Nyt minulla ei kuitenkaan ole sellaiseen ponnistukseen voimia, eikä ehkä aikaakaan. Siksi totean vain, että Ujous ja arvokkuus toi minulle lohtua. Sen lukeminen oli puhdistava kokemus. Samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elias Ruklaan, miesparkaan, josta aika oli ajanut ohi. Hänen tiedoillaan ei ollut mitään arvoa yhteiskunnalle eikä yhteiskunnalla ollut enää mitään annettavaa hänelle.
"Hänessä oli nimittäin tapahtunut jotain, mitä hänen oli vaikea sekä ymmärtää että hyväksyä. Kyse oli asteittain kasvaneesta tunteesta, että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos. Se kiusasi häntä kovasti, kiusasi ja huolestutti. Hänelle ei kansalaisena yksinkertaisesti tarjottu mielenkiintoista vuorovaikutusta."Elias Rukla lukee Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ja pettyy. Ei kirjan itsensä vuoksi, jota hän pitää erinomaisena, vaan sen nimen takia. Ruklan mielestä olemisen sietämätön keveys ei ole ihmiselämän eksistentiaalinen ehto, niin kuin kirjassa annetaan ymmärtää, vaan sen sosiaalinen ehto, länsimaisen ihmisen elinehto 1900-luvun toisella puoliskolla. Olemisen sietämätön keveys riistää kyvyn sanoa mitään merkityksellistä toisille ihmisille. Kyvyn puhua, kyvyn keskustella. Aikamme ihmiset vain höpisevät pinnallisesti ja kohauttelevat hartioitaan.
Romaanin lopetus on lohduton. Päähenkilöltä on riistetty kaikki edellytykset arvokkaaseen elämään, jos sellaisia koskaan olikaan. Kaikki on niin pienestä kiinni elääkö onnekkaan elämän vai putoaako merkityksettömyyden kuiluun. Rukla putosi. Kirja päättyy siihen, että hän seisomaan yksin risteykseen tietämättä minne jatkaa. Tietäen vain sen, ettei paluuta ole.
Kirjan suljettuani tunsin lohtua lohduttomuudessa. Tunnistin itseni kärsivästä päähenkilöstä. Tuli tunne, että en ole yksin, vaan joku toinenkin on tajunnut, ettei tätä maailmaa voi mullistaa tai uudistaa eikä sen onnetonta etenemistä voi pysäyttää. Ainut vastarinnan muoto on, ettei ota sitä vakavasti. Sen kun oppisi, ja muistaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti