Mitä helvettiä olen taas mennyt kirjoittamaan?
Sivu täynnä referaattimaista sontaa, muotoon pakotettuja
mielipiteitä, joilla selvästi yritän osoittaa olevani nokkela. Ihan kuin olisin
vasta eilen oppinut ajattelemaan ja saanut pakonomaisen tarpeen toitottaa sen
koko maailmalle. Iskikö minuun Tuomas Enbuske syndrooma? Laajasalon opiston
kuuluisimman intellektuellin mukaan nimetty tauti, jonka oireisiin kuuluu
teinimäinen näsäviisastelu, sairaalloinen pätemisen tarve, vinksahtanut
maailmankuva ja suuruudenhullu tarve pitää pilkkanaan koko tiedeyhteisöä. Enkö todella
ole oppinut sen vertaa?
Deletoin kaiken ja aloitan alusta.
Sillä se, mitä todella aioin sanoa, tai oikeastaan kysyä, on
hyvin yksinkertaista: kannattaako talouden tai politiikan asiantuntijoiden
arvioihin tulevaisuudesta luottaa?
Tämä kysymys on vaivannut minua jo tovin. Se heräsi, kun
eurokriisi julistettiin alkaneeksi (vai oliko se silloin vielä finanssikriisi,
väliäkö tuolla?) ja televisioon oli kutsuttu liituraitapukuinen ekonomi
kertomaan, mistä on kysymys. Hän oli itsevarman oloinen eikä takellellut
sanoissaan: ”Nyt on tärkeintä pyrkiä välttämään douple-dip”, hän sanoi.
Muistan silloin jo miettineeni, että miksi tämä mies on
täällä nyt? Miksei hän ollut täällä puoli vuotta aikaisemmin kertomassa kuinka
tämä kriisi vältetään, jos kerran tietää noin hyvin.
Toisaalta mietin myös sitä, miksi en muistanut yhtään
yhteiskuntatieteilijää, joka olisi ennustanut arabikevään synnyn. Mieleen tuli
kyllä monta, jotka jo levottomuuksien syttymisen jälkeen astuivat rinta
rottingilla televisiokameroiden eteen kertomaan, kuinka kaikki oli itse asiassa
nähtävissä jo vuosia sitten.
Mikseivät he sitten sanoneet sitä vuosia sitten, jos kerran tiesivät? Tai miksei kukaan politologi puhunut jytkystä jo vuonna 2009, jos kerran kaikki merkit lähiöissä ja maaseudulla kyteneeseen kapinaan olivat jo olemassa? Kysynpä vaan, kuten netissä tavataan sanoa.
Mikseivät he sitten sanoneet sitä vuosia sitten, jos kerran tiesivät? Tai miksei kukaan politologi puhunut jytkystä jo vuonna 2009, jos kerran kaikki merkit lähiöissä ja maaseudulla kyteneeseen kapinaan olivat jo olemassa? Kysynpä vaan, kuten netissä tavataan sanoa.
Tulin yhä epäilevämmäksi luettuani Nassim Nicolas Talebin
kirjan Musta joutsen – erittäin
epätodennäköisen vaikutus. Siinä kerrotaan psykologi Philip Tetlockin tutkimuksista,
joissa politiikan ja talouden asiantuntijoiden kyky ennustaa lähitulevaisuuden
tapahtumia oli laitettu testiin. Tutkimuksien tulokset olivat karua luettavaa:
Ensinnäkin asiantuntijoiden virhetasot olivat monta kertaa heidän omia
arvioitaan korkeammat. Sen lisäksi tohtorikoulutettujen asiantuntijoiden kyky
arvioida tulevia tapahtumia ei ollut tavallisia kaduntallaajia parempi. Monet
asiantuntijat siis osoittautuvat ei-asiantuntijoiksi, joiden korkea
itseluottamus ei vastannut sen paremmin heidän osaamistaan kuin arvostustaan.
Mitä tällaisista tutkimustuloksista pitäisi ajatella?
Pitäisikö ajatella, että ainakin kaikilta talouden ja
politiikan asiantuntijoilta tulisi riistää asiantuntijan titteli ja status
ennen kuin heidän tuloskorttinsa on tarkastettu ja kelvolliseksi todistettu?
Ei kai sentään. Kyseessä on kuitenkin vain yksittäinen tutkimus.
Silti suosittelen, että jokainen laittaa jatkossa asiantuntijoina esiintyvät
tyypit – erityisesti liituraitapukuihin pukeutuneet ekonomit – tarkempaan
syyniin. Nassim Nicolas Taleb nimittäin väittää, että aloilla, joilla tulevaa
pyritään ennakoimaan toistumattomasta ja ainutkertaisesta historiasta johdetuin
mallein, on jatkuva asiantuntijaongelma. Asiantuntijat ovat hyviä ennustamaan
tapahtumia, jotka noudattavat heidän teorioitaan ja mallinnuksia, mutta täysin
avuttomia tilastollisesti vieraiden ilmiöiden kanssa. He kuvittelevat, että
maailmassa on vain valkoisia joutsenia ja ovat puulla päähän lyötyjä, kun musta
joutsen sitten ilmestyykin jostain.
