perjantai 1. maaliskuuta 2013

Mistä EU-myytit kumpuavat?



EU kieltää lapsilta ilmapallot ja vappupillit. EU kieltää paidatta työskentelyn. EU:n säädös uhkaa kieltää kalakukot. EU-direktiivi määrää vauvojen ruoka-ajat.   

Mitä yhteistä luulette näillä väittämillä olevan?

Aivan oikein. Yksikään niistä ei pidä paikkaansa, mutta siitä huolimatta ne ovat levinneet median ja internetin välityksellä laajalle kansan keskuuteen aiheuttamaan huolta ja turhaumista.

Ja nämä väittämät ovat vain pisara meressä. EU-instituutioiden nettisivuilla on kerättynä pitkiä listoja vastaavista tapauksista ja lisää tulee koko ajan (katso linkit jutun lopussa).

EU tuntuukin olevan erityisen altis erilaisille perättömille huhuille. Mistähän se voisi johtua?

Yksi selittävä tekijä voi olla se (vaikka EU-tiedottajat muuta väittävätkin), että EU on aika monimutkainen juttu. Sen toimintalogiikan ja päätöksentekomenettelyn opettelu vaatii aikaa ja panostusta. Tärkeimmät toimielimet – jotka muuten ovat Euroopan parlamentti, Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja Eurooppa-neuvosto - oppii nimeämään varsin pienellä vaivalla, mutta se, kuinka ne toimivat, missä menevät niiden vaikutusvallan rajat, onkin jo haastavampi tehtävä.

Vielä haastavammaksi homma menee, kun muistetaan, että edellä mainitut toimielimet luovat asetuksia, direktiivejä, päätöksiä ja antavat suosituksia ja lausuntoja. Näistä oikeudellisista säädöksistä toiset ovat sitovia, toiset eivät. Joitakin säädöksiä sovelletaan kaikissa EU-maissa, toisia vain osassa maita. Tähän kun vielä lisätään vaikeita akronyymejä – kuten EKP, EVM, EMU, EKR, EAKR - vilisevä EU-jargon, eli ammattikieli, niin ei ole ihme, jos pää meinaa mennä pyörälle.   

Toinen perättömille huhuille altistava tekijä on suoraan kytköksissä ensimmäiseen: kansalaisten tietämättömyys. Vaikka EU:n toiminta onkin ajoittain vaikeaselkoista, pääsee perustiedoilla jo pitkälle ja pystyy useimmiten erottamaan faktat fiktiosta. Huolestuttavan suuri osa eurooppalaisista tuntuu kuitenkin olevan täysin pihalla EU-asioista. Tuoreen eurobarometrin mukaan lähes kolmasosa eurooppalaisista ei pysty nimeämään yhtään EU:n toimielintä. Iso-Britanniassa lukema oli huimat 63 prosenttia, mutta Suomessakin eurooppalaista keskiarvoa korkeampi, 39 prosenttia.  

Kysyttäessä EU:n toiminnasta, sen toimielinten rooleista ja niitä pyörittävistä johtajista, lukemat olivat, jos mahdollista, vielä karumpaa luettavaa. ”Ei yhtään mitään” ja ”vain vähän” tietävien osuus nousi kysymyksestä riippumatta noin 70 prosenttiin. Tämän huomioon ottaen ei ole ihme, jos mitä ihmeellisimmät EU-legendat löytävät yleisönsä ja lähtevät leviämään kulovalkean tavoin.

Internet, erityisesti sosiaalinen media, luonnollisesti edesauttaa perättömien huhujen leviämistä. Joko vahingossa tai tarkoituksellisesti väärin ymmärretty tieto on vain yhden klikkauksen päässä laajemmasta yleisöstä. Toisaalta verkossa toimiessaan myös perinteiset tiedon portinvartijat, kuten sanomalehdet, joutuvat reagoimaan tapahtumiin entistä nopeammin, minkä johdosta faktojen tarkistamiselle jää yhä vähemmän aikaa. Se näkyy lisääntyvinä epätarkkuuksina ja virheinä journalistisissa sisällöissä.

