Romahtaako EU?

 ”Virkailijat ovat hyvin sivistyneitä, mutta vain yksipuolisesti, omalla alallaan virkamies pystyy yhdestä sanasta käsittämään heti kokonaisia ajatussarjoja, mutta jonkin toisen osaston toimialaan kuuluvia asioita hänelle täytyy selittää tuntikausia, jolloin hän ehkä nyökkää kohteliaasti, mutta ei sittenkään ymmärrä mitään.”

                      Franz Kafka, Linna

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten artikkelin, jossa kerrottiin, että osa Lissabonin sopimusneuvotteluissa istuneista Irlannin edustajista myönsi heidän kotimaassaan järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, etteivät he olleet edes lukeneet sopimustekstiä kokonaan. Kansa siis laitettiin äänestämään tekstistä, joka oli niin puuduttavaan luettavaa, etteivät edes sopimusta muokkaamassa olleet poliitikot jaksaneet lukea sitä loppuun. Voi vain arvella kuinka monella prosentilla kansalaisista oli tarvittavat tiedot järkevän mielipiteen muodostamiseen sopimuksesta. Sopimus hyväksyttiin lokakuussa 2009 67 prosentin enemmistöllä.

Pari viikkoa sitten luin Iltasanomista, että tuoreen kyselytutkimuksen mukaan kansalaiset ovat ihan pihalla suomalaisten puolueiden eurokannoista. Tarkkoja lukuja en muista, mutta joka tapauksessa vain hälytyttävän pieni osa kyselyyn vastannaista tiesi, miten puolueet suhtautuvat tukipaketteihin, vakuusmekanismeihin tai ylipäätään euron pelastamiseen ja sen tulevaisuuteen.

Kyselyyn vastanneita kansalaisia on turha syyttää. Tuskin puolueilla itselläänkään on kovin selkeää visiota siitä, minkälaista Eurooppaa ne haluavat olla rakentamassa. Ne vastustavat monia asioita, mutta minkä puolesta ne ovat oikeastaan valmiita kamppailemaan? Suomen kansallisen edun? Mitä se sitten tarkoittaa? Tuntuu siltä, että puolueet ovat kansalaisten tavoin täysin eksyksissä EU-politiikan suhteen. Ne vain seuraavat spektaakkelia avuttomina vierestä ja yrittävät reagoida mahdollisimman johdonmukaisesti uusiin odottamattomiin käänteisiin.

Reilu viikko sitten torstaina istuin Eurooppa-salissa kuuntelemassa Eurooppa-tutkimuksen päivän avausluentoa, jonka otsikko oli ”Asiantuntijat ja päätöksenteko eurokriisissä”. Luento alkoi valtionvarainministeriön virkamiehen esityksellä, jossa käytiin läpi kriisin eri vaiheet ja niihin reagointi valtionhallinnossa. Pelkkä kaavio ”Euroalueen kriisinhallinta ja Suomen toimet” viimeiseltä viideltä kuukaudelta sai monet salissa pyörittelemään päätään. Päällekkäisistä kriisinhallinta instrumenteista, työryhmistä, väliarvioista ja neuvotteluista piirtyi seinälle niin surrealistinen kokonaisuus, että ainakin minulle tuli mieleen, että onkohan homma enää kenenkään hallussa. VM:n virkamies kuitenkin vakuutti, että ajoittaisesta kaoottisuudesta huolimatta kriisi on hallinnassa ja tehokkaampia koko euroaluetta koskevia kriisinhallintamekanismeja luodaan koko ajan. Se oli tietysti helpottavaa kuulla.