Kuitenkin lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät
ilmiöt ovat harvinaisia suuria shokkeja, mustia joutsenia, joilla on
pitkäaikaisia vaikutuksia. Sen takia meillä olisi paljon enemmän opittavaa
niistä, kuin mallien mukaisista ”normaaleista tapahtumista”, valkoisista
joutsenista.
Oppimista kuitenkin harvoin tapahtuu. Sitä estää arroganssin
ja ignoranssin petollinen yhdistelmä, kuten Erkki Liikanen hienosti kiteytti
eräässä eurokriisiä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa. Ihmiset ovat
mestareita itsensä pettämisessä ja itsetuntonsa suojelussa. Sen sijaa, että
virhearvioille ja oman kompetenssin puutteelle etsittäisiin syitä, keksitään
erilaisia jälkikäteisperusteluja sille, kuinka kuitenkin oltiin ”melkein
oikeassa”. Kunnia otetaan oikeaan
osuneista ennustuksista, mutta vastuu vääristä sysätään olosuhteille. Se on typerää,
mutta niin me ihmiset vain tunnumme toimivan.
Eurokriisi on lukuisien muiden talouskriisien tavoin oiva
esimerkki arroganssin ja ignoranssin petollisesta yhdistelmästä. Jälleen kerran
samat tyypit, jotka eivät ensin nähneet mitään merkkejä kriisistä, ovat
saapuneet lehtien palstoille esittämään vakuuttavia jälkikäteisperusteluja
siitä, kuinka kriisi itse asiassa oli nähtävissä jo vuosikymmen sitten (Anne
Brunilan haastattelu Helsingin Sanomissa tästä yhtenä irvokkaimmista
esimerkeistä). Yhdenkään merkittävän asiantuntijan en muista tulleen julkisuuteen
toteamaan, että pahus vie, me mokasimme taas. Yhdenkään en muista antaneen
lausuntoa, jossa olisi tunnustettu, että analyyseissä käytetyt kehikot olivat
puutteellisia, jättivät merkittävät osat kompleksista ihmisten toimintaa
huomioimatta ja sen vuoksi yhteiskunnallis-taloudellisten päätöksenteon tueksi
ei pystytty tarjoamaan hyödyllistä tietoa. Yhdenkään en muista esittäneen
pahoittelua tai lupausta siitä, että puutteellisia menetelmiä muutetaan ja
esitettyihin arvioihin lisätään jatkossa selkeämpiä varauksia.
Voi olla, että puhun täydellisen tietämättömyyden tuomalla
itsevarmuudella, mutta minusta tuntuu, että emme yksinkertaisesti voi koskaan
tietään tarpeeksi tehdäksemme ympäröivästä todellisuudesta järjestelmällisen,
selkeän ja ennustettavan. Tietomme ovat aina puutteellista ja juuri se, mitä
emme vielä tiedä, saattaa olla paljon merkityksellisempää, kuin se, minkä jo
tiedämme. Sen vuoksi maailman kompleksisuus tulisi ottaa kaiken toiminnan lähtökohdaksi,
varautua ennakoimattomiin seurauksiin – expect the unexpected, niin kuin
Amerikassa sanotaan – ja muistaa aina suuria suunnitelmia tehdessämme, että
jotain elintärkeää saattaa aina jäädä huomioimatta. Tapaus Talvivaara lienee
opettanut tästä meille jotain.
Mutta palatakseni vielä alussa esittämääni kysymykseen:
kannattaako politiikan ja talouden asiantuntijoiden arvioihin tulevaisuudesta
luottaa?
Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Pyrkimällä vastaamaan
tähän kysymykseen tyhjentävästi, tekisin vain itseni yhtä naurettavaksi, kuin
nuo tuhannet testosteronia pursuvat pankeissa työskentelevät nuoret
ekonomimiehet, jotka luulevat ymmärtävänsä jotain oleellista tämän maailman
toiminnasta ymmärtämällä jotain taloudesta. Heidän itsevarmuutensa on vain
osoitus heidän tietämättömyydestään.
Siksi totean vain latteasti, että olkaa kriittisiä hyvät
ihmiset. Korkea koulutus, hieno titteli ja tyköistuva puku ei ole tae
paremmasta ymmärryksestä. Etenkään, jos vasemman ranteen ympärille on kiedottu
Power Balance-ranneke, kuten oman pankkini sijoistusasiantuntijalla.