Jos minä olisin Mammutti, tämä blogikirjoitus olisi kilometrin
pitkä leikekirja. Kertoisin siinä elämäni niin kuin sen muistaisin, itseäni
siteeraten, fiktiivisen kertoja kautta. Tunnustaisin eläneeni. Linkittäisin sen
Facebookkiin ja saisin satatuhatta tykkäystä.
Jos minä olisin Mammutti, ei elämässäni olisi
merkityksettömiä tapahtumia vaan vain tapahtumia, joille ei ole vielä annettu
merkitystä. Kirjoittaisin tiiliskiviä. Loisin psykologisesti uskottavia
henkilöhahmoja. Tallentaisin pikkutarkasti sukuni tarinan isästä poikaan. Minua
tituleerattaisiin vuorotellen Töölön Tolstoiksi ja Pohjoisrannan Balzaciksi.
Jos minä olisin Mammutti, eläisin taiteelleni, eläisin
itselleni. ”Minä, minä, minä”, huutaisin. Ehkä myös l’art pour l’art. Antaisin
intuition viedä. En sitoutuisi mihinkään, mitä en voisi jättää taakseni
kuudessa minuutissa.
Selättäisin parantumattoman syövän ja kertoisin siitä kuin
talvisodassa sotineet kertoivat taisteluistaan. Olisin sankarisairastaja. Tähtäisin
tekoihin, jotka kaikuvat iäisyyteen.
Ärsyttäisin porvareita. Näyttäisin heille munani ja veisin
heidän naisensa sänkyyni. Kukaan ei voisi vastustaa lespaavaa ässääni. Näkkäripolviani
pidettäisiin osoituksena miehekkäästä haavoittuvuudesta.
Etsisin totuutta. Epäilisin niitä, jotka väittävät sen
löytäneet.
Pokkaisin Finlandian. Pokkaisin Oscarin. Pokaisin Lenitan.
***
Jos minä olisin Mammutti, ajattelisin, että hallituksen
tulevat ja menevät, mutta minä pysyn. Laatisin leikkauslistoja. Sanoisin, että
kestävyysvaje sitä ja kilpailukyky tätä. Lehteen kuvauttaisin itseni
pahvitaulun kanssa, jossa olisi teksti: Muistakaa tulevat sukupolvet.
Itse en tuota ohjetta noudattaisi.
Jos minä olisin Mammutti, lukisin Machiavellin Ruhtinasta.
Alleviivaisin siitä sanan välttämättömyys, necessità, koska valtion säilyminen
olisi minulle tärkeämpää kuin toimieni moraalinen hyväksyttävyys. Päiväkirjaani
kirjoittaisin, että tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku. Sulkuihin
lisäisin talouden lainalaisuudet ja markkinatalouden rautaiset lait.
Sairastuisin syöpään, selättäisin sen. Kun joku kysyisi,
eikö tätä voisi lykätä vuodella, sanoisin, että ei missään
nimessä. Minulla on aikaa puoli vuotta. Muutokset täytyy tehdä nyt. Vain
leikkaamalla voi tehdä itsestään jossain määrin vähemmän kuolevaisen. Leikkaus
on teko, joka kaikuu iäisyyteen.
Jos minä olisin Mammutti, kasvattaisin niin ison mahan, että
olisin too big to fall. Jäähyväispuheeni pitäisin Smolnassa 300 kutsuvieraalle.
Kunnianosoituksena kaikki vieraat kuuntelisivat kolmen vartin mittaisen puheeni
seisten.
Tilaisuuden jälkeen toimittaja kysyisi: ”kuinka pärjäämme
ilman sinua?”
”Se ei ole minun huoliani”, vastaisin.
***
Jos minä olisin Mammutti, jättäisinkö taakseni katkeria
lapsia, petettyjä naisia?
Paremman maailman vai leipäjonoja ja syrjäytyneitä?
Sanoisivatko ihmiset jälkeeni, että siinä meni viimeinen
renessanssimies, viimeinen patruuna?
Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?
Jäisikö skeneen aukko?
***
Mutta nythän sanotaan, että Mammutit ovat kuolemassa
sukupuuttoon.
Ja yhtenäiskulttuuri.
Ja suuret kertomukset.
Eikä suurempaa valhetta ole kuultu hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti