Dippailijan tunnustuksia

Ahmaisen sen hetkessä. Näin toteaa eräs ystäväni lähes poikkeuksetta saadessaan uuden kirjan hyppysiinsä. Väite on helppo uskoa, koska kyseessä on nopea lukija ja tekijämies. Kirja aloitetaan, kirja lopetetaan. Suoritettu. Seuraava kirja. Elämä jatkuu.

Prototyyppinen ahmija pitää perinteisistä juonivetoisista romaaneista, joissa verevä henkilökuvaus yhdistyy yleishumaaniin eetokseen ja myötäelävään lämpöön (vrt. Intouchables – Koskemattomat -elokuva). Hän pitää romaaneista, joissa on selkeä rakenne (alku – keskikohta – loppu) ja saumattomasti eteenpäin soljuva juoni jonka vietäväksi on helppo heittäytyä. Ahmija haluaa, että romaani imaisee hänet mukaansa. Hän haluaa eskapistiselle retkelle romaanin maailmaan, hetkeksi irti todellisuudesta. Hänelle romaanin lukeminen on yksi tapa nauttia muiden joukossa. Nojatuolin selkänoja alhaalla. Ykkösluokassa. Pikkukulho täynnä naksuja vieressä.

Me dippailijat taas olemme toista rotua. Meille juonivetoiset romaanit ovat eilispäivän juttu. Me uppoudumme tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostumme enemmän osista kuin kokonaisuuksista. Sen vuoksi me pidämme esseistisistä romaaneista, jotka voi aukaista miltä tahansa sivulta ja saada lohtua osuvista kiteytyksistä tai tarkkanäköisistä havainnoista. Meille romaani on sika, joka syö mitä tahansa. Me rakastumme tekijään, emme juoneen.

Annan esimerkin: Juha Seppälän Mr. Smith. Siinä ei ole toimivia henkilöhahmoja, ei vetävää juonta, ei jännitystä, mutta siinä on kiteytettynä kaikki ne ominaisuudet, joita me dippailijat romaanilta etsimme: kielellistä nerokkuutta, tunnistettava tapa hahmottaa maailmaa, armoton pyrkimys nähdä maailma sellaisena kuin se on (siitä seuraava totuuden ja kauneuden läsnäolo - ei lukijalle pehmustettua todellisuusilluusiota) ja ennen kaikkea näennäisen juonen sisään leivottuja täsmäkiteytyksiä ihmisenä olemisen ehdoista. Lainaukset puhukoon puolestaan:

Työnteosta

 ”Se on edelleen syvä inhimillinen tragedia: valtaosa ihmisistä joutuu heittämään suuren osan elämästään hukkaan, lahjoittamaan sen vieraille ihmisille ja tarkoitusperille, tekemään rahasta jotain mitä ilman pakkoa eivät koskaan tekisi, ja järkyttävintä on, että he joutuvat suorastaan tavoittelemaan tuota tilaa, ponnistelemaan siihen päästäkseen. Sitä pidetään päämääränä, johon yltämiseksi yhteiskunta antaa tukea.

                      He kutsuvat palkkaorjuutta työksi.

Heidän on ensin päästävä palkkaorjiksi, jotta he onnistuisivat pääsemään pankin orjiksi.

                      Jos he eivät tässä onnistu, he syrjäytyvät.”

Median murroksesta

”Uusi lukijasukupolvi, yhteisöllinen media, hallitsi. Se oli lyönyt printtimedian rähmälleen. Jos pölvästit eivät linkittäneet verkkouutiseen, se ei ollut uutinen. Ja todellista vaihtoehtoa ei ollut: verkkoon oli mentävä tyhmistymään, kerjäämään, puhumaan verkon käyttäjien kieltä, nuolemaan niiden persettä. Datajournalismia. Koodin voimaa. Personalisoitua uutistarjontaa. Paskaa. Nettiuskovaiset filtterikuplassaan. Kerjäämistä lehdenteko nyt oli enemmän kuin journalismia.—”

Rahasta

”Kaikki tietävät, että rahoitusmarkkinoiden innovaatiot syntyvät säänneltyjen markkinoiden ulkopuolelle. Jos pankkeja säännellään liikaa, syntyy varjopankkitoimintaa, jos säännellään elintarvikkeiden myyntiä, syntyy musta pörssi.

                      Raha etsii rahan lyhintä mahdollista reittiä, kuin suora kahden pisteen välillä.”

