Muutama ajatus onnellisuudesta, kampaviinereistä ja arvokkaasta elämästä

“I love my life too much to want to be merely happy!”

                                                        - Pascal Bruckner

Ystäväni oli törmännyt lentokentällä yhteiseen tuttuumme, jota en ole juuri nähnyt intin jälkeen. Suoraviivaiseen tyyliinsä tämä tuttu oli muun keskustelun lomassa udellut kuulumisiani: ”Tiedätkö, onko se Hannu onnellinen?”

En enää muista, mitä ystäväni kertoi vastanneensa tähän yllättävään kysymykseen, mutta voin arvata hänen mutisseen jotain opiskeluistani ja työstäni. Sillä näinhän me ihmiset usein toimimme: kohdatessamme liian vaikean kysymyksen vastattavaksi, vaihdamme kysymyksen lennosta helpompaan kyseistä aihetta liippaavaan. ”Oletko onnellinen?” -kysymys vaihtuu helposti ”Oletko tyytyväinen työhösi?” -kysymykseen – tai johonkin vastaavaan? Psykologi Daniel Kahneman kutsuu ilmiötä ammattitermillä substituutio. Juhani ”Tami” Tamminen käyttää samaa termiä kuvaamaan pelaajavaihtoa.

Mutta leikki sikseen. Kysymys onnellisuudesta on vakava asia ja ansaitsee tulla asianmukaisesti käsitellyksi. Siispä, olenko onnellinen?

Olen ja en ole. Vastaukseni vaihtelee hetkestä toiseen. Nyt kun kevätaurinko paistaa, vatsa on täynnä, vieressäni on kuppi tuoretta kahvia ja on aikaa kirjoittaa, olen onnellinen. Toisaalta, jos olisin nyt nälkäinen, kiireinen, stressaantunut ja väsynyt, en olisi onnellinen. Onnen hetket tulevat ja menevät. Yksi kuuluisimmista onnen epäilijöistä – Sigmund Freud – on hienosti kiteyttänyt tuntemukseni: ”Se, mitä ahtaassa mielessä onneksi kutsutaan, kumpuaa pitkään pantattujen tarpeiden äkillisestä tyydytyksestä ja on sinällään mahdollista vain hetkellisenä ilmiönä.” Mielestäni siis pysyvä onni on harhaa. Tästä ovat yhtä mieltä kanssani sen verran kovat nykyajan ja menneisyyden ajattelijat, että saa olla ihan rauhassa eri mieltä.

Olen myös sitä mieltä, että itseisarvoinen onnen tavoittelu on turhaa, jopa vahingollista. Se tekee ihmisen vain onnettomaksi. Onni on sivutuote, joka saattaa seurata merkityksellisten asioiden tekemisestä, ei koskaan päämäärä sinänsä. Onnen itsepäinen jahtaaminen karkottaa sen vain kauemmas. Sen vuoksi suhtaudun erittäin kyynisesti demareiden ja vihreiden nuorten puheisiin onnellisuuspolitiikasta ja onnellisesta yhteiskunnasta. Seikat, mistä he puhuvat - muun muassa oikeudenmukaisesta toimeentulosta, terveydestä, turvallisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa itseään ja vaikuttaa elinympäristöönsä - ovat klassisia hyvinvoinnin edellytyksiä, eivät onnen. Siten, kun vihreät nuoret kysyvät onnellinenyhteiskunta.fi -verkkosivuilla, "Onko politiikan tehtävänä ihmisten onnellisuus?", voin vastata vain kieltävästi. Politiikan tehtävänä on ihmisten, eläinten ja luonnon hyvinvoinnin turvaaminen, ei onnellisuus. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, kun taas hyvinvoinnille voimme sentään asettaa edes jonkinlaisia objektiivisia mittareita.

Ja päälle vielä pieni piruilu, jos sallitte: Gustave Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä. Ehkä vihreiden nuorten ja demareiden pitäisikin pohtia sitä, tulisiko politiikan tehtävänä olla ihmisten typeryyden lisääminen? Se saattaisi olla ajan hengen huomioiden helpommin saavutettavissa oleva tavoite ja johtaa kiertotietä nykyistä onnellisimpaan yhteiskuntaan.

