Suomessa on keskusteltu viime aikoina poliittisen järjestelmän kyvystä tehdä päätöksiä. Vastuu yhteiskuntasopimuksen
kariutumisesta on sälytetty ammattijärjestöjen niskaan, vaikka tyylipisteitä
tuskin ansaitsevat hallitus tai elinkeinoelämän edustajatkaan. Jotkut
politiikan kommentaattorit ovat jopa väittäneet politiikan olevan rikki.
Eurooppalaisten demokratioiden kyky tehdä päätöksiä ja sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin näyttää todella heikentyneen viime vuosina. Suomessa välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia ei saada aikaan, eikä tilanne Euroopan unionissa näytä sen paremmalta. Keinot euroalueen kuntoon saattamiseen ja pakolaiskriisin ratkaisuun ovat olemassa, mutta parhaille ratkaisuille ei löydy poliittista kannatusta. Yksittäiset paikkaukset suuriin rakenteellisiin ongelmiin saattavat vain pahentaa ongelmia pitkällä aikavälillä, kuten eurokriisin hoidossa nähtiin.
Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen
Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi
muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista
poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle
yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos
näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään
kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä.
Tällaisiin pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu
vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on
niihin veto-oikeus. Muun muassa Osmo Soininvaara on käyttänyt vetokratia-termiä kuvaamaan
Suomen nykytilannetta. Hänen mukaansa Suomi menetti kykynsä tehdä päätöksiä
joskus 10 vuotta sitten. Ahon ja Lipposen hallitukset vielä panivat tuulemaan.
Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai
innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan.
Poliittisen järjestelmien peruspilarit, kuten suomalainen
työmarkkinajärjestelmä, ovat useimmiten pitkien ja sattumanvaraisten
yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta, minkä vuoksi muutos, olipa se kuinka
välttämätön tahansa, harvoin tapahtuu hetkessä. Kuitenkaan ne ratkaisut, jotka
luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnissa, joissa väestön
mediaani-ikä oli 20-vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa
yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä.
Yhteiskunnalliset vaikutusketjut ovat aina monisyisiä ja
monimutkaisia, jonka vuoksi ongelmille on aina helppo löytää lukuisia järkeenkäyviltä
kuulostavia selityksiä, jotka ovat kuitenkin täysin vääriä. Fukuyama kuvaa
kirjassaan The Origins of Political Order, kuinka Rooman imperiumissa armeijan
heikentyneeseen iskuvoimaan reagoitiin lisäämällä uskonnollisia palvontamenoja
ja uhrilahjoja, sen sijaan että olisi nähty vaivaa armeijan uudelleen
organisoimiseksi. Nyky-yhteiskunnissa taas syy epäonnistumisista näytetään yhä useammin vieritettävän ulkopuolisten niskoille, erityisesti maahanmuuttajien, sen sijaan
että tarkasteltaisiin kriittisesti omia heikkouksia ja vahvuuksia.
Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Kyvyttömyys päätöksiin on jo maksanut Euroopalle sen johtavan aseman maailmassa, eikä Suomenkaan lähitulevaisuus näytä hyvältä. Viimeistään nyt olisi aika irrottautua nurkkakuntaisesta pikkupolitikoinnista, jotta yhteiskuntiemme kokonaisetu ja tulevaisuus sekä kansallisesti että Euroopan tasolla saadaan turvattua.
Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Kyvyttömyys päätöksiin on jo maksanut Euroopalle sen johtavan aseman maailmassa, eikä Suomenkaan lähitulevaisuus näytä hyvältä. Viimeistään nyt olisi aika irrottautua nurkkakuntaisesta pikkupolitikoinnista, jotta yhteiskuntiemme kokonaisetu ja tulevaisuus sekä kansallisesti että Euroopan tasolla saadaan turvattua.