Sietämätön keveys

Jos jaksaisin, kirjoittaisin pitkän analyysin Dag Solstadin romaanista Ujous ja arvokkuus. Kertoisin sen yhtymäkohdista Albert Camus'n ja Thomas Berhardin tuotantoon, pohtisin sen suhdetta mannermaiseen eksistentialismiin, 1970-luvulta alkaneeseen kulttuurinmurrokseen ja niin edelleen. Pystyisin siihen kyllä, aivan varmasti.

Nyt minulla ei kuitenkaan ole sellaiseen ponnistukseen voimia, eikä ehkä aikaakaan. Siksi totean vain, että Ujous ja arvokkuus toi minulle lohtua. Sen lukeminen oli puhdistava kokemus. Samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elias Ruklaan, miesparkaan, josta aika oli ajanut ohi. Hänen tiedoillaan ei ollut mitään arvoa yhteiskunnalle eikä yhteiskunnalla ollut enää mitään annettavaa hänelle.

"Hänessä oli nimittäin tapahtunut jotain, mitä hänen oli vaikea sekä ymmärtää että hyväksyä. Kyse oli asteittain kasvaneesta tunteesta, että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos. Se kiusasi häntä kovasti, kiusasi ja huolestutti. Hänelle ei kansalaisena yksinkertaisesti tarjottu mielenkiintoista vuorovaikutusta."

Elias Rukla lukee Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ja pettyy. Ei kirjan itsensä vuoksi, jota hän pitää erinomaisena, vaan sen nimen takia. Ruklan mielestä olemisen sietämätön keveys ei ole ihmiselämän eksistentiaalinen ehto, niin kuin kirjassa annetaan ymmärtää, vaan sen sosiaalinen ehto, länsimaisen ihmisen elinehto 1900-luvun toisella puoliskolla. Olemisen sietämätön keveys riistää kyvyn sanoa mitään merkityksellistä toisille ihmisille. Kyvyn puhua, kyvyn keskustella. Aikamme ihmiset vain höpisevät pinnallisesti ja kohauttelevat hartioitaan.

Romaanin lopetus on lohduton. Päähenkilöltä on riistetty kaikki edellytykset arvokkaaseen elämään, jos sellaisia koskaan olikaan. Kaikki on niin pienestä kiinni elääkö onnekkaan elämän vai putoaako merkityksettömyyden kuiluun. Rukla putosi. Kirja päättyy siihen, että hän seisomaan yksin risteykseen tietämättä minne jatkaa. Tietäen vain sen, ettei paluuta ole.

Kirjan suljettuani tunsin lohtua lohduttomuudessa. Tunnistin itseni kärsivästä päähenkilöstä. Tuli tunne, että en ole yksin, vaan joku toinenkin on tajunnut, ettei tätä maailmaa voi mullistaa tai uudistaa eikä sen onnetonta etenemistä voi pysäyttää. Ainut vastarinnan muoto on, ettei ota sitä vakavasti. Sen kun oppisi, ja muistaisi.

Monnet vs. Spinelli - Mitä tapahtuu EU:n perustajaisien kiistellylle perinnölle?

Toisiaan seuraavat kriisit ovat ajaneet EU:n vedenjakajalle ja koko integraation tulevaisuus näyttää sumuiselta. EU:n aatehistoria kuitenkin voi auttaa ymmärtämään nykypäivän tilannetta paremmin. Jo kulunut sanonta siitä, että EU kehittyy kriisien kautta oli sisäänrakennettu tunnetuimpien EU:n perustajaisien, ranskalaisen Jean Monnet'n ja italialaisen Altiero Spinellin, ajatteluun. He molemmat painottivat ajoituksen merkitystä ajattelussaan ja toiminnassaan Euroopan integraation edistämiseksi. Monnet'n kuuluisan toteamuksen mukaan ihmiset hyväksyvät muutoksen vain välttämättömyyden edessä ja tunnistavat välttämättömyyden vain kriisiaikoina. 

Spinelli ja Monnet näkivät, että yhdentynyt Eurooppa olisi ainut keino turvata ikuinen rauha mantereella. Sotien jälkeiselle sukupolvelle tyypillisesti he molemmat suhtautuivat skeptisesti kansallisvaltioihin ja nationalismiin, joita he pitivät konfliktien ja epävakauden aiheuttajina.