Kun me dippailijat löydämme Mr. Smithin kaltaisen runsaudensarven, alkavat raskaat ajat ystävillemme. Sitaatteja romaanista alkaa sadella joka tuutista: tekstiviesteinä, twiitteinä, facebook-päivityksinä, sähköpostiviestien automaattisina allekirjoituksina ja tietysti osana omia blogikirjoituksia, kuten tässä tapauksessa. Ystävämme eivät pääse niitä karkuun edes meitä tavatessaan, sillä aina löytyy jokin aasinsilta johdattaa keskustelu dippailijan uuteen löytöön.  

Me dippailijat olemme myös nimemme mukaisesti parantumattomia dippailijoita. Tykkäämme yli kaiken siitä, kun pääsemme ujuttamaan keskustelun sekaan (olkoon aihe miten arkinen tahansa) jonkun oppineen sitaatin tai nokkeluuden. Näin toimiessamme haluamme tietysti esitellä seuralaisillemme laaja-alaista lukeneisuuttamme ja sivistyneisyyttämme, mutta kyse ei ole pelkästään performanssista, vaan me dippailijat nimittäin aidosti nautimme syväluotaavista keskusteluista. Sitaattien avulla haluamme tuoda keskusteluihin uusia näkökulmia, laajentaa keskustelujen fokusta ja kytkeä ne jo aiheesta aiemmin käytyihin keskusteluihin, koska me dippailijat olemme megalomaaneja. Haluamme aina mennä joko juuriin saakka tai leijua korvat kiinni tähdissä. Käännämme sekunnissa konkreettiset ajatustenvaihdot kylppäriremonteista keskusteluiksi maailmankansalaisen etiikasta.

Käytännöllisiä ihmisiä nämä lajityypilliset ominaisuutemme luonnollisesti ärsyttävät. Heille me dippailijat olemme taivaanrannan maalareita; malliesimerkkejä ihmisistä, jotka tietävät kaiken, mutta eivät osaa mitään. He kutsuvat meitä yleiskäsitteellä humanisti (sanan negatiivisessa merkityksessä). Toki he saattavat soittaa meille silloin tällöin ja pyytää kirjavinkkiä läheisen syntymäpäivälahjaa varten, mutta muissa käytännön asioissa olemme viimeisiä ihmisiä, joilta he neuvoa kysyvät. Jotkut heistä ovat oppineet tämän kantapään kautta.

Näistä ilmiselvistä puutteistamme huolimatta, voin vakuuttaa, että me dippailijat emme ole pahoja ihmisiä. Me olemme vain hieman todellisuudelle vieraita. Tullessamme tienhaaraan, jossa täytyy valita kylttien ”Taivas” ja ”Luentoja taivaasta” väliltä, lähdemme oitis suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle.

Me uimme syvissä vesissä. Ajattelemme alituiseen tätä maailmaa, että miten tässä pitäisi olla ja elellä, ja mistä löytäisi motivaation. Se aiheuttaa meille alituiseen syvää eksistentiaalista tuskaa. Silloin katselemme alakuloisen näköisenä ulos junan ikkunasta ja näytämme syvämietteisiltä.

Mutta aina sekään ei auta. Vaikka toiminnan välitön päämäärä olisikin tiedossamme, saatamme kadottaa elämän juonen, sen kohdan, jossa olemme elämänkertomuksemme kulussa. Minulle kävi näin viimeksi tammikuun lopulla ollessani matkalla töihin. Tipahdin outoon eksistentiaaliseen tyhjiöön, oman elämäni mustaan aukkoon.

Onneksi eräs toinen dippailija oli opettanut minulle, että tällaisten filosofisen pätkimisten alkaessa on kiiruhdettava kotiin ja haettava lohtua kirjoista. Kirjallisuus on hyödytöntä, mutta se voi auttaa sietämään olemassaoloa. Varsinkin sellainen kirjallisuus, joka ei yritä tarjota meille nautintoa vaan näyttää maailman sellaisena kuin se on. Sellaisia kirjoja me dippailijat luemme hädän hetkellä. Sellaisista kirjoista me dippailijat haemme lohtua. Sellainen kirja on Juha Seppälän Mr. Smith.

”Sain tarpeekseni elämästä, josta en löytänyt paikkaani vaikka olin koko ajan liikkeessä. Niin kauan kuin tavoittelin jotain, tuntui kaikki olevan kohtuullisen hyvin. Kun jollakin tavalla aloin tulla perille, vauhtini hyytyi. Elämä ei kulje tasaisen lineaarisesti. Se etenee vaiheittain, sykäyksittäin, kuin auto autopesulan kuljetinalustalla. Äkkiä ihminen huomaa olevansa jonkin vaiheen päätepisteessä, taivasalla säämiskä kourassaan, vettä pisaroiva ajoneuvo kirkkaana vieressään.”

