Olen ironinen ihminen (lat. homo ironicus). Nautin suuresti
asioiden päälaelleen kääntämisestä ja sovinnaisten ajatusten halveksimisesta.
Erityisesti vierastan kaikenlaisia massailmiöitä. Kun lähes koko somesfäärini
ilmoitti statuksissaan äänestävänsä Haavistoa tai kannattavansa tasa-arvoista
avioliittolakia, minulle tuli pakonomainen hiukan ravistella tuota suloista
yksimielisyyttä, vaikka oikeasti olinkin heidän kanssaan samaa mieltä. Sama
juttu Flow-festivaalien suhteen. Vaikka pukeudun usein vaatteisiin jotka
ainakin kotikaupungissani Kuopiossa laskettaisiin trendikkäiksi, Flowhun tekee
joka kerta laittaa päälle jotain ihan muuta, ettei olisi osa tuota
”yksilöllisyydessään yhtenäistä” massaa. Ja vastaavia esimerkkejä riittäisi
vaikka kuinka paljon.
Tällainen ambivalentti suhtautuminen on lajityypillistä
meille ironisille ihmisille. Saatamme näyttää hipstereiltä, haista
hipstereiltä, elää kuin hipsterit, mutta silti kiellämme olevamme hipstereitä
ja saamme nautintoa irvaillessamme hipstereille. Muutenkin pidämme aina pienen
hajuraon itsemme ja jopa kannattamiemme asioiden välillä. Kirjailija George Orwell,
tunnettu homo ironicus ja Labour-puolueen arvojen kannattaja, totesi aikanaan osuvasti, että kirjoittaja voi pysyä
rehellisenä vain, jos hän pitää näppinsä erossa puoluekirjoista. Mielestäni
ohjeen voi laajentaa koskemaan myös muita vapaan ajattelun esteitä, kuten
uskontoja ja vahvoja (ammatti-)identiteettejä. Kirjoittaminen vaatii kykyä
katsoa asioita ulkopuolisin silmin, kieroista kulmista ja taipuisaa
identiteettiä, joka on luontevaa ironisille ihmisille. Kirjailija Tommi
Melenderin on jopa väittänyt, että ironinen luku- ja kirjoitustaito on yksi maailmankirjallisuuden
edellytyksistä.
Melenderillä on muitakin kiinnostavia ajatuksia ironiasta
hänen tuoreessa esseekokoelmassaan Yhden
hengen orgiat. Ironian tuolle puolle
–esseessä hän käsittelee ironiaa amerikkalaisen kulttikirjailija David Foster
Wallecen tuotannon kautta, jolta hän kertoo saaneensa eniten aihetta ironiaa
koskevaan ajatteluunsa. Melenderin mielestä Foster Wallace onnistui
kiteyttämään aikamme polttavimmat kysymykset, joista yksi johon palasi
kirjoituksissaan jatkuvasti oli: Kuinka
olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä
nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?
Foster Wallacen eetos lähti siitä, että niin kirjailijan
kuin kansalaisen on pystyttävä yhdistämään kyynisyys ja naiivius, toisin sanoen
hänen on osattava epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös uskallettava seistä
kirkkain silmin niiden asioiden takana, joihin uskoo. Vain kyynisyyden ja
naiiviuden yhdistelmä voi vapauttaa loputtoman ironisuuden kahleista.
Se on hyvin sanottu, sillä ironia todella on kaksiteräinen
miekka. Yhtäältä se on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen ja
vallanpitäjien kaksoispuheen tunnistamiseen. Se antaa resistanssia
paskanjauhamiselle. Mutta toisaalta ironia voi myös olla kaiken tyhjäksi
tekevää. Tullessaan itsetarkoitukselliseksi tavaksi paistatella omassa
fiksuudessaan, ironia lakkaa olemasta kumouksellista ja muuttuu vain
tyhjyydessä humisevaksi paskaiseksi ivanauruksi. Sellainen ironia tekee vain
kyyniseksi ja välinpitämättömiksi, sillä miksi oikeastaan välittää mistään, kun
olemme kerta kerran jälkeen kyenneet osoittamaan kuinka naurettavaa kaikki on.
Sukupolveni on imenyt ämpärikaupalla tällaista asennetta
Simpsoneiden, South Parkin ja Family Guyn kaltaisista ”anarkistisista”
animaatiosarjoista, joissa, kuten Melender asian hienosti kiteyttää, kaikki
pyhä, ylväs ja säätyperäinen häväistään ja alennetaan ja lopulta koko
länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.
Välillä minusta tuntuu siltä, että sukupolveni on jo
hukuttanut kaikki tämän maailman tärkeimmätkin asiat paskaisen naurun alle,
emmekä osaa enää uskoa mihinkään ihanteisiin. Ehkä aiempien sukupolvien
varoittavien esimerkkien pelottamana välttelemme kokonaisvaltaista
aatteellista tai poliittista sitoutumista. Meille on tärkeää vain olla oikealla
tavalla tiedostava, siististi cool, ja kannattaa kaikkia hyviä asioita joita
kaikki muutkin kannattavat. Esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteen
allekirjoittaminen ja siitä Facebookissa kertominen oli hetken ajan siisteintä
mitä tiedostava kaupunkilainen saattoi tehdä, mutta kertoiko se laajemmin
sukupolvemme poliittisesta heräämisestä. Enpä usko. Tuon asian suhteen vain
saattoi helposti kerätä irtopisteet peukuttamalla oikeaan aikaan oikeassa
paikassa. Muissa tilanteissa suurin osa samoista naamoista poistuu edelleen
nopeasti täyttämään naksukulhoaan poliittisten keskustelujen alkaessa.