Jean Monnet'lle yhdentynyt Eurooppa oli käytännöllinen ratkaisu, joka turvaisi parhaiten rauhan, järjestyksen ja vakauden maailmansotien runtelemassa Euroopassa. Hän ei syttynyt korkealentoisista ajatuksista vaan uskoi, että vain käytännön yhteistoiminnan kautta voidaan kansakuntien välillä saavuttaa ymmärrys yhteisistä intresseistä. Altiero Spinellillä taas ajatukseen yhdentyvästä Euroopasta liittyi myös henkinen ja moraalinen missio. Hän uskoi, että liittovaltio, Euroopan yhdysvallat, oli paras keino turvata ihmisten vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa.

Vaikka perustajaisillä olikin yhtenäinen tavoite, heidän keinonsa tuohon tavoitteeseen pääsystä erosivat merkittävästi toisistaan. Monnet’n mielestä Euroopan rakentamisessa tuli edetä pikku hiljaa ja rakentaa askel kerrallaan tiiviimpiä siteitä Euroopan valtioiden välille. Hän uskoi, että yhteiset instituutiot luovat yhteisiä intressejä, joka taas avaa mahdollisuuden yhä syvemmälle yhteistyölle. Monnet’n usein toistaman viisauden mukaan mikään ei ole mahdollista ilman ihmisiä, eikä mikään ole kestävää ilman instituutioita.

Spinelli jakoi Monnet’n ajatuksen instituutioiden merkityksestä mutta vastusti sitä, että kansallisesta toimintakentästä voitaisiin ylikansallistaa vain yksi sektori kerrallaan. Spinellin mielestä ylikansallisten instituutioiden, kuten Euroopan parlamentin ja komission, toimivalta tuli turvata heti alusta saakka perustuslailla. Vain siten voidaan varmistaa se, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa. Yhteisön hyväksyttävyyden Spinelli uskoi kasvavan siitä, että instituutioiden suhteet politisoidaan alusta alkaen.

Euroopan integraation yli 70-vuotisessa historiassa sekä Monnet’n funktionalistinen pienten askelten menetelmä että Spinellin perustuslaillinen liittovaltioajattelu ovat olleet vaihtelevasti suosiossa. Ensimmäisten vuosikymmenten kehitys hiili- ja teräsyhteisöstä ja Rooman sopimuksesta aina 1980-luvun yhtenäisasiakirjaan saakka voidaan sanoa noudattaneen Monnet’n hahmottelemaa käsikirjoitusta askel askeleelta etenemisestä. EU:n luoneen Maastrichtin sopimuksen, 2000-luvun alun perustuslakihankkeen ja Lissabonin sopimuksen taas voi tulkita olleen nyökkäys Spinellin suuntaan, joka ajoi EU:lle perussopimusta jo 1980-luvulla Euroopan parlamentissa toimiessaan. Mutta oliko sekin liian vähän liian myöhään?

Eurokriisi, EU:n lähialueiden hankalat sodat ja konfliktit sekä viime kuukausina kärjistynyt pakolaiskriisi ovat osoittaneet, että EU:lla ei ole tarpeeksi valmiuksia toimia tehokkaasti edes sellaisissa tilanteissa, missä sitä eniten kaivattaisiin. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker korostikin useaan otteeseen Unionin tila -puheessaan, että tarvitsemme enemmän unionia ja enemmän Eurooppaa Euroopan unioniin.   

Eurokriisin myötä paljastuneita aukkoja euroalueen hallinnassa on paikkailtu kiireellä tilapäisratkaisuin, ja samoin on jouduttu toimimaan pakolaiskriisin suhteen. Euroopan vakausmekanismi, talouspolitiikan syvempi koordinaatio (eurooppalainen ohjausjakso), pankkiunioni ja Juckerin investointipaketti syventävät euroaluetta yhä liittovaltiomaisempaan suuntaan. Kaikki tapahtuu pikku hiljaa kulisseissa kriisin varjolla. Tämä olisi sopinut Monnet’lle, jonka mielestä kansan ei tarvinnutkaan tietää kaikkea.

Spinelli taas olisi huomattanut, että Monnet’n metodilla integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt sen syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi. Monnet ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin.

Arvioitaessa, mitä Euroopan perustajaisien perinnöstä jää käteen, riippuu paljon nykypäivän poliittisten johtajiemme kyvykkyydestä, taidosta ja tahdosta. Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että ristivetoa näiden aateperintöjen välillä käydään vielä pitkään, tiedostaen tai tiedostamatta. 

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 29.9.2015 otsikolla Euroopan perustajaisien kiistelty perintö puntarissa.)