Mammuttien vuosi

Jos minä olisin Mammutti, tämä blogikirjoitus olisi kilometrin pitkä leikekirja. Kertoisin siinä elämäni niin kuin sen muistaisin, itseäni siteeraten, fiktiivisen kertoja kautta. Tunnustaisin eläneeni. Linkittäisin sen Facebookkiin ja saisin satatuhatta tykkäystä.

Jos minä olisin Mammutti, ei elämässäni olisi merkityksettömiä tapahtumia vaan vain tapahtumia, joille ei ole vielä annettu merkitystä. Kirjoittaisin tiiliskiviä. Loisin psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja. Tallentaisin pikkutarkasti sukuni tarinan isästä poikaan. Minua tituleerattaisiin vuorotellen Töölön Tolstoiksi ja Pohjoisrannan Balzaciksi.  

Jos minä olisin Mammutti, eläisin taiteelleni, eläisin itselleni. ”Minä, minä, minä”, huutaisin. Ehkä myös l’art pour l’art. Antaisin intuition viedä. En sitoutuisi mihinkään, mitä en voisi jättää taakseni kuudessa minuutissa.

Selättäisin parantumattoman syövän ja kertoisin siitä kuin talvisodassa sotineet kertoivat taisteluistaan. Olisin sankarisairastaja. Tähtäisin tekoihin, jotka kaikuvat iäisyyteen.  

Ärsyttäisin porvareita. Näyttäisin heille munani ja veisin heidän naisensa sänkyyni. Kukaan ei voisi vastustaa lespaavaa ässääni. Näkkäripolviani pidettäisiin osoituksena miehekkäästä haavoittuvuudesta.

Etsisin totuutta. Epäilisin niitä, jotka väittävät sen löytäneet.

Pokkaisin Finlandian. Pokkaisin Oscarin. Pokaisin Lenitan. 

***

Jos minä olisin Mammutti, ajattelisin, että hallituksen tulevat ja menevät, mutta minä pysyn. Laatisin leikkauslistoja. Sanoisin, että kestävyysvaje sitä ja kilpailukyky tätä. Lehteen kuvauttaisin itseni pahvitaulun kanssa, jossa olisi teksti: Muistakaa tulevat sukupolvet.

Itse en tuota ohjetta noudattaisi.

Jos minä olisin Mammutti, lukisin Machiavellin Ruhtinasta. Alleviivaisin siitä sanan välttämättömyys, necessità, koska valtion säilyminen olisi minulle tärkeämpää kuin toimieni moraalinen hyväksyttävyys. Päiväkirjaani kirjoittaisin, että tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku. Sulkuihin lisäisin talouden lainalaisuudet ja markkinatalouden rautaiset lait.

Sairastuisin syöpään, selättäisin sen. Kun joku kysyisi, eikö tätä voisi lykätä vuodella, sanoisin, että ei missään nimessä. Minulla on aikaa puoli vuotta. Muutokset täytyy tehdä nyt. Vain leikkaamalla voi tehdä itsestään jossain määrin vähemmän kuolevaisen. Leikkaus on teko, joka kaikuu iäisyyteen. 

Jos minä olisin Mammutti, kasvattaisin niin ison mahan, että olisin too big to fall. Jäähyväispuheeni pitäisin Smolnassa 300 kutsuvieraalle. Kunnianosoituksena kaikki vieraat kuuntelisivat kolmen vartin mittaisen puheeni seisten.

Tilaisuuden jälkeen toimittaja kysyisi: ”kuinka pärjäämme ilman sinua?”

”Se ei ole minun huoliani”, vastaisin.

***

Jos minä olisin Mammutti, jättäisinkö taakseni katkeria lapsia, petettyjä naisia?

Paremman maailman vai leipäjonoja ja syrjäytyneitä?

Sanoisivatko ihmiset jälkeeni, että siinä meni viimeinen renessanssimies, viimeinen patruuna?

Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?

Jäisikö skeneen aukko?

***

Mutta nythän sanotaan, että Mammutit ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Ja yhtenäiskulttuuri.

Ja suuret kertomukset.

Eikä suurempaa valhetta ole kuultu hetkeen.