Samanlainen naiivia ja sentimentaalista sitoutumista
välttelevä asenne tuntuu vaivaavan myös maamme niin kutsuttua älymystöä. Vain
harvat heistä uskaltavat enää pohtia sitä, miten voisimme korjata sen mikä
yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Ehkä sitoutuminen ei ole
heidänkään keskuudessa muodikasta tai ehkä he ovat yhtä kujalla kuin kaikki
muutkin. Tai vielä pahempaa: Ehkä he pelkäävät näyttävänsä kyllästyneiden
ironikkojen silmissä naiiveilta ja sentimentaalisilta. Silloin ironia ei
kuitenkaan ole enää vapauttavaa vaan orjuuttavaa ja herättää luontevan
jatkokysymyksen (Juha Seppälää mukaillen): Mitä teemme älymystöllä, jolle
riittää, vapaus promota elokuvaansa, kirjaansa, kokoelmaansa, vastustaa Natoa,
puolustaa sinappia, raivata tietään marginaalin PR-tungoksessa, olla koko ajan
tyrkyllä, myydä tavaraansa, käyttäytyä ennustettavammin kuin yhdenkään
markkinatutkimuksen toinen segmentti? Emme juuri mitään.
Mielestäni aikamme suorastaa huutaa suunnannäyttäjiä,
enkä tarkoita suuria johtajia, enkä unelmahöttöä tarjoavia juttaurpilaisia ja
jyrkikataisia, vaan keskustelijoita, jotka uskaltavat puolustaa itselleen
tärkeitä vakaumuksia, vaikka tietäisivät, ettei niille heru ymmärrystä ja
hyväksyntää tässä ajassa. Melenderin kiteyttää ajatukseni hyvin:
”- - Älymystö on
luikkinut norsunluutorneihinsa ja jättänyt aatteelliset kamppailut erilaisille
kiihkoilijoille, olivatpa nämä uskonnollisia fundamentalisteja,
vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistoväen ja
kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus,
jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä
vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää ja paheksuttavaa.
Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä lopulta tekee elämästä
merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.”
Eikä siitä ole kuin muutama kuukausi kun luin eräästä EU-nörttien
sanomalehdestä jutun, jossa ihmeteltiin sitä, miksi Eurooppa-tutkijat
ovat olleet niin hiljaa eurokriisiä käsittelevissä keskusteluissa. Syiksi
mainittiin, että tutkijat pelkäävät poliittista leimautumista ja toisaalta
julkiseen keskusteluun osallistuminen ei kerrytä akateemisia meriittejä, jonka
tärkein kriteeri vertaisarvioitujen artikkeleiden läpi saaminen. Eli
karrikoidusti, kun Eurooppa on tulessa, Eurooppa-tutkijoiden mielestä on
tärkeämpää vääntää diskurssianalyysiä tutkijankammiossa kuin tuoda syventäviä
näkökulmia EU:n ja Euroopan tulevaisuutta koskeviin keskusteluihin.
Tällaisia juttuja lukiessa tulee kovasti ikävä pari vuotta
sitten menehtynyttä brittihistorioitsija Tony Judtia. Hänen kaltaisiaan
naiiveja ja sentimentaalisia, vakaumustensa takana seisovia julkisia
keskustelijoita maanosamme tarvitsisi tällä hetkellä. Kirjaimellisesti
kuolinvuoteellaan kirjoittamansa jäähyväisteoksen Ill Fares the Land esipuheessa Judt
kertoo, että yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamiseen oli halu edesauttaa paluuta moraalis-eettiseen yhteiskunnalliseen
keskusteluun, jonka kaikkialle tunkeutuva talouskeskeisyys oli hänen mukaansa
tukahduttanut.
Kirja onkin
varsinainen poliittinen vuorisaarna, jonka viesti on osoitettu juuri meille 80-
ja 90-luvun lapsille. Judt haluaa muistuttaa meidän sukupolveamme siitä, että
paluu ei-materiaalisiin arvoihin pohjautuvaan yhteiskunnalliseen keskusteluun
on mahdollista. Olemme intuitiivisesti tietoisia epäoikeudenmukaisuudesta,
epätasa-arvosta, moraalittomuudesta ja epäreiluudesta. Meidän on vain uudelleen
löydettävä kieli, jolla puhua niistä. Jos emme puhu toisin, emme toimi toisin. Judtin sanoin:
”Something is profoundly wrong the way we live
today. For thirty years we have made a virtue out of the pursuit of material
self-interest: indeed, this very pursuit now constitutes whatever remains of our
sense of collective purpose. We know what things cost but have no idea what
they are worth. We no longer ask of a judicial ruling or a legislative act: is
it good? Is it fair? Is it just? Is it right? Will it help bring about a better
society or a better world? Those used to be The political questions, even if
they invited no easy answers. We must learn once again to pose them.
The materialistic and selfish quality of
contemporary life is not inherent in the human condition. Much of what appears
natural today dates from the 1980s: the obsession with wealth creation, the
cult of privatization and the private sector, the growing disparities of rich
and poor. And above all, the rhetoric which accompanies these: uncritical
admiration for unfettered markets, distain for the public sector, the delusion
of endless growth.
We cannot go on living like this. - -“
Kukaan ei puhu enää näin. Juuri siksi Judtin kirja kannattaa
lukea.