Samassa tilaisuudessa puhuneella kokeneella Ylen politiikan toimittajalla ei ollut aivan yhtä selkeä kuva eurokriisistä ja sen hallinnasta. Hän kertoi tämän kriisin olleen ensimmäinen kerta hänen yli 20 vuotta kestäneellä politiikan toimittajan urallaan, jolloin hän on ollut täysin pihalla siitä, mitä tapahtuu. Anekdoottina hän kertoi vuosi pari sitten seuranneensa Yleltä keskusteluohjelmaa, jossa Mauri Pekkarinen yritti selittää yksinkertaisesti mistä eurokriisissä on kyse, mitä on päätetty ja kuinka tästä edetään. Lähetyksen jälkeen toimittaja kertoi palanneensa perheensä pariin ja todenneensa, että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän kertoi jopa pohtineensa, kuinka hän pystyy palaamaan töihin, jos hän ei ymmärrä missä mennään.

Toimittaja kertoi saaneensa karistettua riittämättömyyden tunteen varsin nopeasti oltuaan töihin palattuaan yhteydessä useisiin niin sanottuihin asiantuntijoihin. Monet heistä olivat auliisti myöntäneet, etteivät hekään enää pysyneet kärryillä. EVM:t ja ERVV:t, niihin liittyvät vivutusinstrumentit ja päätöksentekomekanismit, stressitestit, takuut ja vakuudet, olivat heille yhtä sakeaa puuroa kuin satunnaisesti päivän lehdet selaaville tavallisille kaduntallaajillekin.

Itse voin todeta saman. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut selkeää kokonaiskuvaa kriisinhoidosta, vaikka seuraan EU-politiikkaa työni puolesta päivittäin lukuisista eri lähteistä. Näen painajaisia siitä, että joku soittaa minulle töihin ja kysyy mistä sanoista eurokriisin yhteydessä esiintyvät kirjainyhdistelmät tulevat, mitä ne tarkoittavat ja miksi asioista on tehty niin hemmetin hankalia tavalliselle ihmiselle käsittää. Tiedän jo nyt, etten osaisi vastata noihin kysymyksiin, enkä tiedä osaako kukaan (ainakaan tuohon viimeiseen).

Ja ehkä juuri tässä olemme koko ongelman ytimessä. Ehkä EU:sta on tullut, samaan tapaan kuin globaalista pankkijärjestelmästä, tai kapitalismista, niin kompleksinen järjestelmä, ettei sen kuntoon saattaminen ole mahdollista kuin romahduksen kautta. Tämä ajatus tuli mieleen lukiessa antropologi Joseph Tainterin mielenkiintoista artikkelia Problem Solving: Complexity, History, Sustainability. Yksi Tainterin artikkelin pääsanomista, joka pohjaa hänen aiempiin tutkimuksiinsa kompleksisten yhteiskuntien sortumisesta (ks. The collapse of complex societies), on se, että ongelmanratkaisu yhteiskunnissa tapahtuu kasvattamalla kompleksisuutta, esimerkiksi luomalla monimutkaisempaa infrastruktuuria tai byrokratiaa, mutta tietyn pisteen jälkeen uusien ongelmien ratkaiseminen rakentamalla uusi kerros kompleksisuutta vanhan päälle ei enää toimi. Tainter kutsuu tätä selitysmalliaan alenevan rajahyödyn laiksi. Aluksi investoinnit kompleksisuuteen tuottavat suurta lisähyötyä, mutta jossakin vaiheessa investoinnit alkavat tuottaa alenevaa rajahyötyä ja niiden kannattavuus heikkenee. Esimerkiksi viljantuotannon kasvattaminen 1 kilogrammasta neliömetriltä 2 kilogrammaan merkitsee 100% kasvua, mutta seuraava lisäkilo tuottaa vain 50% kasvun ja sitä seuraava 33% kasvun. Samanaikaisesti jokaiseen lisäkiloon vaadittava työmäärä kasvaa eksponentiaalisesti (esimerkki otettu Tainteria käsittelevästä wikipedia-artikkelista).

Kompleksisissa yhteiskunnissa aleneva rajahyöty selittyy Tainterin mukaan sillä, että aluksi käytetään helpoimmat ja kannattavimmat ongelmanratkaisukeinot, joiden jälkeen on jäljellä vain vaikeampia ja kalliimpia keinoja (esim. jokainen koulussa vietetty vuosi maksaa edellistä enemmän mutta tuottaa suhteellisesti vähemmän lisäoppimista). Yhteiskunta romahtaa, kun se saavuttaa pisteen, jossa lisäinvestoinnit eivät tuota enää rajahyötyä. Vaikka rajahyöty ei edes kääntyisi negatiiviseksi, menettää yhteiskunta mahdollisuuden ratkaista ongelmia lisäämällä kompleksisuutta. Riittävän suuri kriisi romahduttaa yhteiskunnan tällöin nopeasti.

Tainterin mukaan historialliset yhteiskunnat ovat säännönmukaisesti romahtaneet jossakin vaiheessa. Rooman valtakunnan romahdus on näistä tunnetuin esimerkki. Odottaako EU:ta sitten Rooman valtakunnan kohtalo?

Niin paljon kuin saankin nautintoa kirjoista ja elokuvista, jossa saarnataan nyky-yhteiskuntien dekadenssista ja povataan pikaista apokalypsia, en edes halua yrittää vastata tuohon kysymykseen. Sen kuitenkin uskallan todeta, että on vaikea nähdä, kuinka EU voisi ratkaista nykyisen kriisinsä vain rakentamalla uusia kompleksisia hallintamekanismeja jo olemassa olevien päälle. Jo nyt olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ei pysty ratkaisemaan tyydyttävästi niitä ongelmia, joita varten se on luotu. Samalla EU:n kriisinhallintakoneistosta on tullut niin vaikea, etteivät sen toimintaa ymmärrä sen paremmin asiantuntijat kuin tavalliset kansalaisetkaan. Toimivan demokratian kannalta nykytilanne on kestämätön.

Mielestäni EU:lla onkin edessään kaksi vaihtoehtoa: joko järjestelmän yksinkertaistaminen tai romahdus. Tainterin mukaan Bysantti on ollut ainoa merkittävä valtakunta maailmanhistoriassa, joka on onnistunut estämään romahduksen yksinkertaistamalla itseään. Se yksinkertaisti hallintoaan, heikensi kaupunkikulttuuriaan ja vähensi panostuksiaan koulutukseen, ts. alensi kompleksisuuttaan, joka johti lopulta siihen (tosin vasta vuosisatojen jälkeen), että lisäinvestoinnit kompleksisuuteen rupesivat taas tuottamaan lisäarvoa. Tainter myöntää, että ajanjakso oli ihmisille monella tapaa vaikea, sotilaallisten tappioiden ja ruttojen sävyttämä, mutta valtakunta pysyi pystyssä ja pystyi jopa kasvattamaan aluettaan seuraavina vuosisatoina.

EU:lta vaadittaisiin nyt jotain vastaavaa, mikäli sen halutaan olevan pystyssä vielä vuosisadan lopulla. Uudistuminen ja yksinkertaistaminen eivät kuitenkaan ole mahdollisia niin kauan, kun positiiviset visiot EU:n ja Euroopan tulevaisuudesta puuttuvat. Nyt jos koskaan tulisikin pohtia sitä, millaisessa Euroopassa haluamme elää, tai minkälaista Eurooppaa haluamme rakentaa seuraaville sukupolville. Näiden pohdintojen pohjalta tulisi rakentaa selkeä visio tavoitteista ja miettiä, mitkä ovat parhaat keinot noiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Vain selkeitä päämääriä luomalla EU:sta voidaan tehdä yksinkertaisempi, helpommin ymmärrettävä ja toimivampi. Uudet hätätoimet ilman selkeää tietoa suunnasta taas vain uhkaavat tehdä järjestelmästä yhä monimutkaisemman, yhä vaikeamman hallita, yhä tehottomamman ja siten yhä alttiimman romahdukselle.