En muuten ole ainut jonka mielestä tämäntyyppisessä onnellisuushötössä on jotain ajallemme tyypillistä. Ranskalaiskirjailija Pascal Bruckner on jopa kirjoittanut kokonaisen kirjan aiheesta (Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy). Hänen mukaansa aikaamme leimaa velvollisuus olla onnellinen. Kaunis ajatus yksilön oikeudesta onneen, joka oli aikanaan vallankumouksellinen ajatus, on kääntynyt täydelliseksi vastakohdakseen: nyt ihmiset ovat onnettomia, koska he eivät ole onnellisia. Näin Bruckner kirjoittaa:

”on the one hand, we have to make the most of our lives; on the other hand, we have to be sorry and punish ourselves if we don’t succeed in doing so. This is a perversion of a very beautiful idea: that everyone has a right to control his own destiny and to improve his life. How did a liberating principle of Enlightenment, the right to happiness, get transformed into a dogma, a collective catechism?”

Bruckner ei vastusta onnellisuutta sinänsä, vaan sitä, että onnen hauras tunne on muutettu kollektiiviseksi huumeeksi, josta meidän kaikkien on tultava riippuvaiseksi. Historiallisesti kysymys on valistuksen ja Ranskan vallankumouksen henkisestä perinnöstä, joka aikoinaan lupasi vapautusta kärsimyksestä, perisynnistä. Paradoksaalisesti kärsimyksen pakonomainen välttäminen onkin tuonut kärsimyksen keskiöön. Mitä enemmän sitä torjutaan, sitä sitkeämmin se pysyy ja jopa leviää.

Ja kuitenkin onni sisältää aina myös onnettomuutta, ripauksen kärsimystä. Ainakin minä löydän itsestäni sen verran nietzscheläistä, etten usko elämän perimmäisen tavoitteen olevan kivun välttäminen vaan intensiiviset kokemukset. Nietzschehän uskoi, ettei ihminen, joka pyrkii elämään täyttä elämää, saa väistää kipua, sillä tuska pakottaa pohtimaan elämää. Konsulttikielelle käännettynä tämän voisi sanoa vaikka siten, että ihminen voi kokea elämänsä onnistuneeksi ja onnelliseksi vain silloin, kun hän hyväksyy myös sen haasteet ja näkee ne mahdollisuuksina kehittyä. Uskaltautuu epämukavuusalueelle. Etsii omaa sisäistä sankariaan.  

Filofisessa tarkastelussa kysymys ei kuitenkaan ole ihmisen onnesta, vaan arvokkaasta elämästä. Juuri siitä, mistä Himanen puhuu. Kampaviinereistä ja tunnustuksen saamisesta.  Omien rajojen etsimisestä ja niiden ylittämisestä. Valinnasta pienen ja suuren elämän välillä. Bernard Henry-Levyn sanoin:

”The idea, if you prefer, that there is life and there is greater life and although the first may seem futile, although at the end nothing of you or your projects will remain, the second and only the second, that greater life means that a person’s life was worth living. The greater life…”

Minä olen elänyt jo lähes 30 vuotta pientä elämää. Olen suorittanut kiltisti kaikki siirtymäriitit siinä järjestyksessä, kuin on ennalta määrätty. Olen opiskellut ja työskennellyt tunnollisesti. Saanut palkkaa ja maksanut veroja, maistanut pikkuporvarillista mukavuutta ja turvallisuuden tunnetta. Minulta ei puutu mitään. Voisin jatkaa tällä tasaisen hengissä pysyttelemisen tiellä loppuun saakka. Joka ei etsi mitään, ei löydä mitään. Tyytyisin vain sen toteamiseen, että kaikki jatkuu, mikä ei suinkaan ole vähän.

Mutta aina silloin tällöin huomaan yhä olevani herkkä ja ailahteleva nuorukainen, kuin Frédéric Moreau Gustave Flaubertin romaanissa Sydämen oppivuodet, joka haikailee taiteellisten pyrkimysten ja suuremman elämän perään. Hänen tavoin en halua elämältäni vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. Haluan myös kamppailua ja uhrautumista. Ainakin vielä hetken haluan uskoa enempään kuin pelkkään hengissä pysyttelemiseen.