EU kieltää lapsilta ilmapallot ja vappupillit. EU kieltää
paidatta työskentelyn. EU:n säädös uhkaa kieltää kalakukot. EU-direktiivi
määrää vauvojen ruoka-ajat.
Mitä yhteistä luulette näillä väittämillä olevan?
Aivan oikein. Yksikään niistä ei pidä paikkaansa, mutta
siitä huolimatta ne ovat levinneet median ja internetin välityksellä laajalle
kansan keskuuteen aiheuttamaan huolta ja turhaumista.
Ja nämä väittämät ovat vain pisara meressä.
EU-instituutioiden nettisivuilla on kerättynä pitkiä listoja vastaavista
tapauksista ja lisää tulee koko ajan (katso linkit jutun lopussa).
EU tuntuukin olevan erityisen altis erilaisille perättömille
huhuille. Mistähän se voisi johtua?
Yksi selittävä tekijä voi olla se (vaikka EU-tiedottajat muuta väittävätkin), että EU on aika monimutkainen juttu. Sen toimintalogiikan ja päätöksentekomenettelyn opettelu vaatii aikaa ja panostusta. Tärkeimmät toimielimet – jotka muuten ovat Euroopan parlamentti, Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja Eurooppa-neuvosto - oppii nimeämään varsin pienellä vaivalla, mutta se, kuinka ne toimivat, missä menevät niiden vaikutusvallan rajat, onkin jo haastavampi tehtävä.
Vielä haastavammaksi homma menee, kun muistetaan, että
edellä mainitut toimielimet luovat asetuksia, direktiivejä, päätöksiä ja
antavat suosituksia ja lausuntoja. Näistä oikeudellisista säädöksistä toiset
ovat sitovia, toiset eivät. Joitakin säädöksiä sovelletaan kaikissa EU-maissa,
toisia vain osassa maita. Tähän kun vielä lisätään vaikeita akronyymejä – kuten
EKP, EVM, EMU, EKR, EAKR - vilisevä EU-jargon, eli ammattikieli, niin ei ole
ihme, jos pää meinaa mennä pyörälle.
Toinen perättömille huhuille altistava tekijä on suoraan kytköksissä ensimmäiseen: kansalaisten tietämättömyys. Vaikka EU:n toiminta onkin ajoittain vaikeaselkoista, pääsee perustiedoilla jo pitkälle ja pystyy useimmiten erottamaan faktat fiktiosta. Huolestuttavan suuri osa eurooppalaisista tuntuu kuitenkin olevan täysin pihalla EU-asioista. Tuoreen eurobarometrin mukaan lähes kolmasosa eurooppalaisista ei pysty nimeämään yhtään EU:n toimielintä. Iso-Britanniassa lukema oli huimat 63 prosenttia, mutta Suomessakin eurooppalaista keskiarvoa korkeampi, 39 prosenttia.
Kysyttäessä EU:n toiminnasta, sen toimielinten rooleista ja
niitä pyörittävistä johtajista, lukemat olivat, jos mahdollista, vielä karumpaa
luettavaa. ”Ei yhtään mitään” ja ”vain vähän” tietävien osuus nousi
kysymyksestä riippumatta noin 70 prosenttiin. Tämän huomioon ottaen ei ole
ihme, jos mitä ihmeellisimmät EU-legendat löytävät yleisönsä ja lähtevät
leviämään kulovalkean tavoin.
Internet, erityisesti sosiaalinen media, luonnollisesti
edesauttaa perättömien huhujen leviämistä. Joko vahingossa tai
tarkoituksellisesti väärin ymmärretty tieto on vain yhden klikkauksen päässä
laajemmasta yleisöstä. Toisaalta verkossa toimiessaan myös perinteiset tiedon
portinvartijat, kuten sanomalehdet, joutuvat reagoimaan tapahtumiin entistä
nopeammin, minkä johdosta faktojen tarkistamiselle jää yhä vähemmän aikaa. Se
näkyy lisääntyvinä epätarkkuuksina ja virheinä journalistisissa sisällöissä.
Tästä riittää esimerkkejä.
Yhtenä tuoreimmista mainittakoon niin sanottu EU:n leluturvallisuusdirektiivi.
Lukuisat suomalaismediat väittivät 10. päivä lokakuuta 2011 tuoreen EU-direktiivin
kieltävän ilmapallojen puhaltamisen alle 8-vuotiailta lapsilta. Seuraavana
päivänä tämä väite kumottiin laajalti, mutta vahinko oli jo sattunut. Myytti
levisi verkossa ja monet saivat aiheetonta vahvistusta jo ennestään
negatiivisille käsityksilleen EU-byrokratiasta.
Kolmas tekijä joka altistaa EU:ta erilaisille perättömille huhuille
on luonnollisesti poliittinen valtakamppailu. EU:ssa tehdään koko maanosan kannalta
isoja päätöksiä, joiden vaikutukset harvoin miellyttävät kaikkia. Euroopan
komission, Euroopan parlamentin, jäsenvaltioiden, poliittisten puolueiden,
markkinavoimien ja ammattijärjestöjen kannat saattavat poiketa toisistaan
hyvinkin paljon ja kun poliittinen vääntö käy kuumimmillaan, faktaa voi olla
hankala erottaa fiktiosta.
Tänä syksynä kovaa poliittista vääntöä on käyty muun muassa
rikkidirektiivistä ja rahoitusmarkkinaverosta. Niiden osalta julkiseen
keskusteluun on noussut toinen toistaan ihmeellisempiä lukuja, sekä puolesta
että vastaan, joiden faktapohja lähemmässä tarkastelussa on osoittautunut
kyseenalaiseksi. Piti siitä tai ei, se tuntuu kuitenkin olevan osa
valtakamppailuun kuuluvaa tiedotussotaa, jossa omalle näkökannalle haetaan
oikeutusta julkisuuden kautta. Tällöin uusilta myyteiltä voi olla vaikea
välttyä.
Kaikista edellä mainituista syistä huolimatta EU ei voi
sysätä vastuuta perättömistä EU-huhuista tai muista imago-ongelmistaan yksin
lehdistön, tietämättömien kansalaisten harteille tai propagandaa levittävien
lobbareiden harteille, vaan sen on käännettävä katse kohti omaa napaansa. Mikäli
EU:n päätöksentekokoneisto on kansalaisten mielestä liian vaikea ymmärtää, EU:n
tulee miettiä kuinka siitä voisi tehdä yksikertaisemman. Mikäli EU-asiat eivät
kiinnosta kansalaisia, EU:n tulee miettiä kuinka päätöksenteosta saataisiin
tehtyä kiinnostavampaa ja paremmin kansalaisia aktivoivaa. Kansalaisuus
2010-luvulla ei voi tarkoittaa pelkkää numeron kirjoittamista äänestyslippuun.
Sen vuoksi keväällä voimaan astunut Eurooppalainen kansalaisaloite on pieni
askel oikeaan suuntaan.
Myyteistä EU tuskin pääsee koskaan eroon, mutta
onnistuneella viestinnällä se saattaisi pystyä kääntämään ne omaksi edukseen.
Ehdotukseni on, että EU perustaisi isolla rahalla EU:n myytinmurtajat
tv-sarjan, jossa sitä koskevat väitteet laitettaisiin syyniin samaan tapaan
kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters). Sarjassa
voitaisiin esimerkiksi kokeilla rahoitusmarkkinaveroa parissa maassa ja
testata, karkaavatko pankit naapurimaihin vai eivät. Mahdotonta, ehkä, mutta
laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista
vaikuttavuutta.
Lisää EU-myyttejä:
