Vetokratia on uhka yhteiskuntiemme tulevaisuudelle

Suomessa on keskusteltu viime aikoina poliittisen järjestelmän kyvystä tehdä päätöksiä. Vastuu yhteiskuntasopimuksen kariutumisesta on sälytetty ammattijärjestöjen niskaan, vaikka tyylipisteitä tuskin ansaitsevat hallitus tai elinkeinoelämän edustajatkaan. Jotkut politiikan kommentaattorit ovat jopa väittäneet politiikan olevan rikki.

Eurooppalaisten demokratioiden kyky tehdä päätöksiä ja sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin näyttää todella heikentyneen viime vuosina. Suomessa välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia ei saada aikaan, eikä tilanne Euroopan unionissa näytä sen paremmalta. Keinot euroalueen kuntoon saattamiseen ja pakolaiskriisin ratkaisuun ovat olemassa, mutta parhaille ratkaisuille ei löydy poliittista kannatusta. Yksittäiset paikkaukset suuriin rakenteellisiin ongelmiin saattavat vain pahentaa ongelmia pitkällä aikavälillä, kuten eurokriisin hoidossa nähtiin.

Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä. Tällaisiin pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on niihin veto-oikeus. Muun muassa Osmo Soininvaara on käyttänyt vetokratia-termiä kuvaamaan Suomen nykytilannetta. Hänen mukaansa Suomi menetti kykynsä tehdä päätöksiä joskus 10 vuotta sitten. Ahon ja Lipposen hallitukset vielä panivat tuulemaan.

Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan. Poliittisen järjestelmien peruspilarit, kuten suomalainen työmarkkinajärjestelmä, ovat useimmiten pitkien ja sattumanvaraisten yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta, minkä vuoksi muutos, olipa se kuinka välttämätön tahansa, harvoin tapahtuu hetkessä. Kuitenkaan ne ratkaisut, jotka luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnissa, joissa väestön mediaani-ikä oli 20-vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä.

Yhteiskunnalliset vaikutusketjut ovat aina monisyisiä ja monimutkaisia, jonka vuoksi ongelmille on aina helppo löytää lukuisia järkeenkäyviltä kuulostavia selityksiä, jotka ovat kuitenkin täysin vääriä. Fukuyama kuvaa kirjassaan The Origins of Political Order, kuinka Rooman imperiumissa armeijan heikentyneeseen iskuvoimaan reagoitiin lisäämällä uskonnollisia palvontamenoja ja uhrilahjoja, sen sijaan että olisi nähty vaivaa armeijan uudelleen organisoimiseksi. Nyky-yhteiskunnissa taas syy epäonnistumisista näytetään yhä useammin vieritettävän ulkopuolisten niskoille, erityisesti maahanmuuttajien, sen sijaan että tarkasteltaisiin kriittisesti omia heikkouksia ja vahvuuksia.

Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Kyvyttömyys päätöksiin on jo maksanut Euroopalle sen johtavan aseman maailmassa, eikä Suomenkaan lähitulevaisuus näytä hyvältä. Viimeistään nyt olisi aika irrottautua nurkkakuntaisesta pikkupolitikoinnista, jotta yhteiskuntiemme kokonaisetu ja tulevaisuus sekä kansallisesti että Euroopan tasolla saadaan turvattua.