnanmuutos: Pyrkiä
pelastamaan maailma, sairaat ihmiset ja Afrikan nälkäänäkevät lapset. Niin ei
kuitenkaan käynyt. En menettänyt uskoani rahaan, vaan epäonnistuminen sai minut
haluamaan sitä kahta kauheammin. Vannoin itselleni, että joskus vielä lennän
Lontooseen kolme konkurssia tehneenä multimiljonäärinä ja kuulutan koko
maailmalle gordongekkomaisesti: Ikäheimo is back!
En myöskään menettänyt uskoani rahamaailman parissa
toimiviin ihmisiin. On totta, että hetken ajan pidin yllättäviä potkujani
epäoikeudenmukaisena. Olihan kuitenkin ollut reilut kolme vuotta kaikilla
tulosmittareilla yksi firman tuottavimmista työntekijöistä. Se ei kuitenkaan
merkinnyt mitään omistajien vaihduttua, ja miksipä olisikaan merkinnyt.
Jokaisella omistajalla on oikeus rakentaa ympärilleen sellainen tiimi johon
voi luottaa. Jos viiksekkään miehen mukaan minulla ei ole menestysreseptiä,
niin asia on silloin niin. Viiksekäs mies on oikeassa, koska hän puhuu rahan kieltä. Hän on
natiivi rahan kielessä. Hän on Suomen rikkain mies.
Yhdessä asiassa viiksekäs mies oli kuitenkin väärässä: minun
reseptini tulee valmiiksi, tavalla tai toisella. Tätä kirjoittaessani olen
juuri saanut kirjeen ylioppilaslautakunnalta, joka on lukuisten anomusten ja
valitusten jälkeen luvannut hylätä ylioppilastutkintoni. Se mahdollistaa
minulle lukion uudelleen suorittamisen Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa,
Sykissä, tuossa tarunhohtoisessa menestystehtaassa. Sen lisäksi olen saanut
neuvoteltua puolustusvoimien hallinnon kanssa erityisjärjestelyn, jolla
suoritan reserviupseerikoulun kurssimuotoisena. Ainoastaan peruskoulutuskauden
joudun suorittamaan yhtäjaksoisesti Santahaminan varuskunnassa.
Elämässä saa vain sen, minkä pystyy neuvottelemaan. Näinhän puhui Sarasvuo.
Elämässä saa vain sen, minkä pystyy neuvottelemaan. Näinhän puhui Sarasvuo.
Viiksekäs mies ja muut huippumenestyjät, antakaa minulle siis
vielä muutama vuosi aikaan niin tulette näkemään mistä minut on tehty. Olen
oppinut, että täytyy epäonnistua voidakseen onnistua. Ei ole kolmea ilman
neljättä, neljättä ilman viidettä. Siinä kaikki.