Tästä riittää esimerkkejä. Yhtenä tuoreimmista mainittakoon niin sanottu EU:n leluturvallisuusdirektiivi. Lukuisat suomalaismediat väittivät 10. päivä lokakuuta 2011 tuoreen EU-direktiivin kieltävän ilmapallojen puhaltamisen alle 8-vuotiailta lapsilta. Seuraavana päivänä tämä väite kumottiin laajalti, mutta vahinko oli jo sattunut. Myytti levisi verkossa ja monet saivat aiheetonta vahvistusta jo ennestään negatiivisille käsityksilleen EU-byrokratiasta.

Kolmas tekijä joka altistaa EU:ta erilaisille perättömille huhuille on luonnollisesti poliittinen valtakamppailu. EU:ssa tehdään koko maanosan kannalta isoja päätöksiä, joiden vaikutukset harvoin miellyttävät kaikkia. Euroopan komission, Euroopan parlamentin, jäsenvaltioiden, poliittisten puolueiden, markkinavoimien ja ammattijärjestöjen kannat saattavat poiketa toisistaan hyvinkin paljon ja kun poliittinen vääntö käy kuumimmillaan, faktaa voi olla hankala erottaa fiktiosta.

Tänä syksynä kovaa poliittista vääntöä on käyty muun muassa rikkidirektiivistä ja rahoitusmarkkinaverosta. Niiden osalta julkiseen keskusteluun on noussut toinen toistaan ihmeellisempiä lukuja, sekä puolesta että vastaan, joiden faktapohja lähemmässä tarkastelussa on osoittautunut kyseenalaiseksi. Piti siitä tai ei, se tuntuu kuitenkin olevan osa valtakamppailuun kuuluvaa tiedotussotaa, jossa omalle näkökannalle haetaan oikeutusta julkisuuden kautta. Tällöin uusilta myyteiltä voi olla vaikea välttyä.

Kaikista edellä mainituista syistä huolimatta EU ei voi sysätä vastuuta perättömistä EU-huhuista tai muista imago-ongelmistaan yksin lehdistön, tietämättömien kansalaisten harteille tai propagandaa levittävien lobbareiden harteille, vaan sen on käännettävä katse kohti omaa napaansa. Mikäli EU:n päätöksentekokoneisto on kansalaisten mielestä liian vaikea ymmärtää, EU:n tulee miettiä kuinka siitä voisi tehdä yksikertaisemman. Mikäli EU-asiat eivät kiinnosta kansalaisia, EU:n tulee miettiä kuinka päätöksenteosta saataisiin tehtyä kiinnostavampaa ja paremmin kansalaisia aktivoivaa. Kansalaisuus 2010-luvulla ei voi tarkoittaa pelkkää numeron kirjoittamista äänestyslippuun. Sen vuoksi keväällä voimaan astunut Eurooppalainen kansalaisaloite on pieni askel oikeaan suuntaan.

Myyteistä EU tuskin pääsee koskaan eroon, mutta onnistuneella viestinnällä se saattaisi pystyä kääntämään ne omaksi edukseen. Ehdotukseni on, että EU perustaisi isolla rahalla EU:n myytinmurtajat tv-sarjan, jossa sitä koskevat väitteet laitettaisiin syyniin samaan tapaan kuin suositussa amerikkalaissarjassa Myytinmurtajat (Mythbusters). Sarjassa voitaisiin esimerkiksi kokeilla rahoitusmarkkinaveroa parissa maassa ja testata, karkaavatko pankit naapurimaihin vai eivät. Mahdotonta, ehkä, mutta laajat massat tavoittaessaan sillä voisi todella olla yhteiskunnallista vaikuttavuutta.  

Lisää EU-myyttejä:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti