Kohti parempaa elämää työaikaa lyhentämällä

”I think that there is far too much work done in the world, that immense harm is caused by the belief that work is virtuous, and that what needs to be preached in modern industrial countries is quite different from what has been preached.”

                                                                     - Bertrand Russell

En voi käsittää, miksi annamme jatkuvan lisävaurauden tavoittelun orjuuttaa itseämme. Sen vuoksi olen jatkuvassa riidassa maailman kanssa. Järjissä pysyäkseni minun on kirjoitettava samat lauseet yhä uudestaan ja uudestaan. Ne menevät näin.

• Meillä on kaikki teknologiset edellytykset tuottaa kaikki välttämättömyyshyödykkeet ilman suuria ponnistuksia, mutta silti emme lyhennä työaikaamme ja suuntaa energiaamme ei-taloudellisiin pyrkimyksiin.

• Meillä on käsissämme yhä paheneva ympäristökriisi, mutta emme pyri tosissamme vähentämään talouden läpi kulkevia energia- ja materiavirtoja ja muuttamaan suuntaa.

• Me tavoittelemme kilpailukykyä ja talouskasvua talouskasvun vuoksi, vaikka hyvä elämä ja jatkuvasti kasvava talous sijaitsevat yltäkylläisessä maailmassa eri suunnissa.

• Politiikan tärkein tavoite ei pitäisi olla kasvu, vaan hyvä elämä luonnonjärjestelmien rajoissa.

• Vauraus on kuitenkin muuttunut päämääräksi, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu.

Miksi sitten toimimme näin järjenvastaisesti? Emmekö usko muutokseen vai olemmeko tyytyväisiä nykytilanteeseen, jossa yhä raadamme kuin hullut vaikka olemme jo luoneet yhteiskunnan, jossa on jo tarpeeksi kaikkea? Miksi emme halua lisää nautinnollista joutilaisuutta ja merkityksellisempää elämää?  

Nämä ovat isoja kysymyksiä, mutta eivät suinkaan uusia. Niihin ovat vastauksia etsineet aikansa vaikutusvaltaisimmat älyköt jo lähes 200 vuotta. Taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930 julkaistussa Economic Possibilities for Our Grandchildren esseessään, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet ”taloudellisen ongelman” eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille. Hän arveli, että jos työn tuottavuus jatkaa suotuisaa kehitystään, teemme muutamassa tunnissa työt, jotka hänen aikanaan veivät koko viikon, ja voimme suunnata energiamme ei-taloudellisiin pyrkimyksiin.

Työn tuottavuus kasvoikin 1900-luvulla huimaa tahtia, jopa huomattavasti Keynesin ennustuksia nopeammin, mutta köyhyys ja aineellinen puute eivät poistuneet yhteiskunnasta. Materiaa on riittävästi, mutta tuotettu materia on jaettu hyvin epätasaisesti. Eikä kiirekään ole helpottanut Keynesin ennustamalla tavalla. Keskimääräiset vuosityöajat lyhentyivät teollistuneissa länsimaissa voimakkaasti 1970-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen ne ovat olleet jopa hienoisessa kasvussa, vaikka tuottavuutemme on jatkanut kasvuaan. Se tarkoittaa sitä, että työn tuottavuuden kasvu, joka voidaan käyttää karkeasti joko palkan korotuksiin ja kulutuksen lisäämiseen tai työajan lyhentämiseen, on jo useamman vuosikymmenen ajan käytännössä aina käytetty kulutuksen lisäämiseen.

Vuonna 2007 TNS Gallup selvitti Toimihenkilöunioni TU:n toimeksiannosta kansalaisten mielipiteen lisävapaa-ajasta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että työajan lyhennys on palkankorotuksiakin tärkeämpää enemmistölle suomalaisista. Kyselyyn vastanneista 68 prosenttia eli kaksi kolmasosaa ansiotyössä olevista kansalaisista ottaisi mieluummin viisi päivää vapaata vuodessa kuin kahden prosentin palkankorotuksen.

Mutta vaikka enemmistö suomalaisista ottaisi mieluummin lisävapaapäiviä työstä kuin vastaavan arvoisen palkankorotuksen, tätä ei ole käytännössä mahdollista toteuttaa nykyisessä suuryritysten hallitsemassa maailmassa, jossa kasvu on elinehto. Kaikki verojärjestelmää ja kirjanpitojärjestelmää myöten on rakennettu korostamaan rahallisen hyödyn etuoikeutettua asemaa. Tommi Uschanov kiteyttää tämän ideologian tausta-ajatuksen hyvin mainiossa Mikä vasemmistoa vaivaa -kirjassaan:

”Aika on kapitalismille uhka, koska se on työläisille enemmän ja aidommin omaa kuin raha: kapitalismi pakottaa ottamaan rahana senkin, minkä työläinen mieluummin ottaisi aikana, koska maksettu raha palaa kohta taas kapitalistin taskuun, mutta aika ei.”

Uschanov leikitteleekin ajatuksella, että ammattiliitot alkaisivat jäsentensä keskuudessa kampanjan teemalla ”Se, että saa palkkaa, on ihan hienoa, mutta mitä se lopulta olisi sen rinnalla, että saa itse päättää mihin aikansa käyttää?”. Se, että ajatus ei tunnu olevan tästä maailmasta, kertoo sen, kuinka syvään juurtuneita tietyt tavat ajatella ovat, ja toisaalta kuinka pitkä matka niiden muuttumiseen on.

Taloudellis-poliittisten ”tosiasioiden” lisäksi ajattelutapojen muutoksen tiellä on myös filosofisia esteitä. Kova, ahkera ja pyyteetön työn tekeminen on tärkeä osa protestanttista etiikkaa. Nautinto ja luppoaika on ansaittava kovalla työnteolla, joka näkyy myös arkisissa sanonnoissamme, kuten ”ensin työ, sitten huvi”, ”asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat” tai ”sitten kun olen eläkkeellä…”. Toki meillä hoetaan myös sananlaskua ”tyhmä paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä”, mutta oman kokemukseni mukaan laiskurit, sluibailijat ja työn vieroksujat eivät todellisuudessa ole yhteiskunnallisessa arvoasteikossa juuri pedofiilejä, murhamiehiä tai rötösherroja korkeammalla. Tämän on osoittanut myös keskustelu perustulon (ilmaisen/vastikkeettoman rahan) moraalisesti turmelluttavista vaikutuksista.

Filosofi Bertrand Russell hyökkäsi vuonna 1932 julkaistussa esseessään In Praise of Idleness juuri tällaista kovan työn ja velvollisuuksien ylistämisen kulttia vastaan. Hänen mielestään työn ylistäminen aikana, jolloin teknologia oli tehnyt mahdolliseksi ottaa rennommin, oli osoitus orjamoraalista. Hän ei voinut ymmärtää sitä, miksi ihmiset jatkoivat raatamista vanhaan tyyliin, vaikka neljän tunnin työskentelyllä olisi saanut tyydytettyä perustarpeet ja riittävän elämän mukavuuden, ja lopun ajan olisi voinut käyttää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Yli 80 vuotta myöhemmin minä pohdin yhä samaa asiaa.

“Modern methods of production have given us the possibility of ease and security for all; we have chosen, instead, to have overwork for some and starvation for others. Hitherto we have continued to be as energetic as we were before there were machines; in this we have been foolish, but there is no reason to go on being foolish forever.”         

Mutta kyse ei ole pelkästään kieroutuneesta työetiikasta ja orjamoraalista, vaan myös siitä, että meistä on tullut ahneita. Kukaan ei kiistä sitä, etteikö nousu köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen ole tehnyt elämästä mukavampaa, mutta jossain vaiheessa pitäisi havaita, että olemme jo tarpeeksi rikkaita. Lisäraha ei kuitenkaan ole vähentänyt rahantarvetta samaan tapaan kuin vesi helpottaa janoa, vaan olemme antaneet vaurauden tavoittelun orjuuttaa itsemme. Vauraudesta on tullut päämäärä, jolle perimmäinen päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu. Tässäkään suhteessa Keynes ei olisi voinut ampua pahemmin harhaan, ennustaessaan, että ”taloudellisen kysymyksen” ratkettua pääsemme eroon myös ihmisyyden alhaisimmista ja patologisimmista piirteistä, kuten ahneudesta ja rahanhimosta.

Tiedän, ettei edellä sanotussa ole mitään uutta. Kohtuuden viisautta ja ahneuden turmiollisuuttahan ovat saarnanneet kaikki uskonnot ja lähes kaikki maalliset filosofiset opit. Kaikki tarvittava on jo sanottu tuhanteen kertaan, mutta koska kukaan ei edelleenkään kuuntele, kaikki täytyy sanoa uudelleen.

En silti väitä, että vauraus olisi paha asia sinänsä tai että ihminen eläisi parempaa elämää askeettisessa kamppailussa vaikeuksia vastaan. En tahtoisi asettua asumaan linkolamaisesti erämaamökille ja taistella elantoni puolesta kalastamalla yötä päivää. En näe siinä mitään jaloa. En myöskään ole minkäänsortin luddiitti, vaan arvostan suuresti monia modernin tekniikan arkeamme helpottavia keksintöjä. Väitän ainoastaan, että meidän jälkiteollisien yhteiskuntien asukkaiden tulisi nyt vakavasti pohtia sitä, maksammeko lisävaurastumisesta liian kovan hinnan uhraamalla sen eteen kohtuuttomasti muita tärkeitä asioita elämässämme. Kyse on kilpailevien tavoitteiden välisestä vaihtosuhteesta, aivan kuten Osmo Soininvaara toteaa hienon Vauraus ja aika -teoksensa esipuheessa.

”Vaurastuminen on sinänsä hauskaa, mutta arvokkaita ovat myös muut asiat elämässä. Nyt muita arvoja uhrataan vaurauden hyväksi, vaikka lisävaurastumisesta koituva hyöty ei riitä korvaamaan uhrausten arvoa. Vaihtosuhde on epäedullinen.”

Vauraus ja aika muutenkin vakuuttava ja konkreettinen puheenvuoro siitä, miten siirtymä olennaisesti vähemmän työtä tekevään, mutta entistä hyvinvoivempaan yhteiskuntaa olisi konkreettisesti toteutettavissa, jos siihen olisi poliittista tahtoa. Suosittelenkin lukemaan teoksen, jos haluaa tietää tarkemmin niistä konkreettisista toimista, jotka voisivat edistää muutosta haluttuun suuntaan ja kuinka ne vastaväitteistä huolimatta olisivat myös taloudellisesti realistisia. Kolmen pennin sunnuntaifilosofina minulla ei ole niihin mitään lisättävää. Paitsi että kannattaa ehdottomasti vaihtaa lomarahat vapaiksi, mikäli se on suinkin mahdollista!  

Yhteiskunnalle kalliit suunnitteluvirheet olisi helppo välttää

Teksti on julkaistu Eurooppalainen -lehdessä 1/2013 
Kirjoittajat Matti Kahra ja Mr. Gägä

Usein sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Saamme kuitenkin jatkuvasti lukea yhteiskunnan rahoittamista kalliista hankkeista, jotka eivät toteudu alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti. Viimeisen parin kuukauden aikana ainakin Länsimetron, Olkiluoto 3 –ydinvoimalan ja Helsingin Kalasataman keskuksen viivästykset ja lisäkustannukset ovat olleet tapetilla. Herää väkisin kysymys: eivätkö päättäjämme osaa tehdä realistisia suunnitelmia ja niiden pohjalta hyviä päätöksiä?

Katsotaanpa vaikka tarkemmin Olkiluoto 3 –ydinvoimalan rakennusprosessia, joka on mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan yksi Suomen viime vuosien suurimmista hankkeista. Suunnitteluvaiheessa laitoksen arvioitiin valmistuvan neljässä vuodessa ja reilulla 3 miljardilla eurolla. Voimalan piti tuottaa sähköä valtakunnan verkkoon jo vuonna 2009.

Tällä hetkellä sen rakentaminen on kestänyt lähes yhdeksän vuotta ja alkuperäinen budjetti on ylitetty ainakin 5 miljardilla eurolla. Viimeisin valmistumisarvio on 2015, mutta täyttä varmuutta laitoksen käynnistymisajankohdasta voi tuskin vieläkään antaa. Maaliskuussa Helsingin kaupunginvaltuusto myönsi 30 miljoonaa euroa lisärahaa kasvavien kustannusten kattamiseen. Nuo miljoonat tuskin jäävät viimeisiksi.

Taloustieteestä Nobel-palkinnon voittanut psykologi Daniel Kahneman ja hänen kollegansa Amos Tversky ovat havainneet tutkimuksissaan, että ihmisillä ja organisaatioilla on taipumus aliarvioida erilaisiin projekteihin kuluvaa aikaa ja kustannuksia. Kahneman ja Tversky kutsuvat tällaisia tilanteita suunnitteluharhoiksi (planning fallacy). Niitä esiintyy kaikkialla, missä tehdään päätöksiä ja ne ovat käsittämättömän yleisiä ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista niiden välttäminen olisi.

Mitä Olkiluoto 3:n suunnitteluvaiheessa olisi sitten pitänyt ottaa huomioon? Tutkijoiden vastaus on yksinkertainen: käyttää hyväksi tilastoja ja perehtyä tarkasti vastaavanlaisten projektien toteutuneisiin aikatauluihin ja kustannuksiin. Ne kertovat, ovatko omat suunnitelmat realistisella pohjalla.

Nopea katsaus kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) tilastoihin osoittaa, että Olkiluoto 3:n suunnitelma oli jo alun perin epärealistinen. Ydinvoimalahankkeiden rakennusajat ovat olleet voimakkaassa kasvussa 1970-luvun puolivälistä saakka. Viimeisen vuosikymmenen aikana valmistuneiden reaktorien rakentaminen on kestänyt keskimäärin yli 11 vuotta.

Selittävinä tekijöinä pitkittyneille valmistumisajoille on pidetty mm. tiukentuneita turvallisuusvaatimuksia ja monimutkaistuneita voimalakonsepteja. Venyvät rakennusajat ovat joka tapauksessa olleet jo vuosikymmeniä selkeästi havaittava trendi. Epävirallista maailmanennätystä pitää toistaiseksi hallussaan Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitseva Watts Bar –ydinvoimala, jota on rakennettu useassa eri vaiheessa jo yli 40 vuotta. Nähtäväksi jää, milloin Suomen viides voimala lopulta käynnistyy, ja ennen kaikkea millä hinnalla.

Pelkästään näiden tietojen valossa voi todeta, että päätöksenteko ja sitä edeltänyt suunnitteluprosessi epäonnistuivat pahasti. Vastaavien virheiden välttämiseksi jatkossa tulisi hankkeille jo suunnitteluvaiheessa etsiä sopivat kansainväliset vertailukohteet ja arvioida siltä pohjalta kustannusten ja hyötyjen realistisuutta. Ainakin Olkiluoto 3:n tapauksessa tämä helppo tilastoharjoitus olisi voinut säästää rakennuttajat jatkuvien viivästymisten tuottamalta tuskalta ja meidät veronmaksajat asteittain paljastuvilta lisäkustannuksilta.