Mammuttien vuosi

Jos minä olisin Mammutti, tämä blogikirjoitus olisi kilometrin pitkä leikekirja. Kertoisin siinä elämäni niin kuin sen muistaisin, itseäni siteeraten, fiktiivisen kertoja kautta. Tunnustaisin eläneeni. Linkittäisin sen Facebookkiin ja saisin satatuhatta tykkäystä.

Jos minä olisin Mammutti, ei elämässäni olisi merkityksettömiä tapahtumia vaan vain tapahtumia, joille ei ole vielä annettu merkitystä. Kirjoittaisin tiiliskiviä. Loisin psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja. Tallentaisin pikkutarkasti sukuni tarinan isästä poikaan. Minua tituleerattaisiin vuorotellen Töölön Tolstoiksi ja Pohjoisrannan Balzaciksi.  

Jos minä olisin Mammutti, eläisin taiteelleni, eläisin itselleni. ”Minä, minä, minä”, huutaisin. Ehkä myös l’art pour l’art. Antaisin intuition viedä. En sitoutuisi mihinkään, mitä en voisi jättää taakseni kuudessa minuutissa.

Selättäisin parantumattoman syövän ja kertoisin siitä kuin talvisodassa sotineet kertoivat taisteluistaan. Olisin sankarisairastaja. Tähtäisin tekoihin, jotka kaikuvat iäisyyteen.  

Ärsyttäisin porvareita. Näyttäisin heille munani ja veisin heidän naisensa sänkyyni. Kukaan ei voisi vastustaa lespaavaa ässääni. Näkkäripolviani pidettäisiin osoituksena miehekkäästä haavoittuvuudesta.

Etsisin totuutta. Epäilisin niitä, jotka väittävät sen löytäneet.

Pokkaisin Finlandian. Pokkaisin Oscarin. Pokaisin Lenitan. 

***

Jos minä olisin Mammutti, ajattelisin, että hallituksen tulevat ja menevät, mutta minä pysyn. Laatisin leikkauslistoja. Sanoisin, että kestävyysvaje sitä ja kilpailukyky tätä. Lehteen kuvauttaisin itseni pahvitaulun kanssa, jossa olisi teksti: Muistakaa tulevat sukupolvet.

Itse en tuota ohjetta noudattaisi.

Jos minä olisin Mammutti, lukisin Machiavellin Ruhtinasta. Alleviivaisin siitä sanan välttämättömyys, necessità, koska valtion säilyminen olisi minulle tärkeämpää kuin toimieni moraalinen hyväksyttävyys. Päiväkirjaani kirjoittaisin, että tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku. Sulkuihin lisäisin talouden lainalaisuudet ja markkinatalouden rautaiset lait.

Sairastuisin syöpään, selättäisin sen. Kun joku kysyisi, eikö tätä voisi lykätä vuodella, sanoisin, että ei missään nimessä. Minulla on aikaa puoli vuotta. Muutokset täytyy tehdä nyt. Vain leikkaamalla voi tehdä itsestään jossain määrin vähemmän kuolevaisen. Leikkaus on teko, joka kaikuu iäisyyteen. 

Jos minä olisin Mammutti, kasvattaisin niin ison mahan, että olisin too big to fall. Jäähyväispuheeni pitäisin Smolnassa 300 kutsuvieraalle. Kunnianosoituksena kaikki vieraat kuuntelisivat kolmen vartin mittaisen puheeni seisten.

Tilaisuuden jälkeen toimittaja kysyisi: ”kuinka pärjäämme ilman sinua?”

”Se ei ole minun huoliani”, vastaisin.

***

Jos minä olisin Mammutti, jättäisinkö taakseni katkeria lapsia, petettyjä naisia?

Paremman maailman vai leipäjonoja ja syrjäytyneitä?

Sanoisivatko ihmiset jälkeeni, että siinä meni viimeinen renessanssimies, viimeinen patruuna?

Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?

Jäisikö skeneen aukko?

***

Mutta nythän sanotaan, että Mammutit ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Ja yhtenäiskulttuuri.

Ja suuret kertomukset.

Eikä suurempaa valhetta ole kuultu hetkeen.